Kolumni: Kakkonen – Maailman paras sarja

Vaikka Englannin Mestaruussarjaa on tietyissä internetin kolkissa joskus nosteltu humoristisesti esiin niin isoveljeään kuin muitakin Euroopan ykkössarjoja kovempitasoisempana ympäristönä, viittaa otsikko kuitenkin omaan kotoiseen kolmanteen sarjaportaaseemme. Aluksi lienee syytä todeta, että edes allekirjoittanut ei kärsi niin suureellisista aistiharhoista, että todellisuudessa kuvittelisi maailman kovimpia pelureita löytyvän Kakkosen kokoonpanolistoista – muutaman seuran vannoutuneimmat fanit saattaisivat toki legendaarisimpien ikonien osalta esittää eriävän näkemyksensä.

Keisarilta ei siis edes väitetä löytyvän otsikon provokatiivisen väitteen suhteen vaatteita. Kenties parempi, tai ainakin totuudenmukaisempi, muotoilu saattaisikin kuulua esimerkiksi: ”Miksi Kakkonen tuntuu minusta maailman parhaalta sarjalta?”. Pyrin vastaamaan tuohon kysymykseen parhaani mukaan.

Ei-kenenkään-maa

Vaikka Huuhkajat on kenties jalkapallon saralla kirjoittajan suurin rakkaus, vain harvalla riittää jalkapallon aiheuttaman kutinan raapimiseen pelkkä maajoukkuepalloilu. Vaan mistä lähteä suomalaisena etsimään sitä omaa seuraa, jos sellaista ei orgaanisesti ole jostain syystä löytynyt?

Moni käy tuohon jaakopinpainiin suuntaamalla katseensa ulkomaille, eikä siinä ole välttämättä mitään pahaa. Tietyllä tasolla olen tehnyt niin itsekin – ehkä maajoukkueen menestymättömyyden lääkitsemiseen tarvitaan hiukan suurempaa anesteettia. Suomalainen urheilukulttuuri on kuitenkin kehittynyt ja kasvanut yksilölajien kultamitalistien ja – hyvin suomalaisella tavalla – vahvan kansallistunteen symbioosissa. Siksi tähtipelaajien ja kansainvälisen menestyksen puuttuminen saattaakin rasittaa selkää enemmän täällä Härmässä kuin monessa muussa paikassa.  

Itse olen kuitenkin kokenut, että ilman suhdetta kotimaiseen seuraan, johon pystyy olemaan paljon konkreettisemmin kytköksissä, jää rintaan jalkapallon mentävä aukko. Tuohon aukkoon sopiva palanen on löytynyt Kakkosesta. Jotta otsikko ei jäisi ilman kontekstia, lienee ehkä syytä perustella miksi juuri kyseinen sarjatason seurojen tarjottimilta löytyy jotakin, jota muut eivät pysty ainakaan samassa muodossa tarjoamaan.

En puhu vain yleisön näkökulmasta, vaan myös yhteisön näkökulmasta. Pelaajan näkökulmasta. Valmentajan näkökulmasta. Paras saattaa joskus tarkoittaa myös huonointa, mutta jotain, mikäli latteuteen lankeaminen sallitaan, jalkapalloromanttista siinäkin yleensä on.  

Kakkonen on ensimmäinen sarjataso, jolla pelataan liiton alaisia pelejä. Hyppy Kolmosesta Kakkoseen on usein sekä pelaajistolle että seuraorganisaatiolle melkoinen, mikäli aiempaa taustaa ei korkeammalta ole, ja paikan vakiinnuttamiseen pystyvät pitkässä juoksussa yllättävän harvat seurat. Pelaamisen taso ei kenties kansainvälisesti vertailtuna päätä huimaa, mutta ero Kolmoseen on silti selkeä; yleensä Kakkosessa isompaan rooliin mahtuakseen pitää osata lajiteknisesti muutakin kuin vetää kengät oikeisiin jalkoihin.

