Alkavatko perinteiset jalkapallomatkakohteet kyllästyttää? Byyri tutustui eksoottisen Gambian futistarjontaan, eikä ”Afrikan hymyilevä rannikko” pettänyt odotuksia.
Gambia, Manner-Afrikan pienin valtio, on tarjonnut Veikkausliigalle monta hienoa pelaajaa Demba Savagesta ja Dawda Bahista lähtien. Tällä hetkellä maan jalkapallon ongelmina ovat kuitenkin heikot olosuhteet sekä ihmissalakuljettajat, joiden mukaan pelaajat lähtevät.
Taustoitin Gambian jalkapallon nykytilaa laajemmin aiemmassa jutussa. Nojatuolimatkailijoita eniten kiehtova kysymys jäi kuitenkin vastaamatta – miltä gambialainen jalkapalloelämys maistuu paikan päällä?
Oma ensikosketukseni gambialaiseen jalkapalloiluun oli Real de Banjulin taistelu pääkaupungin herruudesta Banjul Unitedia vastaan. Kumpikaan joukkueista ei välttämättä sano suomalaisille mitään, mutta nykyään KRC Genkissä vaikuttava Omar Colley siirtyi aikanaan Kuopion Palloseuraan nimenomaan Real de Banjulista.
Realin kuuluisin kasvatti lienee Reading FC:n Modou Barrow. Hän muutti nuorena Ruotsiin ja nousi sikäläisistä alasarjoista satumaisesti aina Valioliigaan asti.
Banjulin useista pääsarjajoukkueista nuorin, United, on kärsinyt maan jalkapalloa vaivaavasta pelaajavuodosta kaikista pahiten. Valmentaja Omar Touray totesi The Telegraphin haastattelussa joukkueen menettäneen noin 25 pelaajaa parin vuoden aikana. Paenneista pelaajista kantautuu silloin tällöin uutisia joukkueenjohdon korviin: joku on solminut sopimuksen eurooppalaisseuran kanssa, toinen on menehtynyt matkan varrella ja suuresta osasta ei ole kuultu mitään.
Matsipäivä – vai onko?
Gambian pääsarjan otteluohjelma löytyi jalkapalloliiton verkkosivuilta, mutta Banjulin derbyn ajankohta oli muuttunut. Syytä tai uutta pelipäivää ei löytynyt liiton eikä joukkueiden sivuilta, ja ottelun alkamisaikaa piti etsiä kissojen ja koirien kanssa. Lopulta eräs matkailuyrittäjä soitti puolestamme jalkapalloliittoon, ja ajankohta saatiin selville.
Real de Banjul pelaa kotiottelunsa 30 000 katsojaa vetävällä Independence Stadiumilla Bakaun kaupungissa. Kyyti pelipaikalle löytyi kätevästi hotellimme läheiseltä torilta, jossa rehdin oloinen nuorukainen tarjoutui kuskaamaan seurueemme stadionille 200 dalasin eli muutaman euron hintaan. Autoon hänellä ei ollut avaimia, mutta johdot yhdistyivät näppärästi ratin alla, ja pääsimme ehjinä perille.
Maksettuamme hieman alle 0.50 euroa maksaneet pääsylippumme ja saavuttuamme katsomoon peli oli jo täydessä vauhdissa. Kentällä olivat kuitenkin täysin väärät joukkueet, jotka olivat kaiketi aloittaneet oman ottelunsa myöhässä.
Banjulin derbyn alku viivästyi siten puolella tunnilla, mutta pääsimmepähän todistamaan eräänlaista urheiluromantiikkaa – upean maalin loppuhetkillä tehnyt GPA-pelaaja tuuletti osumaansa pussaamalla lääkintätiimissä istuskellutta heilaansa.
Noin tuhatpäinen yleisö koostui pääasiassa eri-ikäisistä miehistä, mutta naisiakin oli kourallinen. Vieressämme istuneita pikkulapsia kiinnosti itse ottelua enemmän omat pelit puoliajalla sekä eksoottisen näköisten suomalaisvieraiden tausta.
