”Tänä kesänä mä kesänä rakastun uudestaan, tänä kesänä mä rakastun kokonaan”, lauletaan Martti Servo ja Napanderin kappaleessa. Ensimmäisen kerran yhtye levytti kappaleen Maire Kukkosen kanssa vuonna 2014 ja internetin keskustelupalstoilla sitä ehdotettiin viime keväänä jopa epäviralliseksi kisabiisiksi Suomen päästyä jalkapallon EM-kisoihin.
Kuuntelin itsekin kyseistä biisiä keväällä tiuhaan tahtiin, vaikka samalla peruin lentojani ja hotellimajoituksia kisakaupungeista. Ei niitä kisoja pelattaisikaan. Mitä iloa kesässä enää olisi, kun se suurin spektaakkeli vietäisiin pois?
Normaaliin futisvuoteeni katsojana kuuluu yleensä yhdestä kahteen ulkomaanreissua. Joskus perheloman yhteyteen yritetään änkeä futista ja joskus reissu kulkee pelkästään futis edellä. Näiden lisäksi olen seurannut yhä enemmän Suomi-futista, vaikka yhtä suurta suosikkiseuraa minulla ei olekaan.
Kun nuo turistireissut vietiin tänä vuonna pois, löysin itseni useammin kotoisista katsomoista, jos vain siihen oli turvallinen mahdollisuus.
Mikä sitten muuttui aiempiin vuosiin nähden?
Koronavuosi sai minut arvostamaan vielä enemmän paikallista ja kaikkea koto-Suomesta löytyvää. Ulkomaanmatkat olivat aina syöneet säästöjäni jonkun verran, joten tuon säästyneen rahan sijoitin mieluusti ja hyvällä omalla tunnolla kotimaisiin seuroihin ja muihin palveluihin.
Heräämisen koin lopulta Lapin reissullamme. Alasarjafutis oli ennenkin kiehtonut, mutta paikallisen seuran vetäjän ilmoille heittämä lause jäi elämään mielessäni. Hän puhui siitä, miten peli on keskiössä ja se kiinnostaa aina.
Jos olet nähnyt Christopher Nolanin tieteiselokuva Inceptionin, niin tiedät miten elokuvassa henkilön alitajuntaan istutetaan idea asiasta hänen tietämättään tapahtuneesta mitään. Jotain samankaltaista koin kesällä Kolarissa.
Olin ehkä ennen seurannut futista liian yksipuolisesti (muutamaa sarjaa, maaotteluita) ja jopa tylsistynyt välillä, mutta viime vuosien aikana ja etenkin tänä vuonna olen saanut kiinni ajatuksesta, jossa itse peli on kaiken a ja o. Oli se sitten junnufutista, Veikkausliigaa, Valioliigaa, Pohjois-Suomen alasarjoja taikka Huuhkajien & Helmareiden maaotteluita. Pelin taso ei ole tärkein asia, vaan jokaisesta ottelusta voi löytää kiinnostavia asioita.
Ottelutapahtumat, kannattajat ja muu lajiin liittyvä kulttuuri ovat tähän kakkuun kuorrute, mutta ilman peliä (kakkua) ei ole myöskään näitä muita asioita.
EM-kisojen siirron tuoma pettymys oli valtava ja käsittelin sitä pitkään. Lopulta se vei minut useammin seisomakatsomoihin, puupenkeille ja taukomakkaroiden pariin. Se sai myös minut ymmärtämään yhä paremmin yhteisöjen voiman, joten jotain hyvääkin tässä poikkeusvuodessa on ollut.
Vaikka tulevaisuudessa uskon matkustamiseni vähentyvän merkittävästi, niin haluan edelleen nähdä ja kokea muita (futis)kulttuureita ympäri maailman. Koronavuosi kuitenkin opetti, että ilman yhteisön tai tietyn joukon tukea, ei paikallisia seuroja ja palveluita ole kohta enää täällä tai muuallakaan niin paljoa, jos niitä ei koeta pelastamisen arvoiseksi.
Rohkaisen jokaista lukijaa lähtemään vuonna 2021 katsomaan turvallisesti järjestettyä Suomi-futistapahtumaa ja toivottavasti yllättymään positiivisesti.
Peli tarjoaa näilläkin lakeuksilla parhaimmillaan todellisen tunteiden vuoristoradan ja jännityksen iltapäivien ratoksi. Samalla tulet tukeneeksi paikallista seuraa ja ties vaikka kentällä viilettäisi seuraava Teemu Pukki tai Tinja-Riikka Korpela. Tai vaihtoehtoisesti voit nähdä entisen maajoukkuepelaajan dominoimassa alasarjakenttiä.
Jokaiselle lajin ystävälle löytyy varmasti jotain Suomi-futiksen parista ja ehkä juuri sinäkin saatat rakastua – uudestaan tai ensi kerran.
