Byyrin viihdepääty käsittelee jalkapalloaiheisia teoksia niin kirjallisuuden, elokuvien kuin videopelien saralta. Tällä kertaa kirja-arvostelussa on Mika Wickströmin kirja Shefki Kuqi – Kosovon Härkä.
Ryysyistä rikkauksiin
Viikko on edennyt puoliväliin ja postiluukku kolahtaa normaalia jykevämmin. Se ei ole ihmekään, kun Kosovon Härkä yrittää tulla sisälle. Sopivasti ennen isänpäivää.
Saatuani kirjan käteeni totean sen tyylikkääksi, mutta auttamattoman ohueksi. Sivuja on 250, joista miltei viidesosa (!) pelkkää tilastoa ja dataa, kirjan luvuissa esiintyvistä tilastoista puhumattakaan. Oletan siis, että edessäni on helppo ja nopea luku-urakka.
Kuinka voinkaan olla väärässä. Kirja alkaa erittäin mukaansatempaavasti, ja ensimmäiset kappaleet menevät kuin vettä vain. Pitkälle en kuitenkaan ehdi, kun huomaan teoksen toistavan tietynlaista kaavaa. Käydään läpi kunkin ajanjakson seura (niitä muuten riittää), nostetaan siitä esille muutamia avainhenkilöitä ja kerrataan ottelutapahtumia. Kyseisessä kaavassa ei olisi mitään ongelmaa, jos Shefkin omia ajatuksia tuotaisiin enemmän esille ja otteluraportit jätettäisiin pienempään rooliin. Kirjaa on kuitenkin nyt ikävä lukea, koska otteluraportit käyvät pidemmän päälle puuduttaviksi. Kappaleita on runsaasti, toistakymmentä, joten monesti huomasin kiirehtiväni seuraavaan kappaleeseen ja laskevani sitten kirjan käsistäni.
Sivuhuomiona on pakko todeta kirjan lähtökohtien olevan sinänsä erittäin houkuttelevat ja lukemaan innoittavat. Matka Vushtrrin kaupungista Kosovosta Mikkeliin ja sieltä Englannin Valioliigaan hakee vertaistaan.
Turhaa kiirehtimistä
Vuosista Ipswich Townin riveissä välittyy lämpimin kuva kirjan sivuilta, ja olivathan kyseiset vuodet Shefkille myös maalimäärän osalta parhaita Englannissa. Tapanani on futareiden elämänkertoja lukiessa muistella monia tapahtumia myös videomuodossa, jos vain siihen on mahdollisuus. Seuraava suttuinen YouTube-pätkä elävöitti mukavasti kirjan lukuja (video) ja osoittaa Kuqin olleen parhaimpina päivinään erittäin monipuolinen viimeistelijä.
Oli asian suhteen käytetty värikynää tai ei, Ipswichiä pysyvämpää kotia Kuqi ei uransa aikana löytänyt. Näiden vuosien jälkeen enemmän ja vähemmän huonosti sujuneet stintit muissa englantilaisseuroissa käydään nopeasti läpi. Lähes joka seurassa Shefkillä on tilastojen – ja miehen itsensä – mukaan ollut suuri vaikutus. Silloin kun The Flying Finn on ollut kentällä, on myös joukkue kerännyt enemmän pisteitä.
Lukuisat kirjassa olevat kuvat kertovat myös omaa tarinaansa, ja niidenkin perusteella Shefki oli kaikesta huolimatta lähes aina pidetty henkilö joukkueessaan. Nämä kuvat lukeutuvat ehdottomasti kirjan positiivisiin puoliin, ja tuovat mukaan kaivattua henkilökohtaisempaa otetta.
Kun tein tuuletukseni ensimmäistä kertaa, manageri Royle järkyttyi näkemästään. Hän kielsi mua tekemästä enää niin, etten loukkaisi itseäni. Rauhoittelin Roylea – olin tehnyt saman kymmeniä kertoja veteen hypätessäni ja mulla oli niin vahvat käsivarret ja rintakehä, että hanskasin sen kyllä. Myöhemmin Royle sanoi, että halusi nähdä dyykkauksiani lisää ja lisää, ja sain sitten faneiltamme lempinimen ’’The Flying Finn’’.
Tilastoja, kylmiä tilastoja
Loppujen lopuksi kirjan ongelmaksi muodostuu sen lyhyys. Ei sillä, että olisin vastaavaa tekstiä jaksanutkaan lukea enempää, mutta nyt hyvin ainutlaatuisen pelaajan elämä ja ura jäävät valitettavasti pelkäksi pintaraapaisuksi. Kirjoittajalla on kova kiire edetä maasta ja seurasta toiseen tilastoja viljellen, jolloin lukija ei saa mistään kunnollista otetta.
Minua jäivät kiehtomaan lopulta erityisesti Shefkin nuoruusvuodet ja myös jalkapallon ulkopuolinen elämä. Uskonkin, että näistä teemoista olisi ollut paljon enemmän kerrottavaa, eikä se olisi lukijoita haitannut.
Pääsin avauskokoonpanoon Liverpoolia vastaan Anfieldille ja pelasin koko matsin. Siellä oli vastassa Sami Hyypiää, Álvaro Arbeloaa, John Arne Riiseä, Fábio Aurelioa, Jamie Carragheria, Javier Mascheranoa, Steven Gerrardia ja Fernando Torresia. Ja tietenkin koko Anfieldin höyrypäinen yleisö.
Kirjan luettuani suurin kysymykseni leijuu jo aiemmin mainitun tilasto- ja nimirumban ympärillä. Miksi teos on täynnä namedroppailua ja ärsyttävää partitiivin liiallista käyttöä? Yllä on ote tästä, ja samankaltaista tyyliä on havaittavissa läpi teoksen.
Kosovon Härkä jää lopulta kaiken odotuksen jälkeen pikakelaukseksi Shefkin urasta – tietyllä tapaa jopa puolustuspuheeksi. Puolustuspuheeksi mieheltä, joka on antanut paljon, mutta jolla on myös vielä paljon opittavaa. Kirja ei ole täysin läpimätä, mutta se olisi voinut sukeltaa pintaa syvemmälle ja ottaa mukaan paljon enemmän tunteikkaita hetkiä Shefkin uran ja elämän varrelta. Niitä kun olisi varmasti riittänyt.
