Kolme minuuttia. Niin lähellä Manchester City oli Mestarien liigan finaalipaikkaa keskiviikkona Madridin illassa.
Pettymys on manchesterilaisille suuri. Nykymallinen City on voittanut Englannissa jo kaiken mahdollisen, eikä jäljellä ole enää kuin Mestarien liigan valloittaminen. Seurassa ei ole peitelty sitä, että Mestarien liigasta on tullut pakkomielle, joka ajaa kaikkea toimintaa eteenpäin. Euroopan mestaruus ei ole Citylle enää tavoite, se on pakko.
Vielä suurempi pettymys on kuitenkin sen takia, että City oli pelillisesti parempi joukkue 180 minuutin ajan. Valmistautumisen suhteen joukkueen ei voi sanoa tehneen mitään väärin. Yksittäiset heikot hetket – ja Real Madridin avainpelaajien yksittäiset onnistumiset – vain käänsivät vaa’an espanjalaisten puoleen.
Cityn ensimmäisen osaottelun maaliodottama oli 2,8. Realin vastaava oli 1,7, ja siitäkin 0,8 tuli rangaistuspotkusta. City oli ottelussa itse asiassa todella hyvä. Pelin ensimmäiset puoli tuntia kentällä tuntui olevan vain yksi joukkue, kun manchesterilaiset myllyttivät hyökkäyksen toisensa perään.
Myös toisessa osaottelussa City oli maaliodottaman perusteella parempi joukkue 90 minuutin ajan. Manchesterilaiset voittivat maalipaikat myös määrällisesti molemmissa otteluissa. Real Madridin paikkojen rakentelu oli, ennen toisen puoliajan lisäaikaa, lopulta melko vajavaista.
Kuten Pep Guardiola sanoi, ”Ensimmäisellä jaksolla emme saaneet peliä haltuumme, mutta kärsimme siitä lopulta vain vähän. Tekemämme maalin jälkeen olimme parempia. Löysimme oman rytmimme, eikä siinä niin käynyt että he (Real Madrid) olisivat viimeiset 10 minuuttia vain hyökänneet ja hyökänneet.”
Silti Mestarien liigan finaalissa pelaa Real Madrid eikä Manchester City. Tilastoista syitä on turha etsiä, sillä ne löytyvät jostain paljon syvemmältä jalkapallomaailman uumenista.
Manchester Cityn voi hyvällä syyllä sanoa olleen maailman paras seurajoukkue viiden viime vuoden ajanjaksolla. Seura on esimerkki siitä, mitä rajattomilla resursseilla voi tehdä, jos ne käyttää fiksusti.
Guardiolan viiden täyden kauden aikana City on voittanut Valioliigan kolmesti. Maaliodottaman perusteella se on kuitenkin ollut Valioliigan paras joukkue joka kausi. Todennäköistä on, että tällä kaudella sama toistuu kuudennen kerran putkeen.
City on siis ollut sarjan pelillisesti paras joukkue nyt kuusi vuotta peräjälkeen. Lisäksi se on ensimmäinen seura, joka on rikkonut maagisen 100 pisteen rajan.
Myös Mestarien liigassa City on kuulunut – muun muassa Fotmobin arvosanojen perusteella – kahden parhaan joukkueen joukkoon nyt kolme kautta putkeen.
Cityllä on todennäköisesti maailman parhaiten koottu joukkue, jota johtaa lähes kiistatta maailman paras valmentaja. Vaikka Guardiolan aikana seura on käyttänyt pelaajahankintoihin yli miljardi euroa, on joukkue silti useimmissa tapauksissa suurempi kuin osiensa summa. Kollektiivin toiminta on, mahdollisesti, eheämpää kuin missään muualla.
Ja se saattaa olla osa ongelmaa.
City on jalkapallomaailman parhaiten öljytty kone, jolle ei, kaiken toimiessa kuten pitää, löydy pysäyttäjää. Ikiliikkuja, joka on luotu kulkemaan.
