Palloliitto palkitsee vuosittain sekä vuoden poikapelaajan että vuoden lupaavan pelaajan. Osasta heistä on tullut A-maajoukkueen vakiokasvoja, mutta moni ei koskaan lunastanut täyttä potentiaaliaan. Kenestä on tullut tähti ja kuka on vajonnut divareiden syövereihin – missä lupaukset vaikuttavat nykyisin? Ensimmäisessä osassa esittelimme palkitut vuosilta 2007–2017. Nyt valokeilaan pääsevät vuoden poikapelaajat ja vuoden lupaavat pelaajat 2000–2006.
2006 – Teemu Pukki (s. 1990) & Toni Kolehmainen (s. 1988)
Pukki debytoi Veikkausliigassa juurikin vuonna 2006. Teinitähti siirtyi 17-vuotiaana Sevilla FC:n organisaatioon, mutta läpimurto Espanjassa jäi tekemättä – hyökkääjä palasi Suomeen kesällä 2010 tilillään yksi La Liga -ottelu. HJK:ssa ura lähti uuteen nousuun, ja vuotta myöhemmin Pukki sai uuden mahdollisuuden Euroopassa. Lupaavasti alkaneet pestit Schalke 04:ssä ja Celticissä päättyivät Pukin vastuun vähennyttyä, mutta mies löysi syksyllä 2014 kodin Bröndby IF:stä. Sopimus on katkolla kesällä, ja maisemanvaihto on todennäköinen. Maajoukkueessa Pukki on ollut hyökkäyksen vakioaloittajia vuodesta 2012 lähtien.
Blackburn Roversin akatemiassa nuorena käväissyt Kolehmainen näytti urallaan pärjäävänsä hyvin liigatasolla, muttei lyönyt koskaan kunnolla läpi ulkomailla. Vuodet AZ Alkmaarissa veivät Kolehmaisen edustusjoukkueen porteille, mutta Eredevisie-minuutteja ei tippunut eikä sopimusta lopulta jatkettu. Loukkaantumisista kärsinyt keskikenttämies edusti viimeksi puolalaisseura Wisła Puławya, jossa sopimus loppui viime kesänä. Kolehmainen asuu nykyään Maltalla, työskentelee kasinoalalla ja lienee lopettanut pelaajauransa.
2005 – Akseli Pelvas (s. 1989) & Jukka Lehtovaara (s. 1988)
Peräti seitsemän kertaa Veikkausliigan mestaruutta juhlinut Pelvas on kuulunut viime vuosina maalipörssin kärkinimiin sekä HJK:n että SJK:n riveissä. Hyökkääjä sai kauden 2015 jälkeen mahdollisuuden ulkomaan kentillä, mutta visiitti Allsvenskanin Falkenbergs FF:ssa ei tuonut tulosta. Pelvas palasi Klubiin, jossa jatkaa myös seuraavat kaksi kautta.
Jukka Lehtovaara kuului vuosikymmenen ajan liigavahtien eliittiin, sai tililleen yhden A-maaottelun ja valittiin kolmesti pelipaikkansa parhaaksi Veikkausliigassa. Hän edusti TPS:aa vuosien ajan, kunnes siirtyi paikallisvastus Interiin kaudella 2015. Sinimustissa loukkaantumiset vaivasivat veräjänvartijaa aiempien vuosien tapaan, ja hän ilmoitti syksyllä 2016 päättävänsä uransa jo 28-vuotiaana.
– Pelaajaurastani jäi kokonaisuudessa todella hyvä maku itselleni. Olen ylpeä siitä, mitä saavutin henkilökohtaisesti ja tietysti siitä, mitä joukkueen kanssa tuli saavutettua. Koen myös ylpeyttä siitä, millainen maalivahti ja pelaaja olin. Keskityin ja valmistauduin aina huolella otteluihin, eikä uralleni mahdu mielestäni montaa ottelua, jossa olisin rankasti epäonnistunut. Tietysti olisin halunnut voittaa suomenmestaruuden urani aikana. Mielestäni olimme vuonna 2009 paras joukkue liigassa Tepsin kanssa, mutta oikeastaan hölmöilimme loppukierroksilla itse, ja sinäkin vuonna oli tyytyminen pronssiin, nykyään rekrytointikonsulttina työskentelevä Lehtovaara kertoo.
