Kolumni: Via Dolorosa – Pohjoiskaarteen hienous

Suomen maajoukkueen menestys on perinteisesti ollut kiltisti sanoen heikkoa. Vasta Markku ”Rive” Kanervan kolmas stintti Huuhkaja-peräsimessä on nostanut maajoukkueen sille tasolle, jolle se ainakin kannattajien mielestä on aina kuulunut. Kanervaa ennen maajoukkue kävi kuitenkin pohjalla, ja vuoden 2016 päätteeksi Suomi oli FIFA-rankingissa surullisella 94. sijalla.

Yksi asia on kuitenkin pysynyt vaikeinakin aikoina. Huuhkajia on, yksittäisiä protestiotteluita lukuun ottamatta, tukenut kansainvälisesti huipputasoa oleva kannattajajoukko, Pohjoiskaarre.

Yhtenäisyys

Suomen Maajoukkueen Kannattajat Ry perustettiin vuona 2002, ja yhdistys on vuosien mittaan kasvanut niin, että SMJK:n Wikipedia-sivun mukaan yhdistyksellä oli syksyllä 2014 2 500 jäsentä.  Maajoukkueen kannattajat siirtyivät vuonna 2008 Stuart Baxterin ensimmäisiin karsintoihin Olympiastadionin E-päätyyn. Suomen kannattajakatsomosta on yleisesti käytetty nimitystä Pohjoiskaarre.

Pohjoiskaarre on ollut jopa kansainvälisesti poikkeava ilmiö. Idea, jossa eri seurojen kannattajat unohtavat jopa vihamieliset värit kannattaakseen maajoukkuetta, on ollut hyvin harvinainen. Maajoukkueen kannatuslaulut ovat tuttuja ”jopa” rivikatsojille, ja kannatuskulttuuri on Pohjoiskaarteen ansiosta kasvanut myös seuratasolla. Pohjoiskaarre on monessa mielessä suunnannäyttäjä, joka tuo esimerkiksi kannattajachantteihin uusia säveliä, joita seurajoukkueiden kannattajat ottavat omaan repertuaariinsa.

Itse en häpeäkseni ole SMJK:n jäsen, mutta olen katsonut otteluita säännöllisen epäsäännöllisesti Pohjoiskaarteessa useissa karsinnoissa. Olen juhlinut upeaa Kreikka-voittoa itselleni täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. En ole juurikaan muiden lajien kannattajakulttuuriin perehtynyt, mutta minun on vaikea kuvitella, että samanlaista yhtenäisyyttä, yhteen hiileen puhaltamista, olisi muissa suomalaisittain isoissa lajeissa.

Vaikeat ajat ovat varmasti vaikuttaneet tähän yhteisöllisyyteen. Tappion hetkellä maajoukkueen kannattajatoiminta on oikeastaan ollut ainoa onnistumisen tunnetta antanut tekijä. Maajoukkuetta ei ole jätetty, vaan sen takana seisotaan, vaikka tulokset ovat olleet mitä on. Tämä on luonut vahvan toveruusaatteen kannattajien välille. Vaikeina aikoina kannattajatovereista on aina saanut vertaistukea.

Toki jatkuvat tappiot aiheuttivat reaktion kannattajissa. Futisforumilla käytiin pitkää keskustelua Pohjoiskaarteen alennustilasta, ja esimerkiksi kotiottelussa Unkaria vastaan vuonna 2016 järjestettiin suuret protestit Mixu Paatelaista vastaan. Kannattajat kuitenkin yhtenäisesti totesivat, että paras ratkaisu on painaa leuka rintaan ja jatkaa kohti tulevaa. Tällä hetkellä kannattajaskene on noussut takaisin korkealle tasolle.

Läpi Euroopan, läpi maailman

Itselleni Suomen maajoukkueen seuraamisessa hienointa on ollut omakohtaisesti eeppiseksi nousseet vierasreissut. Valitettavasti näiden vierasreissujen tulokset ovat olleet omalla kohdallani heikkoja. Olen nähnyt Mixun ajan surkean esityksen Pohjois-Irlannissa ja varmalta näyttäneen voiton lipeämisen Islannissa. Ensimmäinen vierasreissuni oli 3-0-tappio Ranskassa. Pitkään näyttikin siltä, että en tule ikinä näkemään Huuhkajien vierasvoittoa, kunnes Teemu Pukki lopulta iski voittomaalin Shkodërissä.

Vierasmatkoille ei kuitenkaan lähdetä ainakaan pelkästään jalkapallon takia. MoonTV kuvasi Mixun ajan karsintoja loistavassa Kaikkien Aikojen Karsinnat -sarjassa, ja tässä sarjassa kiteytyi ainakin omasta mielestäni suomalainen kannattajakulttuuri. Tulokset olivat heikkoja, mutta niihin suhtauduttiin tietyllä tavalla pilke silmäkulmassa.

