Siitä, kun mahdollisesti maailman parhaan – kenties jopa historian parhaan – jalkapalloilijan sopimus hänen edellisen seuransa kanssa päättyi, kesti lähes kuusi viikkoa, ennen kuin hänelle löytyi uusi joukkue. Kaikkiaan kesti yli viisi viikkoa, ennen kuin yksikään toinen seura kuin Barcelona edes yritti lähestyä Lionel Messiä sopimustarjouksen kanssa.
Kun LeBron James ilmoitti jättävänsä Cleveland Cavaliersin, kesti kaksi päivää, ennen kuin hänen sopimuksestaan Los Angeles Lakersin kanssa tiedotettiin julkisuuteen.
Tapaukset eivät ole toki vertailukelpoisia, sillä kaikki tiesivät, että Messin ehdoton ykköstavoite oli tehdä uusi sopimus Barcelonan kanssa. Voi olla, että muut seurat odottivat kohteliaasti, mitä tuon mahdollisen sopimuksen kanssa kävisi. Voi myös olla, että jalkapallossa on edelleen vallalla tietyt herrasmiessäännöt, jotka eivät sopimustarjouksen tekemiseen kannustaneet.
Ja siltikin voidaan pitää vähintäänkin erikoisena sitä, ettei yksikään seura edes kokeillut onneaan Messin lähtöhalujen kanssa sopimusta tarjoamalla. Tai siis, normaalioloissa voitaisiin pitää erikoisena. Sillä vaikka yrittäisikin maalailla romanttisia kuvia jalkapalloseurojen välisestä keskinäisestä kunnioituksesta, sopimustarjousten olematon määrä johtuu vain yhdestä syystä.
Tuosta samasta syystä koko maailmasta löytyi vain yksi seura, jolla oli realistinen mahdollisuus Messin hankkimiseen, kun hänen lähtönsä Barcelonasta lopulta varmistui. PSG:n lisäksi yhdelläkään (ehkä pienin varauksin toisella Manchesterilaisseuroista) jalkapalloseuralla maailmassa ei ollut varaa ottaa argentiinalaisen palkkaa kontolleen.
Vaikka tilanne olisi ollut enemmän Jamesin kaltainen, eikä Messin kohtalo olisi ollut niin vahvasti yhteen seuraan sidottu, ei nykyoloissa hänen pöydälleen olisi silti satanut yhtä tai kahta varteenotettavaa sopimustarjousta enempää. Vaikka maailman paras pelaaja olisi aidosti vapailla markkinoilla, ei ottajia taloudellisista syistä olisi. Sillä siihen asemaan jalkapallomaailman taloustilanne on seurojen itsensä toimesta ajettu.
Hieman Messiä vaatimattomammin meriitein varustettu Andreas Pereira on myös ajautunut limboon siirtomarkkinoiden kestämättömyyden takia. Pereiran, joka harjoitusottelussa Brentfordia vastaan osoitti, että pystyy hetkittäin jopa messimäisiin suorituksiin, limbo on kuitenkin päinvastainen: hänestä halutaan eroon, ilman, että se on mahdollista.
Brentford-pelin jälkeen siirtohuhujen keskellä ollut brasilialaispelaaja ilmoitti suorasukaisesti, että haluaa jäädä Manchester Unitediin taistelemaan peliajasta. Todellisuudessa mitään taistelua ei kuitenkaan ole. Pereira ei tulevalla kaudella tule esiintymään Unitedin muutenkin täyteen pumpatulla keskikentällä muutamia jämäminuutteja enempää. Jos seurajohto saisi päättää, ei minuutteja tulisi yhtään.
ManU on jo pitkään yrittänyt etsiä Pereiralle ostajaa. Brasilialainen on pelannut harjoitusotteluissa lähinnä siksi, että joukkueen ykkösmiehistö on nauttinut kesän arvoturnausten pitkittämistä lomistaan. Tai kenties Pereiran aidosti halutaan esiintyvän edukseen – ei kuitenkaan siksi, että hän taistelisi paikastaan avauksessa, vaan siksi, että hänen arvonsa potentiaalisten ostajien silmissä nousisi.
