Juventuksen päävalmentaja Massimiliano Allegri puhui alkukaudesta avoimesti siitä, kuinka meneillään oleva sarjakausi pitää oikeasti sisällään kaksi toisistaan erillistä kautta – yhden ennen Qatarin MM-kisoja, toisen Qatarin MM-kisojen jälkeen.
Allegrin miehistölle toinen kausi alkaa kuitenkin hyvin epätavallisissa merkeissä. Juventus nimittäin pelaa tulevana keväänä – Barcelonan tapaan – Mestarien liigan sijasta Eurooppa-liigan pudotuspelejä.
Kevään 2015 Mestarien liigan finaalissa toisensa kohdannut kaksikko voi silti ajatella, että huonomminkin olisi voinut käydä. Vuotta myöhemmin finaaliin yltänyt, mutta nyt alkulohkonsa jumboksi jäänyt, Atlético Madrid ei nimittäin pelaa europelejä MM-kisojen jälkeisellä kauden puolikkaalla ollenkaan.
Kolmen taloudellisesti merkittävän eurooppalaisjätin putoaminen Mestarien liigan lohkovaiheessa on kuitenkin enemmänkin anomalia kuin aito kuva eurooppalaisen jalkapallon tilasta.
Todellisuudessa esimerkiksi huonoimman alkukautensa 10 vuoteen pelanneen Liverpoolin selviytyminen pudotuspeleihin yhdeksän pisteen marginaalilla, Tottenhamin lohkovoitto ja Rangersin ”saavuttama” historian huonoin lohkovaiheen tulos kertovat aidompaa kieltä siitä, missä eurokentillä tällä hetkellä mennään.
Jalkapallosta kun on tullut viimeisten 10–15 vuoden aikana ennustettavampaa, ja sitä kautta mauttomampaa, värittömämpää ja hajuttomampaa, kautta Euroopan.
Hyvin pieni joukko täysin poikkeuksellisia eliittiseuroja on karannut etumatkalle, joka alkaa olla täysin mahdoton kiinni kurottavaksi ilman radikaaleja sääntömuutoksia.
Euroopan nykyiset kärkiseurat voittavat enemmän pelejä kuin koskaan aikaisemmin, suuremmalla maalierolla kuin koskaan aikaisemmin ja rikkovat enemmän kansallisia sekä kansainvälisiä ennätyksiä kuin koskaan aiemmin.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Euroopassa on todistettu ensimmäistä triplaa niin Espanjassa, Italiassa kuin Saksassakin. Englannissa on nähty historian ensimmäinen kansallinen tripla. Samalla ajanjaksolla sekä Espanjassa, Italiassa että Englannissa on rikottu 100 pisteen haamuraja ensimmäistä kertaa. Mestarien liigakin voitettiin 2010-luvulla kolme kertaa putkeen – ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun alun.
Kaikki tämä kertoo siitä, kuinka suureksi kuilu absoluuttisen eliitin ja Euroopan kakkoskorin seurojen välillä on revennyt. Siinä, missä 1990-luvulla Mestarien liigan voittoa juhli yhdeksän eri seuraa, on viimeisen kymmenen vuoden aikana samaan yltänyt vain viisi seuraa. Suurin yhteinen nimittäjä näille on raha.
Viimeiset 12 Mestarien liigaa on kaikki voitettu sellaisten seurojen toimesta, jotka kuuluvat Euroopan kymmenen rikkaimman seuran joukkoon. Viimeisten 15 vuoden ajanjaksolla ainoa poikkeus tuohon ryhmään on José Mourinhon Inter.
Kuilu ei kuitenkaan esiinny vain Mestarien liigassa. Jokaisessa Euroopan neljästä suurimmasta sarjasta mestaruuden voittaneiden joukkueiden pistekeskiarvo on kohonnut yli kymmenellä pisteellä vuosituhannen vaihteesta. Samalla Mestarien liigan paikoille selvinneiden eri joukkueiden määrä on pudonnut kolmanneksella.
