Brittifutis: Englantilaisen jalkapallon tarina. Tammi. 278 s.
Saku-Pekka Sundelinin Brittifutis on mukaansatempaava tarina suomalaisille niin rakkaiden brittikenttien futiksesta, sen historiasta ja siitä, mitä away days tarkoittaa.
Brittifutis koskettaa jokaista suomalaista
Väitän, että jokainen suomalainen, joka ei itse seuraa jotain Englannin jalkapallosarjaa, tuntee tai vähintäänkin tietää henkilön, joka seuraa esimerkiksi Valioliigaa. Ilmiö ei ole poikkeuksellinen vain Suomessa, vaan myös monissa muissa maissa nimenomaan brittifutis on korkeimmalla pallilla.
Tästä lähtökohdasta on varmasti hedelmällistä lähteä kirjoitustyöhön ja se näkyy Sundelinin kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Ilmiö on jo olemassa, mutta kuinka moni oikeastaan tietää brittifutiksen taustoja ja sitä, mitä kaikkea se on kirkkaimpien valojen (Valioliiga) ulkopuolella?
”Yleisradion televisiolähetykset 1970-luvulla oli vasta toinen aalto Suomen brittifutisinnosta. Ensimmäinen oli toisen maailmansodan jälkeen ja alkoi vedonlyönnistä.”
Kirja koostuu napakoista, noin parinkymmenen sivun mittaisista tarinoista. Liikkeelle lähdetään sivuten lajin syntyä, käydään läpi arvokisoja ja hypitään Margaret Thatcherista Aulis Virtaseen ja journalismista huliganismiin.
Hyppiminen kuvailee kirjan kulkua hyvin. Mukana on paljon pohdiskelevaa ja analyyttistäkin tekstiä aiheesta riippuen, mutta kirjasta välittyy myös briteille tyypillinen sarkastinen ja humoristinen suhtautuminen kuningaslajiin. Tämä tasapainoilu asiallisen ja viihteellisemmän tekstin välillä toimi omalla kohdallani erinomaisesti.
Kukkupallosta ja 1-2-7-muodostelmasta siirrytään sujuvasti kansainvälistyneeseen ja modernimpaan brittifutikseen. Läpi käydään myös mm. Valioliigan alkuvaiheita ja naisfutista. Suomi-suhde kulkee mukana läpi teoksen, mutta se ei varasta koko valokeilaa.
Olin itse elänyt eräänlaisessa harhassa, että 1970-luku ja Aulis Virtanen oli ”syypää kaikkeen”, mutta siemen brittifutikselle oli kylvetty Suomeen jo aiemmin, kuten Sundelin kirjoittaa:
”Yleisradion televisiolähetykset 1970-luvulla oli vasta toinen aalto Suomen brittifutisinnosta. Ensimmäinen oli toisen maailmansodan jälkeen ja alkoi vedonlyönnistä.”
Toisaalta pitkälle ulottuvat juuret eivät ehkä yllätä, kun ottaa huomioon, että suomalaisfutareita pelasi Englannissa jo 1920-luvulla.
Tiivis johdatus brittifutikseen
Brittifutis-kirja on ihaltavan monipuolinen. Monipuolisuus toisaalta syö lukujen pituutta, mutta useampi aihe on yksinkertaisesti niin tärkeä, ettei niitä voi jättää käsittelemättä brittifutiksen yhteydessä.
Luvut, kuten ”Miksi ihminen haluaa lyödä toista nyrkillä päähän?” ja ”Miten nännilaskuri liittyy jalkapallojournalismiin?” eivät käsittele kalliolaisen punkbändin uutuussinglejä, vaan tärkeitä palasia brittifutiksen historiassa.
Kaikessa tekemisessä näkyy Sundelinin vahva tausta brittifutikseen (vuodet kirjeenvaihtajana), mutta myös pelaajatausta. Pilke silmäkulmassa voisi todeta kirjoittajan ymmärtävän jotain itse pelistä. Lisäksi uskottavuutta tuovat useat eri brittifutiksen monien koukeroiden asiantuntijat. Ääneen pääsevät niin valmentajat, journalistit, agentit, pelaajat kuin kannattajatkin.
Ilmiöistä kirjoittaminen on oma taiteenlajinsa, mutta myös tilastojen ja taktiikoiden tuominen kirjaan vaatii harjaantuntta silmää. Tämä ei ole vain löysä kehu kirjan kirjoittajalle, vaan todiste teoksen laadukkuudesta. Ei ole menty sieltä, missä aita on matalin. Taustatyöt on tehty.
Brittifutis-kirja oli lähes täydellinen lukukokemus. Osa kappaleista loppui, kun ne mielestäni vasta pääsivät kunnolla vauhtiin, joten niihin olisi kaivannut hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Myös lopussa oleva Englannissa ammattilaiskentillä pelanneiden suomalaispelaajien taulukko vaikuttaa puutteelliselta (miespelaajia on tiettävästi ollut 54) ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Jo nyt kirjassa olleet suomalaisten tarinat kun olivat opettavaisia, mutta myös pirun hauskoja.
Suomalaistarinoiden lisäksi erityismaininta täytyy antaa matkaraportille Port Valen kannattajien kanssa, naisten jalkapallolle omistetulle lyhyelle luvulle ja myös lajiin liitettävien ikävämpien asioiden käsittelylle.
Kirjaa on luonnollisesti helppo suositella futisihmisille, mutta myös heille, jotka ihmettelevät miksi juuri brittifutiksesta on tullut maailmanlaajuinen ilmiö. Brittifutis-kirja ei ole ensyklopedia, vaan monipuolisten tarinoiden yhteennivoutuva kokonaisuus sumujen saarten futisskenestä.
P.S.
Lopuksi on pakko ottaa lyhyesti kantaa kirjassa esitettyyn kotimaisen futiksen ja brittifutiksen suhteeseen tai tarkemmin siihen, onko englantilaisen joukkueen seuraaminen pois Suomi-futikselta? Se mikä Suomi-futiksen suurkuluttajia, kuten itseäni, ärsyttää on aika ajoin toistuva vähättely. Ulkomaisen seuran seuraaminen kulkee monella käsi kädessä kotimaisen seuran kanssa, mutta aina löytyy niitä ihmisiä, jotka keskittyvät toisille lällättelyyn ja potkupallotteluun.
Olen seurannut itse Valioliigaa 20 vuoden ajan ja se ei ole ollut millään tavalla pois kotimaisilta kentiltä. Molemmille on jäänyt aikaa, ja rahaa on tullut laitettua niin kausikortteihin, seuratuotteisiin kuin TV:n kanavapaketteihin. Eli ei, brittifutis tai muukaan ulkomainen futis ei ole mielestäni pois kotimaiselta, kunhan paikallisia seuroja muistetaan tukea ja kannustaa.
