Leicester City FC erotti sunnuntaina 24. helmikuuta managerinsa Claude Puelin. Vaikka potkuista oli huhuttu jo pitkään, pelkästään katse sarjataulukkoon osoittaa, ettei pelkkä sarjasijoitus voinut olla kettujen managerin ulostamisen takana.
Mitkä syyt siis todella ajoivat lopulta Puelin potkuihin? Ja miksi jalkapalloseurat vaihtavat manageria niin herkästi?
Pelitavan muutos Puelin kohtalona
Leicesterin tapauksessa fanit olivat jo pitkään vaatineet managerin erottamista. Syynä olivat toki myös heikot tulokset, mutta ennen kaikkea tylsästä pelitapa. Ranskalainen yritti muovata vastaiskupelaamiseen tottuneesta kettulaumasta pallonhallintajoukkueen, mutta heikoin tuloksin.
Halutun ja toteutetun pelitavan välinen ero toki johti ajoittain hitaan ja haluttoman näköiseen pelaamiseen, mutta Englannista kantautuneiden huhujen mukaan osa pelaajista jopa tarkoituksellisesti vastusti uutta pelitapaa. Onko vika tällöin managerissa vai pelaajissa?
Vasta vuonna 2014 takaisin Valioliigaan noussut seura teki jalkapallohistorian suurimman yllätyksen voittamalla rahan tahraaman liigan mestaruuden keväällä 2016, vähintäänkin mielenkiintoisen kauden päätteeksi. Seuran nousu mestariksi saattaa olla koko historian hienoin jalkapallotarina, mutta se valitettavasti sekoitti niin seurajohdon kuin fanienkin todellisuudentajun. Todelliselta tasoltaan Leicester nykyresursseillaan kuuluu niihin Valioliiga-joukkueisiin, joiden materiaali toki kestää kansainvälisessä vertailussa, mutta joiden ihannetulos täydellisen kauden päätteeksi on silti seitsemäs sija.
Ja juuri tämän sijan tuntumassa seura koko tämänkin kauden keikkui, vaikka olikin ehtinyt Puelin erottamisen aikaan valahtaa jo sijalle 12 pienen tappioputken vauhdittamana. Etenkin neljä putkeen hävittyä kotipeliä olivat East Midlandsissa kova pala purtavaksi.
Pelillisiä edellytyksiä ranskalaisen pois potkimiselle siis oli, mutta on muistettava, että nykyistä tuloskuntoa edelsi kasa hienoja tuloksia yksittäisistä otteluista; helmenä tietysti kotivoitto Manchester Citystä tapaninpäivänä. Pelkästään tulosten piikkiin ei siis näitä potkuja voi laittaa.
Ylioptimismi on lajitauti
Claude Puel on epäonnekseen antanut kasvot jalkapallomaailman epärealistisille odotuksille.
Ennen Leicesteriä Nizzasta saapunut manageri potkitiin pois Southamptonista tylsän pelitavan vuoksi sen jälkeen, kun hän oli luotsannut eteläenglantilaiset kahdeksanneksi Valioliigassa. Joukkueen edelle jäivät vain kuusi suurta ja Everton – käsi ylös, kenen mielestä Southamptonin olisi missään oloissa pitänyt pystyä parempaan suoritukseen?
Puelin jälkeen Southampton on pelannut Valioliigaa reilut puolitoista kautta; koko sen ajan seura on taistellut putoamista vastaan, välttäen viime kaudella putoamisen vain täpärästi.
Yhä useammin managerit kantavatkin vastuun seurajohdon ja fanien ylioptimistisista odotuksista, joissa yhdistyvät mahtavat tulokset sekä seksiä tihkuva pelityyli. Monelle managerille onkin näytetty ovea sen takia, etteivät he ole saaneet joukkuettaan ylisuorittamaan – ei vain pelaamaan tasollaan, vaan ylisuorittamaan.
Jokaisella sarjatasolla on seuroja, joiden odotukset ovat yhtä irtaantuneeita reaalimaailmasta kuin Donald Trump. Tämä johtaa siihen, että seurat panikoivat, ja päätyvät hakemaan pikavoittoja pitkäjänteisen suunnittelun kustannuksella.
Esimerkkinä mainittakoon Swansea, joka antoi Gary Monkille potkut sijoituttuaan viidenneksitoista Valioliigassa kaudella 15/16, vuosi sen jälkeen, kun sama mies ohjasi seuran täysin ylivertaiseen suoritukseen kahdeksanneksi. Ylisuorittamisesta muodostui seurajohdolle itseisarvo, ja Monk sai lähteä, kun seuraava kausi vastasi huomattavasti paremmin käytössä olevia resursseja. Seuraavan managerin alaisuudessa seura jo putosikin Valioliigasta.
Vastaavan kohtalon koko Alan Pardew Crystal Palacen peräsimessä vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun hän oli joukkueensa kanssa edennyt FA Cupin finaaliin. Hetken ajelehtimisen jälkeen seurajohto hankki pitkäaikaiseksi korvaajaksi täysin eri pelitapaa edustaneen Frank de Boerin, jonka tehtävänä oli muuttaa koko se kulttuuri, miten seurassa jalkapalloa ymmärretään – aikaa tähän annettiin 77 päivää ja viisi kilpailullista ottelua.
Joku voi ajatella jalkapalloa muusta kaupallisesta maailmasta erillään olevana saarekkeena, mutta siitä huolimatta yrityskulttuurin täydellinen muuttaminen kahdessa ja puolessa kuukaudessa on hieman, tuota, haastavaa.
Ja löytyy esimerkkejä toki alemmiltakin sarjatasoilta. Mestaruussarjan puolella Ipswich Townin johtoporras ja kannattajakunta alkoi kyllästyä siihen, että manageri Mick McCarthy teki kausi toisensa jälkeen tasaisen hyvää jälkeä; ei koskaan loistavaa, muttei myöskään huonoa. Omistajat kyllästyivät odottamaan sarjanousua ja hakivat pikavoittoa näyttämällä McCarthylle ovea viime kauden päätteeksi. Tämän jälkeen Ipswich on jo ehtinyt erottaa hänen tilalleen tulleen managerin ja makaa tällä hetkellä Mestaruussarjan pohjalla.
Lyhytkatseisuus viehättää mutta ei palkitse
Monessa seurassa suuntaa näyttävätkin nykyään omistajat, fanit tai jopa pelaajat. Sir Alex Fergusonin kaltaiset, oikeasti vallassa olevat managerit alkavat olla jalkapallomaailmassa harvinaisuus, ja seuran käskyttäjiä kohdeellaankin kertakäyttötavaroina. Elämme kiireen maailmassa, jossa paniikkinappula on vastaus stressitasojen nousuun ja pikavoittojen hakeminen hyväksyttävä tapa käsitellä vastoinkäymisiä.
Kärsivällisyys on hyve, on joku joskus tokaissut. Jalkapalloilevassa maailmassa – etenkin Britanniassa – kärsivällisyyden merkitystä ollaan kuitenkin jatkuvasti polkemassa alas. Tällä harvoin on mitään tekemistä pitkäaikaisen menestyksen kanssa.
Jokainen maratonin juossut tietää, että vauhti tappaa, ei matka. Armoton kiihdytys ja hetkellinen johtoasema voivat toki tuntua hyvältä, mutta ne harvoin kantavat palkintopallille kisan loputtua.