Taloudellinen eriarvoistuminen on arkipäivää myös pienemmissä sarjoissa. Veikkausliigassa sama seura on voittanut mestaruuden 10 kertaa viimeisten 13 vuoden aikana. Itävallassa mestari ei taas ole vaihtunut kertaakaan yhdeksään vuoteen.
Eurooppalainen jalkapallo on niin paljon ennalta-arvattavampaa kuin 2000-luvun alussa, että jopa jalkapallokapitalismin raamattu, Deloitte Football Money League, on varoittanut taloudellisten tekijöiden määrittävän liiaksi sitä, mitä kentän tasolla tapahtuu.
Siksi on äärimmäisen virkistävää, kun jossain rahan kyllästymistä sarjoista tapahtuu jotain odottamatonta – kun jokin seura uskaltaa uida vastavirtaan ja onnistuu yrityksessään. Tarinat, kuten Royale Union Saint-Gilloisen mestaruus tai Bodø/Glimtin nousu Norjan merkittävimmäksi seuraksi, toimivat vielä nykypäivänäkin linkkinä jalkapallon syvimpiin arvoihin.
Yksi tämän kauden mielenkiintoisimmista tarinoista löytyy Pamplonasta, mistä kotoisin oleva AC Osasuna keikkuu 12 ottelukierroksen jälkeen La Ligan seitsemännellä sijalla.
Kun kolmannes kaudesta on pelattu, Osasuna on vain kolmen pisteen päässä Mestarien liigan paikoista, kaksi pistettä Eurooppa-liigaan oikeuttavaa paikkaa perässä ja vain pisteen päässä Konferenssiliigaa tarkoittavasta kuudennesta sijasta.
Osasunan menestys ei vaikuta olevan mikään tähdenlento, sillä joukkueiden välisiä voimasuhteita realistisesti kuvaavan pisteodottaman mukaan seuralla menee vielä paremmin. Osasuna on pisteodottamaan perustuvan sarjataulukon mukaan ollut tällä kaudella La Ligan kuudenneksi paras joukkue.
Joukkue taistelee aidosti pääsystä europeleihin ensimmäistä kertaa 15 vuoteen – huolimatta siitä, ettei se ota käytännössä ollenkaan osaa jalkapalloa nykyisin niin paljon määrittäviin siirtomarkkinoihin.
Osasuna on historiansa aikana käyttänyt enimmilläänkin pelaajahankintoihin yhden siirtoikkunan aikana 14 miljoonaa euroa. Seurahistorian kallein yksittäinen hankinta maksoi noin kahdeksan miljoonaa. Viime kesänä Osasuna poltti siirtoihin kaikkiaan hurjat kaksi miljoonaa.
Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi samoista sijoista kilpaileva Real Sociedad hankki uusia pelaajia 53 miljoonalla, Real Betis 18 miljoonalla ja sarjanousija Almeria 37 miljoonalla. Muun maailman taloudellisista realiteeteista irtautuneessa Valioliigassa sarjan pienemmän budjettiluokan seuroista Nottingham Forest poltti 162 miljoonaa ja esimerkiksi Brentford ja Fulham kummatkin yli 50 miljoonaa.
Osasuna on toki hankkinut pelaajia vapailla siirroilla, mutta sen palkkabudjetti, joka määrittää menestystä huomattavasti siirtoihin käytettyä rahaa paremmin, on kuitenkin vasta La Ligan 13. suurin.
Siirtomarkkinoilla riehumisen sijasta Osasunassa onkin päätetty panostaa omiin junioreihin. Tämä lähestymistapa on ollut aina osa seuran identiteettiä, mutta kevään 2014 Segunda Divisióniin putoamisen jälkeen Pamplonassa päätettiin nostaa panostus omaan akatemiatoimintaan täysin uudelle tasolle ja tehdä siitä koko seuran kivijalka.
Nyt Osasunan junioriakatemia on yksi maailman parhaista. Edustusjoukkueessa pelaa tällä hetkellä jopa yhdeksän omaa kasvattia. Kapteenistoon kuuluvat Roberto Torres, David García ja Unai García ovat kaikki seuran omia kasvatteja – ja pelanneet jokainen koko uransa Osasunassa.