Stadionin sisäpuolella ei ollut muita palveluita kuin saniteettitilat. Käytävien ja käymälöiden valot olivat kaiketi sanoneet itsensä irti ensimmäisen jakson aikana, sillä puoliajalla tarpeet sai tehdä taskulampun valossa.
Derbyn alkaessa pelisää oli varsin miellyttävä, vaikka päivä oli ollut tavanomaisen läkähdyttävä. Lämpötila oli yhä +25 celsiusta, mutta tuulenvire piti huolta siitä, ettei lehtereillä tullut hiki. Aiemmassa pelissä tunnelma oli rumpuineen varsin mainio, mutta derbyssä se oli huomattavasti heikompi: rukouskutsun ja heinäsirkkojen äänet korvasivat rummut. Marijuanan haju sen sijaan jäi piippuhyllylle koko loppuillaksi.
Yleisö eli kuitenkin vahvasti mukana pelitilanteissa koko 90 minuutin ajan, ja lapset kiertelivät myymässä virvokkeita janoisille. Silminnähden muita turisteja ei juuri ollut. Hauskana yksityiskohtana tuli bongattua uutuuttaan hohtava Leppävaaran Pallon paita – me suomalaisetkin olimme siis paikalla vahvasti edustettuina.
Kovia otteita ei kaihdettu
Demba Savage kuvaili gambialaista jalkapalloa aivan erilaiseksi kuin suomalaista, ja sen pystyi allekirjoittamaan ensi minuuteilla. Tuntui, että tuomari oli unohtanut kortit kotiin, eikä käsitettä ”vaarallinen peli” tunnettu. Ainakaan kahden jalan pulkkataklaus ei ollut yleensä edes vapaapotkun paikka. Hurjasta pelityylistä huolimatta yhtään torikokousta tai edes kahdenkeskistä välienselvittelyä ei syntynyt.
Painimisen lisäksi joukkueilla oli hyökkäysintoa, ja osittain kentän surkean kunnon takia lähes kaikki hyökkäykset päättyivät keskitykseen. Sellaisesta tulikin ottelun avausmaali, kun Unitedin puolustus mähmi keskityksen omaan maaliin.
Tasoitusta United ei saanut koskaan aikaiseksi. Liigan kuukauden pelaajana ennen ottelua palkittu Abdoulie Sarr pääsi lopussa yrittämään lähietäisyydeltä, mutta vastustajan naamataulu pelasti kotijoukkueen takaiskulta. Vaikka Realilla oli useita saumoja rangaista vastaiskuista, lisäosumia ei nähty.
Valkoasuinen Real isännöi punapaitaista Unitedia komeassa iltavalaistuksessa. Alemmilla sarjatasoilla valot eivät ole samaa luokkaa: eräässä rantaravintolassa tarjoilleen divaripelaajan mukaan he pelaavat kaksi 40 minuutin puoliaikaa, mikäli ottelu loppuu vasta hämärän aikaan.
Ottelussa jaettiin lopulta vain kaksi keltaista korttia, vaikka Euroopassa tuomari olisi saattanut miltei keskeyttää lystin pelaajia suojellakseen. Irtopallon pomppiessa pelaajat ryntäsivät nahkakuulan kimppuun aivan kuin maan rannoilla partioivat mehumummot turistien juttusille.
Tuomarin vihellettyä viimeiseen otteeseen ihmiset poistuivat stadionilta. Yleisö näki vauhdikkaan mittelön, mutta kukaan pelaajista ei häikäissyt samalla tavalla kuin maan kaikkien aikojen jalkapalloilija, Sevillan 1970-luvun kulttihahmo Biri Biri. Hänen kerrotaan tuoneen maaleillaan iloa koko kansalle, kun ajat olivat vaikeita. Vaikka asiat ovat nykyään paremmin, Gambia selvästi kaipaa uutta supertähteään.
Kuvat: Roni Raunola
