Tien päällä: Espanjan Lahti ja muuta Segundaa

Suunnitelma on simppeli: yksi päivä ja kaksi ottelua, tarkoituksena tutustua Espanjan toiseksi korkeimman sarjatason peliin ja puitteisiin. La Liga2, tutummin Segunda ei ole ennestään tuttu, joten odotukset ovat korkealla. Kolmihenkisen seurueemme kulkuvälineenä toimii sähkövikainen Peugeot, jonka varusteisiin kuuluu heikko ilmastointi, olematon radiokuuluvuus ja sisätilojen klaustrofobiaa aiheuttava ahtaus.

Ensimmäinen etappi on 270 kilometrin siirtymä Pohjois-Kataloniasta länteen Huescan kaupunkiin, jossa kotijoukkue S.D Huesca kohtaa sunnuntain keskipäivässä Real Valladolidin. Pelin jälkeen seuraa noin 70 kilometriä helppoa ajoa Zaragozaan, josta olemme varanneet Airbnb:n kautta kohtuuhintaisen majoituksen. Jalkapalloturistien päivä huipentuu iltavalaistulla La Romaredalla, jolla Real Zaragoza isännöi Gimnàstic de Tarragonaa.

 

Juuret syvällä historiassa

Matkamme alkaa Bergan kylästä varhain sunnuntaiaamuna. Kun pikakahvi korventaa nielua ja sormia, väsymys kaikkoaa tienpintareen autereiseen maisemaan ja odotus valtaa mielen.

Zaragozan ja Huescan juuret ulottuvat syvälle historiaan. Aragonian itsehallintoalueeseen kuuluvat kaupungit ovat jököttäneet paikoillaan yli 2000 vuotta ja vallassa ovat vuoron perään olleet sekä roomalaiset, maurit että visigootit. Pikaisen tutkimustyön perusteella Zaragoza on Aragonian eläväinen pääkaupunki, mutta Huesca on sen sijaan parhaat päivänsä nähnyt.

Liekö roomalaisten perintöä, mutta moottoritie ainakin on hyvässä kunnossa.

Kaarramme kehätieltä kaupunkiin puolitoista tuntia ennen ottelun alkua. Aikaa on riittävästi vessataukoon ja viimeisten koordinaattien varmistamiseen. Nautimme hieman häpeillen vielä toiset aamukahvit monikansallisen pikaruokalan ensimmäisinä asiakkaina.

 

Hikinen iltapäivä

Estadio El Alcoraz löytyy helposti. Luotamme navigaattoriin, vaikka tienviittojen ja kaupungin pienuuden avulla olisimme selvinneet ilmankin. Kurvaamme pientä kinttupolkua stadionin editse ja ihmettelemme, että saamme auton parkkiin näin lähelle. Riemua ei kestä pitkään, sillä lippuluukulla kerrotaan, että asiointi onnistuu vain käteisellä. Lyhyt ekskursio historiallisen Huescan käteisautomaattitarjontaan ja takaisin pelipaikalle. Eri reitti, mutta tähtäimessä sama parkki, kunnes törmäämme järjestyksenvalvojiin. Ensimmäisellä portilla meidät sekoitettiin viereisen tenniskerhon asiakkaiksi, mutta enää emme onnistu luikahtamaan läpi seulan.

Väljä väkijoukko valuu pienen puistikon halki risteileviä polkuja kohti El Alcorazia. Joukossa enemmistönä ovat vanhukset ja lapsiperheet seassaan verestäväsilmäisiä aikuisia ja hilpeitä nuoria. Kannattajan sitoutumisen huomaa pienistä asioista, ja uskallan väittää, että sunnuntaina kello 12 alkava jalkapallopeli on monelle venymisen paikka. Katselen suurta sympatiaa tuntien, kuinka läkähtynyttä ajokoiraa muistuttava herrasmies raivaa tietään kohti stadionia. Päällä on autopilotti ja vapaasti napitettu kauluspaita.

