Kahden viikon takainen tekstini Royale Union Saint-Gilloisesta, jota myös Belgian HPS:nä voidaan pitää, pakotti pohtimaan, mikä on päävalmentajan todellinen merkitys jalkapalloseurassa. Lähes 50 vuotta eri divareissa vaeltanut seura nousi ensin Belgian pääsarjaan ja sitten koko maan parhaaksi joukkueeksi sen jälkeen, kun Felice Mazzú palkattiin sen peräsimeen.
Usein joukkueen yllättävä menestyminen, tai vastavuoroisesti yllättävä menestymättömyys, laitetaan juuri valmentajan syyksi. Leicesterin Valioliigan mestaruus henkilöityi ennen kaikkea Claudio Ranieriin, kun taas Manchester Unitedin korpivaellus sai syntipukkinsa Ole Gunnar Solskjæristä.
Toisaalta syy tälle on ilmeinen. Päävalmentajan ajatellaan usein olevan suurin yksittäinen palanen joukkueen menestyksen tai menestymättömyyden takana. Pitäähän hän käsissään koko joukkueen lankoja. Ralf Rangnickin ManU on esimerkiksi huomattavasti Solskjærin vastaavaa parempi, ja kerää otteluistaan keskimäärin 0,6 pistettä enemmän.
Joskus pelkän valmentajan istuttaminen syyllisen penkkiin on kuitenkin liian hätäinen johtopäätös, sillä jalkapallojoukkueen menestymiseen vaikuttaa moni muukin asia.
Marraskuussa valmentajaa vaihtanut Norwich keräsi Daniel Farken aikana 11 pelistään vain viisi pistettä. Valmentajan vaihdon jälkeen 15 pelistä on tullut 12 pistettä. Joukkueen pisteodottama ei ole kuitenkaan noussut, sillä Farken aikana se oli 0,67 ja Dean Smithin aikana 0,68 ottelua kohden. Joukkueen pelaaminen ei ole kehittynyt, vaan parantuneet tulokset selittyvät muilla seikoilla. Norwich on, valmentajasta riippumatta, yksinkertaisesti materiaaliltaan riittämätön joukkue Valioliigaan.
Aston Villan tilanne on päinvastainen. Ennen Steven Gerrardin tuloa seuran peräsimeen Villa oli Valioliigan 16. sijalla ja keräsi pisteodottamaa keskimäärin 0,95 pisteen verran. Gerrardin valmennuksessa joukkue on noussut sarjan 10. sijalle ja sen pisteodottama on 1,27 ottelua kohden.
Gerrardin vaikutusta joukkueensa pelaamiseen olisi kuitenkin mahdoton päätellä tämän edellisen seuran, Rangersin, tulosten perusteella. Rangersin voittoprosentti Skotlannin pääsarjassa oli sekä Gerrardin kanssa että tämän lähdettyä tasan 69 %. Glasgowlaisseuran tekeminen on kauttaaltaan niin laadukasta, ettei valmentajan vaihto juuri hetkauta.
Vaikuttaako päävalmentaja yksin seuran tuloksiin siis loputa niin paljoa kuin haluamme uskoa? Joukkue kun on aina osiensa summa, ja valmentajan vaikutusvalta on lopulta rajoittuvainen siihen, kuinka hyviä pelaajia hänellä on käytössään ja miten nämä pelaajat pystyvät valmentajan ajatuksia toteuttamaan.
Lisäksi valmentajien suoriutuminen on riippuvaista esimerkiksi seuran sen hetkisestä taloustilanteesta tai urheilutoimenjohtajan onnistumisesta.
Vielä 2000-luvun alussa Valioliigassakin oli managereita, jotka hoitivat yksin lähes kaiken jalkapallojohtamiseen liittyvän. Nykyään jalkapallojohtamisen kenttä on niin pirstaloitunut, ja tehtävää niin paljon, ettei vastaava olisi enää mahdollista. Päävalmentajien toimialue on tarkemmin rajattua, minkä vuoksi vaikutusmahdollisuudetkin ovat pienemmät.
Päävalmentajan vaikutuksesta jalkapallojoukkueen menestykseen on itse asiassa tehty yllättävän paljon tutkimusta. Suosittu kirja Soccernomics esittää, että valmentajan osuus joukkueen suoriutumisesta on 8 prosenttia; The Numbers Game puolestaan arvioi vaikutuksen noin kaksi kertaa suuremmaksi.