Yhtä lailla vastuuta harjoituskaudella ovat saaneet Arsenalin Mohamed Elneny ja Sead Kolašinac sekä Chelsean Ross Barkley ja Danny Drinkwater, vaikkei kukaan heistä kuulu valmentajansa suunnitelmiin eilen alkaneella kaudella. Yhtä lailla kaikki ovat pelanneet vain muiden pelaajien poissaolojen takia, tai omaa arvoaan nostaakseen.
Samassa limbossa elää Liverpool Xherdan Shaqirin kanssa. Sveitsiläinen on, jopa julkisesti, ilmoittanut haluavansa pois Merseysideltä, koska haluaa päästä pelaamaan säännöllisesti. Aikanaan unelmasiirron Liverpooliin saanut pelaaja on jo voittanut punanutussa kaiken mahdollisen, eikä halua enää kolmikymppisenä joutua kuluttamaan penkkiä.
Jokainen yllä mainituista on taitava jalkapalloilija, ja maailmasta löytyy tukku seuroja, joille he olisivat vahvistuksia. Näillä seuroilla ei kuitenkaan ole varaa heitä hankkia, sillä jokaisen mukana kulkee epätoivottu paketti: liian suuri siirtosumma, tai, kuten on todennäköisempää, liian korkea palkka.
Monen edellä mainitun pelaajan kohdalla voidaan todeta, että uran unelmadiilistä on tullut pahin mahdollinen rasite. Kohtalo suurseuran ylijäämänä on kuin kiirastuli, johon yksikään jalkapalloilija ei enää toivo joutuvansa. Tietä taakse tai eteenpäin ei ole.
Sekä Pereira, Barkley että Shaqiri olisivat todella käyttökelpoisia pelaajia monelle eurooppalaiselle seuralle. Saattaa hyvin, että joku heistä vielä ennen siirtoikkunan sulkeutumista jatkaakin matkaansa Englannin ulkopuolelle. Yhä useammin heidän tasoisensa pelaajat huomaavat kuitenkin olevansa väliinputoajia; pelaajia, vailla tulevaisuutta.
Valioliigan rakettimainen nousu jalkapallotalouden kaapin päälle on jättänyt jälkensä seurojen kulurakenteeseen. Jopa valioliigaseurojen penkinlämmittäjät nauttivat palkkaa, johon muiden liigojen keskikastin seuroilla ei ole varaa. Ja täten ne ovat tehneet ylijäämäpelaajistaan kelopuuta, johon kukaan muu ei uskalla koskea.
Ongelma ei toki ole yksin Valioliigan, mutta Englannin ulkopuolella sen jakaa vain kourallinen muita maanosan kärkiseuroja, jotka ovat yhdessä luoneet oman taloudellisen universuminsa. Barcelonan sopimus Messin kanssa jäi – jopa La Ligan palkkakatto huomioiden – lopulta kiinni siitä, että seura on inflatoinut omat palkkamenonsa pisteeseen, jossa se jopa ilman Messiä käyttää 90% tuloistaan pelaajien palkkoihin. On tuskin ihme, että samat seurat puuhasivat keskenään Euroopan Superliigaa, joka olisi toiminut särkylääkkeenä huonon talousjohtamiseen aiheuttamaan päänvaivaan.
Kun kyseiset seurat ovat markkinahinnan ylittäviä palkkoja tarjoamalla haalineet joukkonsa täyteen lajin supertähtiä, on pesuveden mukana huuhtoutunut jättiläissopimuksia myös keskenkertaisimpien pelaajien taskuihin. Ja tämä on ajanut nämä pelaajat ironisimpaan kohtaloon, jonka jalkapalloilija voi kohdata: miljoonapalkoille ilman mahdollisuutta pelata jalkapalloa.
Useat eurooppalaisseurat suuntaavat katseensa mieluummin Euroopan pienempiin liigoihin, joista ne saavat potentiaalisesti saman tason pelaajia, mutta nuorempina ja murto-osalla hinnasta. Tasonsa todistaneet, mutta palkkakukkulan päälle jämähtäneet suurseurojen pelaajat eivät kelpaa enää kellekään, sillä heidän mukanaan tuleva taloudellinen painolasti on liian raskas.