Useana vuonna joukkue on kaatunut siihen, että Guardiola on yrittänyt virittää sen taajuuksille, joihin sen kone ei yksinkertaisesti ole sopinut. Turha pragmaattisuus ja ylianalysointi koitui Cityn kohtaloksi esimerkiksi vuonna 2020 Lyonia vastaan.
Tällä kertaa ei ollut kyse siitäkään. City pelasi, kuten se aina pelaa. Guardiola ei yrittänyt korjata sitä, mikä ei ole rikki, vaan antoi joukkueen jatkaa samana vahvana kollektiivina, joka se on ollut läpi kauden.
Taitavat valmentajat osaavat kuitenkin löytää ne keinot, joilla parhaimmankin koneen toimintaa voidaan hyydyttää ja kestävintäkin osaa ruostuttaa. Juuri tähän Carlo Ancelotti pyrki, etenkin ensimmäisessä osaottelussa, kun Real loi kentälle niin hallitsemattoman kaaoksen, ettei Cityllä yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta toteuttaa pelisuunnitelmaansa.
Silloin, kun kone on epäkunnossa, tarvitaan taidoiltaan ylivertainen mekaanikko, joka ymmärtää, etteivät perinteiset keinot aina riitä; joskus pitää korvata ilmansuodatin tiskirätillä, jotta muun laitteiston saa hyrräämään täydellä potentiaalillaan.
Cityllä on käytössään kenties enemmän lahjakkuutta kuin yhdelläkään toisella seuralla maailmassa, mutta yksilöt ovat niin kollektiiville altistettuja, etteivät tiukan paikan tullen yksinkertaisesti osaa vapauttaa luovaa raivoaan kahleista.
Kevin de Bruyne toimikoon esimerkkinä: belgialaisella on potentiaalia nousta jopa maailman parhaaksi pelaajaksi. Taitojensa lisäksi hän on taktisesti niin valveutunut, että sopii järkevänä systeemipelaajana täydellisesti Guardiolan jalkapalloon. Mutta juuri sen takia hänen luovuutensa ei välttämättä pääse niihin oikeuksiin, joihin se voisi väljemmässä systeemissä ja vapaassa roolissa puhjeta.
Olin paikan päällä Etihadilla keväällä 2019, kun Vincent Kompany ratkaisi Citylle Valioliigan mestaruuden upottamalla käsittämättömän ulkosyrjäkierteen 40 metristä Leicesterin maalin yläkulmaan.
Teko oli täysin Guardiolan pelikirjan vastainen. Se oli pinnallisesti järjetön, lähes olemattoman odottaman maalipaikka, jonka todennäköisin lopputulema olisi ollut pallon lahjoittaminen vastustajalle. Sergio Agüero huusi Kompanylle ”älä lauo”. Koko katsomo odotti, että veto karkaa taivaan tuuliin. Viikkoa myöhemmin City juhli mestaruutta tuon systeemin vastaisen teon takia.
Joskus huippuunsakin viritetty koneisto tarvitsee pelaajan, joka rikkoo rajoja ja riskin varjolla nostaa joukkueen uusiin korkeuksiin. Joskus tuo ylimääräinen riskinotto on se, joka sysää koneiston takaisin raiteilleen.
Guardiola ei kuitenkaan halua riskinottajia, eikä individualistisia suoriutujia. Guardiola on tehnyt Cityssä kaikkensa kytkeäkseen inhimillisen virheen mahdollisuuden pois jalkapallosta.
Guardiolan ajatusmaailmassa ideaalitilanne on sellainen, jossa 11 pelaajaa suorittavat kaikki täysin kuten hän haluaa, ymmärtävät kaikki jokaisen ratkaisun syy-seuraussuhteet ja pystyvät paikkaamaan mitä pelipaikkaa tahansa. Pepin maailmassa jokainen pelaaja tuntee jokaisen roolin ja tilanteen vaatimukset täydellisesti.