Kumpikaan kirja ei kuitenkaan edes yritä väittää, että päävalmentaja vaikuttaisi esimerkiksi puoleen joukkueen menestyksestä – tai edes viidesosaan. Ensi alkuun 8 prosenttia kuulostaa itse asiassa todella vähältä. Kunnes asiaa pysähtyy tarkastelemaan lähemmin, ja ymmärtää, kuinka paljon se pienten marginaalien jalkapallomaailmassa lopulta onkaan.
Viime vuosien Juventus toimikoon tästä esimerkkinä. Vanha Rouva voitti kaudella 2018–2019 Max Allegrin valmentamana Serie A:n 91 pisteellä. Vuotta myöhemmin pistesaldo tippui 83:een, mutta mestaruus tuli silti Maurizio Sarrin johdolla. Seuraavalla kaudella Andrea Pirlo luotsasi Juventuksen vain vaivoin Mestarien liigaan oikeuttavaan neljänteen sijaan 78 pisteellä. Kahdeksan prosenttia on siis nähtävästi ero mestaruuden ja neljännen sijan välillä.
Tämä päättelyketju on kuitenkin turhan yksioikoinen. Vaikka Pirlolla oli käytettävissään lähes sama materiaali kuin Allegrilla, oli joukkueessa kuitenkin tapahtunut muitakin muutoksia, minkä lisäksi kilpailuasetelma Serie A:n sisällä oli muuttunut. Paras esimerkki olisikin seura, joka vaihtaa päävalmentajaa kesken kauden mitään muuta muuttamatta.
Chelsea pelasi viime kaudella Valioliigassa 19 ottelua Frank Lampardin ja 19 ottelua Thomas Tuchelin alaisuudessa. Pelaajahankintoja ei kauden aikana tehty. Lampardin aikana Chelsea oli sarjan kahdeksanneksi paras joukkue, joka voitti otteluistaan 50 % ja keräsi pisteodottamaa 1,82 ottelua kohden. Tuchelin Chelsea oli puolestaan Valioliigan toiseksi paras joukkue, joka voitti otteluistaan 58 % ja keräsi ottelukohtaista pisteodottamaa 2,25 pisteen edestä.
Ovatko marginaalit Valioliigassa todella niin pienet, että kahdeksan prosenttia erottaa sarjan kakkosen ja kahdeksannen toisistaan? Vai voisiko sittenkin olla niin, että valmentajan vaikutusta ei voi yksinkertaisesti pilkkoa yksinkertaiseksi prosenttiluvuksi?
Kauden 2018–2019 Real Madrid oli Julen Lopeteguin alaisuudessa La Ligan yhdeksänneksi paras, Santiago Solarin alaisuudessa toiseksi paras ja Zinédine Zidane alaisuudessa kahdeksanneksi paras joukkue. Kukaan silti tuskin väittää, että Solari olisi näistä kolmesta valmentajana taitavin.
Näin yksinkertaisia johtopäätöksiä ei voi vetää, koska tuloksiin vaikuttavat monet muutkin asiat kuin valmentajan tai pelaajien taso. Zidanen aikana Realilla ei ollut La Ligassa enää pelattavaa, minkä vuoksi se keskittyi täysin Mestarien liigaan. Pisteodottaman perusteella se oli toisaalta silti La Ligan toiseksi paras joukkue, kun taas Solarin aikana sijoitus oli kuudes. Myös Lopeteguin aikana Los Blancos keräsi pisteodottamaa toiseksi eniten koko sarjassa.
Pitkässä juoksussa tulokset siis olisivat Zidanen ja Lopeteguin parantuneet ja Solarin alaisuudessa heikentyneet. Kenties ammattivalmentajan ja sijaisen ero onkin juuri se kahdeksan prosenttia.
Toisaalta sarjataulukko ei valehtele. Se voi kuitenkin otantansa takia antaa väärän käsityksen, ja juuri siksi päävalmentajan vaikutuksen arvioiminen vain tulosten tai raakojen numeroiden perusteella on ylimielistä tai vähintäänkin harhaanjohtavaa.