Henkilökohtaisella tasolla voin todeta, että maajoukkue antoi hyvän tekosyyn toteuttaa ihannematkani Islantiin. En myöskään usko, että olisin tehnyt samanlaisen roadtripin läpi Balkanin ilman Huuhkajia.

Viimeaikojen huippuhetket

Pohjoiskaarre on saanut Riven ansiosta viime aikoina uusia huippuhetkiä. Kreikka-away ottelua muistellaan lämmöllä, ja kyseessä lienee kaikkien aikojen tappio. Kosovo-ottelua Shkodërissä on jäänyt monen mieleen, ja itse koenkin ottelun aloittaneen kannattajien Rivelutioniksi nimeämän aikakauden.

Nations Leaguessa huippuhetkiä oli paljon. Itselleni tärkeimmäksi nousivat ehdottomasti jo mainitsemani Kreikka-voitto Ratinalla, jossa Glen Kamara nousi maajoukkueen tähdistöön, sekä huikea Viron vierasreissu. Tallinnaan rantautui pitkin päivää satoja suomalaisia, ja marssi A Le Coq arenalle oli huikea. Suomalaiskannattajien täyteen ahdattu kannattajasektio lauloi koko ottelun, ja katsomo repesi täysin, kun Teemu Pukki iski ottelun lopussa tärkeän voittomaalin. Totesin kannattajaystävälleni pelin jälkeen, että ensimmäistä kertaa uskoin, kun stadionin ulkopuolella laulettiin, että Riven johdolla mennään kisoihin.

Paras muisto minulla on kuitenkin tullut näissä karsinnoissa. Kotiottelussa Bosniaa vastaan järjestettiin kaikkien aikojen marssi, jossa laulu raikui ja soihdut paloivat. Ottelu oli todennäköisesti karsintojen tärkein. Suomalaiseen jalkapallokulttuuriin kuuluu olennaisesti sulaminen isoissa otteluissa, mutta bussissa Helsingistä Tampereelle tunnelma oli optimistinen, olihan maajoukkueen esitykset olleet kliinisiä Riven aikana. Ottelu sujuikin Huuhkajien käsikirjoituksen mukaan oikeastaan koko pelin ajan, ja Pukin kaksi maalia johtivat siihen, että Suomi on ennennäkemättömän hyvässä tilanteessa tällä hetkellä. Pohjoiskaarteessa tunnelma oli koko pelin suorastaan kiimainen, ja laulut kuuluivat varmasti koko Tampereelle. Kisapaikka on täysin omissa käsissä!

Tulevaisuus näyttää valoisalta

Tulevaa on tietenkin jalkapallossa mahdotonta ennustaa, mutta kannattajan näkökulmasta tilanne näyttää hyvältä. Loppuvuoden ottelut ovat kaikki jo tekstiä kirjoittaessa myyty loppuun, ja Suomen kiintiö Bosnian vieraspeliin myytiin loppuun todella nopeasti. Nämä asiat kertovat sen, että oma maajoukkue on nykyään prioriteetti. Ennen otteluihin tultiin myös vastustajasta riippuen, mutta nykyään Huuhkajat myyvät stadionin loppuun vaikkapa Liechtensteinia vastaan. Teemu Pukin huikeat otteet Englannissa ovat myös nostaneet Huuhkajien statusta suomalaisten jalkapallon kannattajien kanssa, eikä kotimaisesta futiksesta puhuta enää pelkästään potkupallona.

Isoin kiitos nykytilanteesta kuuluu kuitenkin jalkapallojumala Markku Kanervalle. Rive tuntee suomalaisen jalkapallon paremmin kuin ulkomailta tulleet valmentajat, ja jo ensimmäisistä otteluista lähtien peli on näyttänyt siltä, jolta kannattajat ovat monta vuotta toivoneet. Onkin todettu, että nykypeli näyttää juurikin siltä, miltä Stuart Baxter yritti sen saada näyttämään: puolustuksessa hodgsonlaista inhorealismia modernilla vastahyökkäyspelillä höystettynä.

Luen tällä hetkellä Jonathan Wilsonin loistavaa Inverting the Pyramid -kirjaa, jossa hän siteeraa Italian catenaccio-ajan jalkapallotoimittajaa, joka toteaa: ”Jalkapallotaktiikassa on kaksi koulukuntaa. Toiset valitsevat 11 parasta pelaajaa, kuten Brasilia. Toiset valitsevat 11 pelaajaa, jotka voivat olla tasoltaan heikompia, mutta jotka sopivat taktiikkaan parhaiten.” Itse olen todella tyytyväinen, että tällä hetkellä Rive on pelityylillään valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, joka on osoittautunut toimivaksi.



Byyri.com