Uneliaan aamupäivän halkaisee pian äkäinen punk. Ääni lähtee stadionin pohjoispäädyn pimeimmällä kulmalla norkoilevasta parikymmenpäisestä porukasta. Huescan ultrat! Joviaali kuvaajani höpöttelee tuokion kaljaa ryystävien kiiluvasilmäisten kovanaamojen kanssa. Kun porukka saa selville, että emme tule Englannista tai Hollannista, kiinnostus lopahtaa pian.

Sisintä lämmittää. Kuinka lahtelainen ote tekemiseen näin kaukana kotoa.

Nappamme liput pohjoispäätyyn – päätykatsomo 15€, pääkatsomo 20€ – ja suuntamme sisäänkäynnille. Stadionin varjoisaa viertä kävellessä ilma on miellyttävän kesäinen, mutta katsomossa totuus valkenee. Keskipäivän aurinko paahtaa armotta, ja ilmassa leijailee hajuveden, savukkeiden ja persehien miellyttävä keitos. Ultra-ryhmän suurin energialataus on jo purkautunut. Rummutus on satunnaista, eivätkä laulut ota puolityhjillä penkkiriveillä tuulta alleen.

Kentällä Huesca hallitsee ottelua ja siirtyy terävän vastayökkäyksen päätteeksi 1-0-johtoon aivan ensimmäisen puoliajan lopulla. 5500-paikkaisen stadionin brunssitunnelma kaikkoaa hetkeksi, ja iloinen puheensorina sekä äkäiset solvaukset palaavat katsomoon. Tauolla suurin osa katsojista säntää läkähtyneenä pelkistetyille virvokepisteille, joilla tarjoillaan vettä ja olutta (2€).

Peli on laadukasta ja vauhdikasta. Kotijoukkue hyökkää aina mahdollisuuden saatuaan laajalla rintamalla. Valladolid kärkkyy vastaiskuja ja roiskii pitkää palloa. Kentällä ei nähdä huimaa yksilötaitoa tai pitkiä, kontrolloituja hyökkäyksiä, mutta pallon kanssa aikaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Kaudella 2013/14 viimeksi La Ligaa pelannut Real Valladolid taipuu. Jalkapallolukemin.

Espanjan Lahti jättää positiivisen muistijäljen. Koreilematon 50 000 asukkaan kaupunkipahanen keskellä kuumaisemaa, välittömät jalkapallofanaatikot ja yksi hienoimmista näkemistäni jalkapalloseuran logoista. Emme jää silti turhia viipyilemään, vaan siirrymme loppuvihellyksen jälkeen pikaisesti autolle ja suuntaamme nokan kohti Zaragozaa.

 

”Oikein mainiota sunnuntai-iltaa kaikille ja terrrvetuloa La Rrromaredalle!”

Tunnin matka yksitoikkoisen maiseman halki taittuu hiljaisuuden vallitessa. Kuumassa autossa on hiljaista ja ajatukset karkailevat lounaaseen, kylmään suihkuun ja illan peliin. Olemme varanneet Airbnb:n kautta pienen kaksion Zaragozan keskustasta, joka kustantaa neljäkymmentä euroa yöltä. Kohtuuhinta kolmelle jaettuna, kun pakettiin kuuluu vielä elintärkeä Wi-fi. Harvinaista herkkua datakattoliittymien riivaamassa maassa.

Ensivaikutelma kaupungista on hyvä. Ylitämme kaupungin läpi virtaavan Ebro-joen ja katsomme aidosti mykistyneinä upeaa Nuestra Señora del Pilar -basilikaa. Suunnistus sujuu ongelmitta, ja tunnemme olomme kotoisaksi, kun istahdamme terassille nauttimaan myöhäistä lounasta. Ihmiset ovat tuttavallisia, ja vehreä kaupunki viehättää silmää. Jos Huesca toi mieleen Lahen, niin Zaragoza on ilmiselvä Turku.

Keskusta-alue on hallittavan kokoinen. Auto saa pysyä parkissa, sillä päätämme ottaa kaupungin haltuun kävellen. Stadion on viidentoista minuutin kävelymatkan päässä asunnoltamme. Nappaamme lähikaupasta matkaoluet ja seuraamme reippain askelin huivikaulaisia kannattajia. Kuusikymmenvuotiasta jalkapallopyhättöä reunustavat kerrostalot ja ravintolat, yliopistollinen sairaala sekä kaupungin suurin puisto, Parque Grande José Antonio Labordeta. Vahva suositus rauhoittavalle puistokäyskentelylle auringonlaskussa.