Nuorempana usean Valioliiga-seuran testileireillä käyneellä Lehtovaaralla oli 23-vuotiaana mahdollisuus siirtyä West Bromwich Albionin riveihin, mutta maalivahti kieltäytyi sopimuksesta Baggiesiin. TPS:n mukaan Lehtovaara ei halunnut lähteä ulkomaille, mutta mies itse kertoo nyt Byyrille, etteivät hänelle kaavailtu rooli ja taloudelliset tekijät kohdanneet hänen omia intressejään. Nykyinen Huuhkaja-vahti Lukas Hradecky puolestaan sanoi aikanaan Urheilun äänelle, että lähti itse ulkomaille, koska ei uskonut saavansa peliaikaa Lehtovaaran vahtiessa TPS-maalia.
– Minua ei ole jäänyt kaivelemaan se, etten koskaan lähtenyt ulkomaille. Pariin otteeseen se oli todella lähellä, mutta lopulta siirto jäi toteutumatta. Kun vakavimmat loukkaantumiset tulivat, tiesin, etten enää ulkomaille lähde, vaikka Suomessa pystyinkin pelaamaan huipputasolla. Otteluruuhkan keskellä en enää juurikaan pystynyt harjoittelemaan, ja viimeiset vuodet menivät enemmän tai vähemmän lahjakkuuden avulla. En muutenkaan ole ihminen, joka jäisi jossittelemaan asioita. Jos on saanut pelata ammatikseen jalkapalloa yli 10 vuotta elämästään, ei mielestäni ole oikeutta olla katkera.
2004 – Joona Toivio (s. 1988) & Jarno Parikka (s. 1986)
Hollannin pääsarjaottelut jäivät kokematta myös Kolehmaisen tapaan AZ Alkmaariin tammikuussa 2007 siirtyneeltä Toiviolta. Toppari sai kuitenkin tilaisuuden sarjatasoa alempana ja pelasi onnistuneen kauden lainalla Telstarissa. Hyvät otteet Eerste Divisiessä poikivat siirron Djurgårdens IF:ään, jossa hän oli puolustuksen johtavia pelaajia Jani Lyyskin vierellä. Samoihin aikoihin Toivio nousi maajoukkueen vakioavauskokoonpanoon. Kaudella 2012 Toivio nousi tukholmalaisseuran kapteeniksi.
Hän jatkoi matkaansa maaliskuussa 2013, ja seuraavat viisi kautta kuluivat Molde FK:ssa, jossa hän pääsi jälleen kantamaan kapteeninnauhaa. Ajanjaksoon mahtui muun muassa mestaruus, kaksi cup-voittoa ja pelejä Eurooppa-liigan lohkovaiheessa, mutta kaudella 2017–2018 peliaika jäi vähille. Toivio siirtyi viime talvena puolalaiseen Termalica Niecieczaan kahden ja puolen vuoden sopimuksella.
Alle 17-vuotiaiden maajoukkueeseen koti-MM-kisoissa 2003 kuulunut Parikka edusti poikien ja nuorten maajoukkueita aina Pikkuhuuhkajiin asti ja pelasi muun muassa kesän 2009 U21-EM-kisoissa. Huuhkajissa tilille kertyi yksi ystävyysottelu. Parikka nousi HJK:n edustusjoukkueeseen kaudella 2005, jolloin hän kärsi ensimmäisen eturistisidevammansa. Polvi pysyi ehjänä seuraavat kahdeksan vuotta, mutta Parikka ei noussut koskaan liigahyökkääjien terävimpään kärkeen: parhaalla liigakaudella osumia syntyi yhdeksän.
Parikka pelasi urallaan komeat 173 Veikkausliiga-ottelua HJK:ssa sekä Vepsussa ja nousi Klubin kannattajien suurimpien suosikkien joukkoon. Hän joutui jättämään ammattilaiskentät kaksi vuotta sitten 29-vuotiaana, kun polvivaivat eivät helpottaneet. Lopettamisen jälkeen Parikka valmensi hetken HJK:n junioreita sekä Klubi 04:ää, mutta keskittyy tällä hetkellä luokanopettajaopintoihinsa.