Voidaan jopa väittää, että ehkä maailma on liian keskeneräinen Guardiolalle. Kenties maailma ei vain ole vielä tuottanut niin kokonaisvaltaisia jalkapalloilijoita, jotka pystyisivät täydellisesti täyttämään Guardiolan vision.
Toisaalta voidaan ajatella, viekö loppuun asti hiottu systeemi yksittäisiltä pelaajilta mahdollisuuden kantaa vastuuta silloin, kun sitä heiltä kaivattaisiin.
Otetaan esimerkiksi Vinícius Júniorin toinen maali ensimmäisessä osaottelussa: Aymeric Laporte olisi yksittäisen pelaajan päätöksenä voinut ottaa riskin rynnätä laidalle ja lanata brasilialaisen nurmen pintaan keltaisen arvoisesti. Se olisi ollut kuitenkin systeemin vastainen päätös, joiden tekemiseen Cityn pelaajia ei ole viritetty.
On myös hyvä pohtia, osaako Guardiola täydellisenä systeemivalmentajana valmentaa tilaisuutta pelin sijasta. Mestarien liigan välierää ei voi kohdella samalla tavoin kuin sunnuntaista sarjaottelua Aston Villaa vastaan, vaikka taktisesti joukkue olisikin viritetty samalla tavalla.
Juuri tilaisuuden tulkitsemisessa Ancelotti, ja Real Madrid seurana ylipäätään, loistaa. Menestyminen Mestarien liigassa on kirjoitettu Real Madridin DNA:han. Se on kuin itseään toteuttava ennustus: pelaajat saavat voimaa paineistusta tilanteesta sen sijaan, että yrittäisivät kohdella sitä normaalisti.
Toiset pelaajat antavat tilaisuuden ottaa vallan itsestään, toiset ottavat tilaisuudesta niskalenkin. Ensimmäisessä osaottelussa Karim Benzeman ensimmäisen, pelin virtauksen kääntäneen, maalin odottama oli pyöreä nolla. Historiaan peilaten vastaavasta tilanteesta ei ole koskaan tullut maalia. Mutta niin vain pallo löysi tiensä Manchester Cityn maaliin.
Olemattoman todennäköisyyden ratkaisu ei voinut olla minkään systeemin mukainen. Kuitenkin se auttoi viemään Real Madridin Mestarien liigan finaaliin. Se oli yksittäisten pelaajien tapa ottaa joukkue reppuselkään silloin, kun systeemi ei tarjoa kilpailuetua.
Cityn pelaajat ovat tottuneet siihen, että systeemi takaa heille voiton lähes jokaisessa ottelussa. He ovat ehkä jopa hieman tuudittautuneet siihen, että heillä on maailman vahvin selkänoja, johon nojata. Ja siksi he eivät osaa toimia, kun systeemi pettää.
Paras systeemi kyllä kantaa joukkueen sarjamestaruuteen pitkän kauden päätteeksi. Pudotuspeleissä tarvitaan kuitenkin jotain muutakin. Siellä tarvitaan kykyä kääntää kaaos omaksi edukseen.
Statistiikka: Caley Graphics, Fotmob.com, Understat.com
Hyvää viikonloppua
Tämän kauden Mestarien liiga on todistanut ainakin yhden asian: jalkapallomaailma tarvitsee sitä juuri sellaisena kuin se nykyään on. Yksikään Superliiga ei olisi voinut tarjota samanlaista jännitystä tai draamaa kuin tämän kauden Mestarien liigan pudotuspelit. Ja jotenkin tuntuu, että draamaa on jäljellä vielä yhden ottelun verran.
Jos sinulla on mielessäsi ajatuksia, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi, olen tavoitettavissa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com ja Twitterissä @TeravinKyna. Jos taas haluat myös ensi viikolla olla päivänpolttavien puheenaiheiden päällä, voit liittyä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tästä.
Hyvää viikonloppua.