On hieno tunne, kun edessä vihdoin aukeaa näkymä, joka on aiemmin tuttu ainoastaan televisiosta. Laiska iltapäivä jää kauas taakse, ja ilmassa on aistittavissa erilainen jännite. Mielikuvani Zaragozasta pohjaavat täysin edesmenneen Urheilukanavan sunnuntai-iltoihin ja Tuomas Virkkuseen sorauttamassa tunnetta pursuavalla äänellään La Rrromaredaa. Pyydämme lipputiskillä innosta kihisten paikkoja fanikatsomoon (20€ pääty- ja 30€ pääkatsomoon) ja saamme keski-ikäiseltä rouvalta hyväksyvän naurahduksen. Vihdoin ymmärrän mikä täällä on merkittävää. Kyse ei ole pelkästä urheilusta, vaan omasta kaupungista ja siitä, että ihmiset tietävät pelaajien tarvitsevan heitä; olemme Zaragoza – tämä on meidän kylä, emmekä me välitä mistä te tulette.

 

Iätöntä intohimoa

Sisällä 34500 paikkaa eivät aivan täyty illan ottelussa Gimnasticia vastaan, mutta stadion tärisee yhtä kaikki. Ultrat seisovat katonrajassa omassa karsinassaan, josta he johtavat laulua ja heiluttavat massiivisia lippujaan. Koko stadion yhtyy mukaan, kun Y Viva España kajahtaa tervehdyksenä katalonialaisille vastustajille.

Takanamme istuva arviolta seitsemänkymppinen pariskunta ei hiljene puolitoistatuntisen aikana kertaakaan. Raivoisat huudot hätkähdyttävät alkuun, sillä niiden sävy muistuttaa aamuyöllä seinien läpi kantautuvaa vakavaa perheriitaa. Kun Zaragozan hyökkäys tyssää hölmöön pallonmenetykseen, kuuluu takaa vanhan rouvan tuskainen huuto: ”Oi, oi, oii – por favooor!”

Aivan tauon kynnyksellä kotijoukkueen hyökkääjä saa vastustajan maalivahdin suosiollisella avustuksella punaisen kortin. Vihellyskonsertti porautuu syvälle aivoihin. Koko katsomo huutaa erotuomarille. Pariskunta takanamme möykkää:

”Fuera, fuera – ulos, ulos!”

Tauon koittaessa mellakkapoliisit nostavat tottuneesti kilvet ja suojaavat tuomariston matkan pelaajatunneliin. Turvatoimet ovat muutenkin eri luokkaa iltapäivään verrattuna. Omalta paikalta ei voi pitkälle hortoilla ennen kuin järjestyksenvalvojat tulevat kyselemään ja ohjaamaan takaisin katsomoon.

Konkarikärki Gaizka Toquero on ensimmäisellä puoliajalla siirtänyt Zaragozan 1-0 johtoon, joten jälkimmäinen puolikas on raastavaa puolustustaistelua. Koko joukkue jaksaa prässätä ja peittää juoksulinjoja. Pohkeet kramppaavat, ja vierailijat ovat jatkuvasti lähempänä tasoitusta. Yleisö ei anna joukkeen lannistua, ja maalivahti Cristian Alvarez vetää arisulanderina paraatitorjuntoja toisensa perään. Pelikellossa on 87 minuuttia, kun Gimnastic vihdoin tasoittaa. Pettymys ja suuttumus ovat käsin kosketeltavissa, mutta stadion ei hiljene.

Segundaan mahtuu isoja ja pieniä, hyvää jalkapalloa sekä väkevää kulttuuria. Otantani ei ole suuri, mutta kahden ottelun perusteella jatkoa seuraa varmasti. Kulunut fraasi väsynyt, mutta onnellinen kuvaa täydellisesti oloa stadionilta poistuessa. Tästä päivästä riittää tunteen paloa pitkälle varautuneiden suomalaisten synkkään syksyyn.

Kuvat: Väinö Mellenius