2003 – Aapo Kiljunen (s. 1986) & Niklas Moisander (s. 1985)
Parikan tapaan ”Vintiöitä” kotikisoissa tähdittänyt Kiljunen oli alle 17-vuotiaiden maajoukkueen ykkösvahti. Hän sai paljon kehuja esityksistään ja jätti sittemmin hyvän uran Norjassa tehneen Jon Masalinin penkille. Kiljunen pääsi puolisen vuotta myöhemmin Liverpool FC:n testileirille. Maalivahti jäi kuitenkin MyPa:an, jossa hän teki liigadebyyttinsä joukkueen mestaruuskaudella 2005. Kiljunen oli nokkimisjärjestyksessä seuraikoni Janne Korhosen takana, ja debyytti jäikin miehen viimeiseksi liigapeliksi MyPa:n paidassa.
Kiljunen haki vastuuta Ykkösen ja Kakkosen seuroista, mutta pelasi vuosina 2007–2012 vain 55 Ykkösen ottelua TPV:ssa, VIFK:ssa ja FC Viikinkeissä. Vaasan vuosina sekä Viikingeissä Kiljusta vaivasivat erilaiset loukkaantumiset. Kauden 2012 jälkeen mies katosi liiton sarjoista.
Kolme Hollannin-mestaruutta, Italian sekä Saksan pääsarjaa, Mestarien liigaa, valinta Suomen vuoden jalkapalloilijaksi kahteen otteeseen sekä 62 ottelua Huuhkajien paidassa. Talvella maajoukkueuransa päättänyt Moisander on luonut loukkaantumisista huolimatta komean uran Euroopan viheriöillä ja edustaa Bundesligassa sarjapaikastaan taistelevaa Werder Bremeniä.
Werderin puolustuksen johtohahmo on kärsinyt viime vuosien aikana erilaisista vammoista, mutta pelannut syksystä lähtien täydet minuutit sekä Bundesligassa että Saksan cupissa. Sopimus saksalaisseuran kanssa kattaa vielä ensi kauden.
2002 – Niklas Moisander (s. 1986) & Ari Nyman (s. 1984)
Vaikka Nyman yhdistettiin juniorina muun muassa Manchester Unitediin, eikä mies lopulta lyönyt läpi Euroopassa, hän on kirjauttanut nimensä suurimpien Veikkausliiga-legendojen joukkoon. Tuleva kausi on Nymanille 17. pääsarjassa, ja otteluita on kertynyt lähes 400 – kaikki FC Interin paidassa.
Turkulaisten lisäksi Nyman on edustanut urallaan vain FC Thunia. Suurlupaus lähti useiden seurojen kiinnostuksesta huolimatta ulkomaille vasta 23-vuotiaana, ja pesti Sveitsissä päättyi parin kauden jälkeen putoamiseen pääsarjasta. Nyman haki vielä sopimusta VfB Stuttgartista ennen paluutaan Interiin. A-maajoukkueessa hän pääsi pelaamaan ”kultaisen sukupolven” kanssa 22 kertaa.
2001 – Daniel Sjölund (s. 1983) & Antti Okkonen (s. 1982)
Brommapojkarnan kautta West Hamiin 16-vuotiaana siirtynyt Sjölund sai todellisen teinitähden leiman viimeistään vuonna 2000, kun Liverpool FC osti ahvenanmaalaisen miljoonalla punnalla. Siirtosumman lisäksi Senegalin maajoukkuetähti, Poolissa 38 ottelua parin kauden aikana pelannut Rigobert Song, siirtyi West Hamiin.
Sjölund ei monien joukkuetovereidensa tapaan päässyt koskaan pelaamaan Liverpoolin edustusjoukkueessa. Vain muutamat poikkeukset, kuten häntä vuotta nuoremmat Anthony Le Tallec sekä Florent Sinama Pongolle, saivat tililleen Valioliiga-otteluita lainapestien ohessa. Manageri Gerard Houllier totesi vuonna 2000, että ”Daja” on akatemian nuorukaisista lähimpänä ykkösjoukkuetta, mutta loukkaantumiset pilasivat osaltaan Sjölundin mahdollisuudet lyödä läpi.