Vaikka seura pelaa yhdessä maailman kovatasoisimmista sarjoista, pohjautuvat sen arvot silti tietynlaiseen perhekeskeisyyteen, yhteisöllisyyteen ja paikallisuuteen. Osasuna on yksi vain neljästä fanien omistamasta seurasta La Ligassa, ja jopa tässäkin joukossa seura on poikkeuksellisella tavalla vuorovaikutuksessa omaan ympäristöönsä ja yhteisöönsä.
Osasunan edustusjoukkueen pelaajat, esimerkiksi, käyvät säännöllisesti harjoittelemassa seuran akatemiapelaajien kanssa, jotta nämä saisivat ensi käden kosketuksen siihen, mitä on olla osasunalainen. Ja vaikka seura nojaa vahvasti omaan junioriakatemiaansa, ei sen tavoitteena ole kasvattaa vain hyviä jalkapalloilijoita, vaan myös hyviä ihmisiä.
– Tiedämme, että monet nuorista eivät lyö läpi. Mutta akatemiassamme ja seurassamme vietetty aika ei saa silti olla hukkaan heitettyä aikaa. He eivät olet vain jalkapalloilijoita. Se on tärkeää. Työskentelemme valmistaaksemme pelaajia edustusjoukkueeseemme, mutta myös ihmisiä, joilla on elämässä muutakin kuin jalkapallo, Osasunan akatemiajohtaja Patxi Puñal sanoi taannoin The Independentille.
Seura aidosti välittää ympäristöstään, ja ympäristö välittää seurasta. Paikallisuus on varmasti yksi merkittävä syy siihen, miksi Estadio El Sadarilla on mitattu korkein desibelilukema koko Euroopassa.
Osasuna on monella tapaa eurooppalainen malliseura. Sen taloudellinen toiminta on aidosti kestävällä pohjalla, mikä ei ole nykyaikana mikään itsestäänselvyys. Vaikka seura putosi kaudeksi 2016–2017 uudestaan Espanjan toiseksi korkeimmalle tasolle, se ei vaikuttanut merkittävästi sen toimintaan. Kuten kestävästi operoivan seuran kohdalla ei kuuluisikaan.
Osasuna on aidosti tiiviissä vuorovaikutuksessa itseään ympäröivän yhteisön kanssa, ja merkitsee globalisoituneessa maailmassa jotain ennen kaikkea paikallisille faneilleen. Yksi iso osa paikallisuutta ovat merkittävät panostukset toiminnan selkärankaan, seuran junioriakatemiaan. Osasuna pystyy tuottamaan jatkuvasti uusia ammattipelaajia ja ennen kaikkea antamaan heille aitoja mahdollisuuksia.
Pamplonalaisseura tarjoaa faneilleen jotain erilaista kuin suurin osa nykymaailman muista jalkapallojoukkueista. Faneilla on siten aivan erilainen syy välittää seurastaan kuin monessa muussa paikassa. Eikä se ole Osasunan kohdalla tarkoittanut muista asioista luopumista. Seura keskittyy omaan ydinosaamiseensa niin vahvasti, että se pystyy myös kilpailemaan omilla vahvuuksillaan.
Kyseessä on seurajohtamisen tapa, josta voisi olla hyvä ottaa mallia muuallakin – esimerkiksi Suomessa, missä keskittyminen on turhan usein siinä, mitä resursseja meiltä puuttuu kuin siinä, mitä meillä on.
Hyvää viikonloppua
Sen pituinen se. Kuten aina, palautetta voi antaa ja omia ajatuksiaan jakaa joko Twitterissä @TeravinKyna tai sähköpostitse juuso@teravinkyna.com. Sallisen sivukatsomon voi myös tilata suoraan sähköpostiin tästä. Maltillista, järkevää ja kestävällä pohjalla olevaa urheilujohtamista voi puolestaan ihailla vapaasti, vaikka siitä ei joka tuutissa elämöisikään.
Hyvää viikonloppua.
