Kuva: Mira Lönnqvist
Kahdeksankymmentä kolme euroa opintotukea kuukaudessa ja junalippu kaupanpäälle olivat niin positiivinen yllätys 16-vuotiaille kundeille, että tasaisen varman passiivisen tulon tukemana tuntui turvalliselta rikkoa säästöpossu ja hankkia kausiliput miesten maajoukkueen karsintaotteluihin vuoden 2012 Euroopan mestaruuskisoihin. Vielä suhteellisen tuoretta “Huuhkajat” -lempinimeä makusteltiin siinä missä mahdollisuuksia tunkeutua EM-kisoihin ohi Ruotsin ja Unkarin. Tämä oli totta kai lasten naiivia toiveajattelua, mikä tuli esiin jo syys–lokakuussa 2010 kolmen ensimmäisen tappiollisen karsintaottelun jälkeen.
Silti marraskuussa hytistiin matkalla olympiastadionille hymyssä suin, eikä vähiten entisen päävalmentaja “Disco Stu” Stuart Baxterin lopun aikojen mikro-, passiivis- ja aggressiivis-aggressivisille lehdistötilaisuuksille naureskelun takia. Ilta alkoi noudattaa käsikirjoitusta vasta Väyrysen 39. minuutilla iskemän avausosuman jälkeen. Muistoilla on tapana puuroutua, mutta Youtubesta tutut tasajalkapomput, vilkaisu maalivahtiin ja sijoitus alanurkkaan painuivat mieleen. “Muisti perustuu kiintymykseen”, ruukaa isoisä sanoa.
”Omien vatsalihasteni vaihtuessa verenpainelääkitykseen ja polvivaivoihin karkasi Pukin karvoitus päälaelta partaan, mutta niin vain tuo ilkeäksi muuttunut Teemu Pukki vei miehet arvokisoihin”
Jari Litmasen morottaessa pohjoiskaarretta tavaramerkkirankkarinsa jälkeen oli aistittavissa, että tämä oli nyt tässä. Päättelyä tuki tietenkin, että 39 vuotta oli mittarissa ja asiaa oli spekuloitu futisfoorumilta iltapäivälehtiin. Promillejen lisäksi tietynlaista haikeutta oli ilmassa. Siinä rytäkässä meni sen verran ohi, että vasta kotimatkalla naureskeltiin Mikael Forssellin taistelevan karsintojen maalikuninkuudesta hattutempun jälkeen. En silloin tiennyt maailmalla flopanneen nevöhööd-kultakutrin kylvettävän ensi kesänä Schalkea Helsingissä, saati kyynelehtiväni paria viikkoa myöhemmin tuttujen ystävien kanssa Jefferson Farfán ja Klaas-Jan Huntelaarin jyrättyä Gelsenkirschenin illassa sukupolveni unelmat suomalaisen seuran Mestareiden liigan polusta, tai naureskelevani pian porukalla unelmasiirrolle Saksaan kahden viikon näyttöjen perusteella.
Jotenkin omien vatsalihasteni vaihtuessa verenpainelääkitykseen ja polvivaivoihin karkasi Pukin karvoitus päälaelta partaan, mutta niin vain tuo ilkeäksi muuttunut Teemu Pukki vei miehet arvokisoihin, mihin lapsuudensankarini eivät pystyneet, rikkoi heistä suurimman maaliennätyksen, ravisutti maailmaa tuon taianomaisen syksyn 2019 ja nyt hän ilmoittaa poistuvansa parrasvaloista eurooppalaista lilliputtia vastaan kotikentällä tasan 15-vuotta tuon hyisen San Marinon kohtaamisen jälkeen.
Vaikka uusia tähtiä syttyy hiipuvien tilalle, huomaan suhtautuvani tulokkaisiin nykyään veljellisellä tai isällisellä etäisyydellä ja kunnioituksella. En tiedä, kykenenkö varauksettomaan ihailuun enää koskaan, enkä välttämättä sitä kaipaakaan, mutta tällä kertaa tiedän vilustuvani 17.11.2025. Jos elämässäsi on vielä joku, joka osaa inspiroitua, minä kannustan: tarjoa mahdollisuus hytistä kanssasi Tammelan stadionilla maanantai-iltana.