Se, mikä ei onnistunut Englannissa, meni lopulta nappiin Ruotsissa. Sjölundin Djurgården voitti parin ensimmäisen kauden aikana kaksi liiga- ja cup-mestaruutta. Sjölund nousi samalla A-maajoukkueeseen, jossa vastuuta tuli kuitenkin vaihtelevasti.
Keskikenttämies viihtyi DIF:ssa lähes vuosikymmenen ajan ja saavutti suuren arvostuksen joukkueessa. Hän kertoi myöhemmin Expressenille, että kärsi syömishäiriöistä DIF-aikoinaan, ja tämä hidasti miehen kehitystä. Kaudeksi 2013 hän siirtyi Åtvidabergs FF:n riveihin ja siitä edelleen IFK Norrköpingiin, jossa pääsi jälleen juhlimaan Allsvenskanin mestaruutta kaudella 2015.
Sjölundin yli 300 ottelun matka Ruotsin kentillä päättyy mahdollisesti tulevaan kauteen ja ”Daja” on kertonut Ylelle, että unelmoi uransa päättämisestä IFK Maarianhaminassa. 37 ottelun A-maajoukkueuransa hän päätti kesällä 2016 ilmoittaessaan Hans Backelle, että haluaa keskittyä seurajoukkuepeleihin.
Antti Okkonen debytoi Veikkausliigassa vuonna 2000 ja uurasti heti ensimmäisellä MyPa-kaudellaan 20 ottelussa. Vastuu kasvoi seuraavan kolmen vuoden aikana, jonka jälkeen Okkonen aloitti ulkomaankiertueensa. Landskrona BoIS:n paidassa keskikenttämies pelasi Allsvenskania ja Superettania, RAEC Monsissa Belgian pääsarjaa. Välissä hän ehti piipahtaa lainalla tanskalaisessa Silkeborgissa.
Hän sai kaikissa ulkomailla edustamissaan joukkueissa mukavasti peliaikaa, mutta jokainen joukkueista putosi sarjatasoa alemmas. Belgian visiitin jälkeen Okkonen ei saanut sopimusta Aalborgiin ja palasi MyPaan. Tuleva kausi on 295 liigaottelun konkarille kuudes peräkkäinen RoPS:ssa.
Alle 20-vuotiaiden maajoukkueessa Okkonen pääsi edustamaan Suomea ikäluokan MM-kisoissa vuonna 2001. A-maaotteluita hänelle kertyi 13.
2000 – Daniel Sjölund (s. 1983) & Otto Fredrikson (s. 1981)
Fredrikson edusti Okkosen tapaan Suomea vuoden 2001 U20-MM-kisoissa Argentiinassa. Vuotta myöhemmin Borussia Mönchengladbach osti huippulupauksen, ja osapuolet solmivat viisivuotisen ammattilaissopimuksen.
Lähinnä Gladbachin kakkosjoukkueessa pelanneelle Fredriksonille ei koskaan avautunut paikkaa edustusjoukkueen tolppien välistä. Norjassa ura lähti uuteen nousuun Lilleström SK:ssa, jossa mies juhli cup-mestaruutta, ja hyvät otteet veivät hänet Spartak Nalchikiin Kaukasian perukoille.
A-maajoukkueessa Fredrikson oli ollut vuosia Jussi Jääskeläisen varjossa, mutta nousi samoihin aikoihin ykkösmaalivahdiksi Jässin lopetettua Huuhkajissa. Fredrikson loukkasi kuitenkin polvensa vakavasti Turkki-ottelun alkulämmittelyissä keväällä 2012 ja menetti kuntoutuksen aikana asemansa Niki Mäenpäälle sekä Lukas Hradeckylle. Sama polvivamma päätti miehen uran Venäjällä, ja edessä oli paluu Norjaan.
Pitkän pelaamattomuuden jälkeen Fredrikson sai jalkansa kuntoon ja pääsi pelaamaan Norjan pääsarjaa sekä ykkösdivaria. Tänä talvena Fredrikson kertoi Aftenpostenille päättäneensä pelaajauransa. Miehen työmaa on jatkossa TIL:n markkinointiosastolla.