Ronald Koeman ehti valmentaa tällä kaudella Barcelonassa 10 sarjapeliä. Näistä joukkue voitti neljä, ja hollantilaisen pestin päättyessä sen sijoitus oli yhdeksäs. Xavin alaisuudessa 14 pelistä on irronnut kahdeksan voittoa ja sijoitus kohonnut neljänneksi. Pisteodottaman perusteella Barcelona oli kuitenkin parempi joukkue Koemanin alaisuudessa. Uusi valmennus ei siis näyttäisi olevan osaavampi, vaikka tulokset ovat parempia. Henki Barcelonan leirissä näyttäisi kuitenkin olevan paljon parempi Xavin kuin Koemanin aikakaudella.
Miten, tämä kaikki huomioon ottaen, fanien tulisi pystyä arvioimaan, kuka on oikeasti hyvä valmentajan ja miten suuri on päävalmentajan vaikutus? Vastaus on tylsän ilmiselvä ja yksinkertainen: ajan kanssa.
”30 % valmentamisesta on taktiikkaa, 70 % sosiaalista kyvykkyyttä. Jokainen pelaaja motivoituu eri asioista ja jokaista on kohdeltava sen mukaisesti. Tällä tasolla käytössä olevien pelaajien taso on niin korkea, että he pelaavat hyvin hyvän taktisen rakenteen puitteissa – kunhan psykologiset edellytykset ovat kunnossa”, Julian Nagelsmann sanoi aikanaan Süddeutsche Zeitungille.
Nagelsmannin mukaan loistava valmentaja voi siis olla taktiselta kyvykkyydeltään välttävä, jos hän vain osaa virittää pelaajansa kerta toisensa jälkeen oikeanlaiseen mielentilaan. Zidanen menestyminen Real Madridissa on esimerkki tämän väitteen todenpitävyydestä, kuten on myös José Mourinhon viimeaikaiset epäonnistumiset. Mourinho on kiistämättä taktisesti osaava valmentaja, joka ei yksinkertaisesti osaa käsitellä nykypäivän pelaajia.
Psykologiset edellytykset voivat lisäksi olla kunnossa valmentajasta riippumatta. Usein valmentajan vaihtaminen saa pelaajat antamaan parastaan ja nostamaan tasoaan, joko uusista virikkeistä innostuneina tai asemansa menettämistä peläten. Siksi lyhytaikainen menestys ei kerro valmentajan osaamisesta lopulta juuri mitään.
Hyvä päävalmentajat – ne, jotka aidosti vaikuttavat joukkueensa suoriutumiseen positiivisesti – ovat niitä, jotka pystyvät siihen vuosi ja seura toisensa jälkeen. Jürgen Klopp on osoittanut pystyvänsä siihen, kuten on myös Pep Guardiola. Siksi heitä pidetään yleisesti oman alansa huippuosaajina.
Asioita, jotka vaikuttavat joukkueen menestymiseen, kun on satoja, ellei tuhansia, eivätkä ne kaikki ole riippuvaisia päävalmentajasta. Pirlon aikana Juventuksen pisteodottama oli itse asiassa korkeampi kuin Allegrin tai Sarrin, vaikka tulos olikin huonompi. Teoriassa tämä kertoo siitä, että Pirlon aikana pelaaminen oli rakenteeltaan ehjintä, mutta muut tekijät eivät sillä kaudella olleet Juventuksen puolella.
Valmentaja kun lopulta, jos uskomme Soccernomicsia, vastaa vain kahdeksasta prosentista joukkueensa menestymisestä. Jos loput 92 prosenttia ovat vinksallaan, on hyviä tuloksia turha odottaa.
Mutta sekin on vain keskiarvo. Kenties parhaat päävalmentajat ovat niitä, joille tuo kahdeksan prosenttia ei riitä?
Hyvää viikonloppua
Sen pituinen se tältä erää. Jälleen on aika mainostaa Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittymistä, kuten myös kannustaa keskustelemaan aiheesta tai tarjoamaan muita aivoituksia sähköpostin välityksellä (juuso@teravinkyna.com) tai Twitterissä (@TeravinKyna). Tai sitten voitte käyttää viikonloppunne päävalmentajan vaikutuksen dekoodamiseen. Lykkyä tykö.
Hyvää viikonloppua.