Koronavirus on sen vaikutukset jalkapallomaailmaan ovat toki vauhdittaneet tätä kehityssuuntaa. Ne ovat kuitenkin korkeintaan syventäneet sitä kuoppaa, jonka eliittiseurat ovat itselleen kaivaneet.
Jalkapallomaailma alkaa kääntyä suuntaan, jossa enää muutamalla seuralla on varaa hankkia jo tasonsa todistaneita pelaajia. Se suurentaa entisestään kuilua eliitin ja muiden välillä. Korjausliike tulee väistämättä jossain kohtaa.
Sitä ennen maailman on kuitenkin adaptoiduttava. Seurat alkavat katsoa yhä enemmän pieniin sarjoihin, joista pelaajia pystyy edelleen napsimaan edullisesti. Tämä tarjoaa Veikkausliigan kaltaisille, edelleen suhteellisen kartoittamattomille, sarjoille todella suurta mahdollisuutta kohentaa omaa talouttaan ja asemaansa eurooppalaisella jalkapallokartalla.
Tämä myös väistämättä ajaa siihen, minkä koko jalkapalloyhteisö yritti Superliigan kaatamalla estää – jalkapallon amerikkalaistumiseen.
Seurat ja liigat joutuvat kumartamaan entistä enemmän sinne, mistä saa eniten rahaa, jotta ne pystyvät pitämään itse rakentamansa huojuvan korttitalon pystyssä. Jos TV-yhtiöillä on ollut tähän asti valtaa, on se ollut vasta alkusoittoa sille, mitä on tulossa.
Suurimman muutoksen kokevat kuitenkin siirtomarkkinat, jotka eivät enää jatkossa perustu samanlaiseen pelaajien kaupitteluun, mihin olemme tottuneet. Palkkojen noustessa siirtosummia merkittävämmäksi tekijäksi muuttuu myös pelaajakauppojen luonne.
Sopimustensa päättävien pelaajien ilmaissiirrot tulevat nousemaan entistä tärkeämmäksi tavaksi hankkia huippupelaajia, kuten olemme jo tänä kesänä nähneet. Tämä auttaa seuroja, jotka eivät joudu kalliin palkan päälle maksamaan siirtokorvausta, mutta myös pelaajia ja agentteja, jotka voivat tämän varjolla repiä irti vielä muutaman ylimääräisen lantin seuroilta.
Samalla yleistyvät seurojen väliset vaihtokaupat, joissa kallispalkkaiset pelaajat vaihtavat päikseen paikkaa. Yhtä tärkeää kuin uuden pelaajan hankinta on vanhasta eroon pääseminen. Tämän takia tulemme varmasti näkemään myös amerikkalaistyylisiä palkkojen pidätyksiä. Seurat, joilla on ylimääräistä rahaa, voivat jopa olla valmiita ottamaan kallispalkkaisia turhakkeita listoilleen, jos saavat samassa kaupassa jotain muuta hyödyllistä.
Jalkapallotalous on kuin onkin lopulta onnistunut rikkomaan itsensä. Kaikilla suurseuroilla on kauhea tarve raivata palkkabudjettiin tilaa ja myydä pelaajia, mutta miten mitään voi myydä, kun kellään ei ole varaa ostaa?
Hyvää viikonloppua
Sen pituinen se. Tekstin dystopiamaisesta sävystä huolimatta takana on suomalaisittain uskomattoman hieno jalkapalloviikko. Suomessa tullaan jälleen kerran näkemään eurojalkapalloa syksyn pimenevinä iltoina. Kaupan päälle loputkin Euroopan suursarjat saavat tulikasteensa tänä viikonloppuna. Sen kunniaksi on hyvä kohottaa tuoppi – tai kaksi.
Jos haluat kuitata itsesi Sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi, klikkaa tästä. Palautteenannon toivossa löydät minut osoitteesta juuso@teravinkyna.com tai Twitteristä @TeravinKyna. Kannattaa myös tutkia Byyrin sivuilta löytyvät Valjuraadin Valioliigan kausiennakot. Luvassa on, kuten aina, timanttista kamaa.
Pysykää terveinä. Hyvää viikonloppua.