Sarjatasona se on muutenkin kaikin tavoin tietynlainen ei-kenenkään-maa jonkinlaista ammattilaistoimintaa jo melkein muistuttavan Ykkösen ja täysin amatööripohjalta operoivien Kolmosen seurojen välillä. Toisin kuin Kolmosessa, monessa seurassa maksetaan muutamille pelaajille korvauksia, jotka asuntoetuineen lähentelevät suomalaista keskipalkkaa – melkoista glamouria – mutta suurin osa pelaa ilman korvausta.

Otteluissa ei ole harvinaista, että kentällä kohtaavat hädin tuskin kymmentä pomputteleva kyläseuran kovaluinen laitapakki, ammattilaisuraa tosissaan tavoitteleva reservijoukkueen seitsentoistavuotias ja joutsenlauluaan esittävä vanha liigalegenda.

Samantapaista elämää viettävät, tosin muutkin kuin kakkosdivariseurojen, kädestä suuhun elävät valmentajat.

”Jotain perverssiä täytyy olla luonteessa, että on edelleen mukana näissä hommissa”, KPV:n juuri liigaan nostanut Jarmo Korhonen totesi aikanaan.

Rakkaudesta lajiin

Tarkoituksenani ei ole ihannoida taloudellista ahdinkoa, vaan osoittaa, että Kakkosessa jos jossain pyöritään mukana rakkaudesta lajiin. Vaikka matseissa saattaakin onnen osuessa kohdalleen saada ensivilauksia Joel Pohjanpalon kaltaisista lupauksista, ei suurimmalla osalla pelaajista ole sen kummempia huippu-urheilullisia tavoitteita. Useimmat uhraavat kertyneet pekkaspäivät ja valtaosan viikonlopuistaan matkaamalla ympäri maakuntia verkkaripalkalla, ja kesälomatkin suunnitellaan otteluohjelman ympärille.

Toisaalta Kakkosessa urotekoihin yltämällä saattaa pelaaja tienata itselleen jo pientä, harvinaisissa tapauksissa peräti valtakunnallista, medianäkyvyyttäkin, joka etenkin nuorempien osalta saattaa olla yökerhossa kovaa valuuttaa. Pikkujunnujen intoilua ja nimmaripyyntöjä työpäivän jälkeen kuunnellessa voi kokea itsensä esikuvaksi ja lähes ammattilaiseksi, vaikka oikea taso ei lopulta aivan sinne asti olisi koskaan riittänytkään.

Vaan entä se kannattaminen? Valehtelisin, jos väittäisin, että Kakkonen tarjoaa edes liigapeliin verrattavissa olevia esteettisiä elämyksiä. Siksi matseja katsomaan eivät usein eksykään satunnaiset seuraajat. Kannattajayhteisöt ovat tiiviitä, mutta niihin otetaan kokemuksieni mukaan innolla uusia kavereita sisään. Tiettyjen seurojen osalta organisoitunutta toimintaa mitataan kuitenkin monissa kymmenissä faneissa, jolloin muuhun yleisömäärään verrattuna kannattaminen näkyessään ja kuuluessaan todellakin näkyy ja kuuluu.

Myös pelaajiin saa fanina kontaktia ihan eri tavalla kuin korkeammilla tasoilla – jokainen ”pelle” taatusti kantautuu sen liian taitavan liimatukkaisen laiturin tärykalvoille, ja onnekas provokaattori saattaa joskus peräti saada vastauksen. Se piristää, kun oma seura on jäämässä jossakin jumalan selän takana tökeröllä tavalla jalkoihin, edessä on viiden tunnin bussimatka eikä kotijoukkueen yleisurheilukentältä ole ikävä kyllä löytynyt hieman ennen alkuvihellystä auennutta taivasta vastaan minkäänlaista suojaa.

Ja mikäli oma seura löytyy tarpeeksi läheltä omia kotikontuja, saattaa kannatettavan seuran kokoonpano koostua omista vanhemmista ja naapureista. Tai ehkä myöhemmin koulukavereista. Tai ehkä vielä myöhemmin omista lapsista. Ja heidän lapsistaan. Ja ehkä lopulta sitä vuosikymmenten jälkeen on itse se eläkkeensä vähän raa’aksi jääneeseen makkaraan ja kylmään kahviin puoliajalla tuhlaava, pelaajille nyrkkiä puiva vanhempi herrasmies.



Byyri.com