Tasan kaksikymmentä vuotta sitten koitti päivä, joka jätti pysyvät arvet suomalaiseen jalkapallokansaan. 11. lokakuuta vuonna 1997 Helsingin Olympiastadionille oli pakkautunut 31 000 suomalaista ja muutama sata unkarilaista. Syksyn hyvät tulokset olivat aukaisseet Suomelle sauman MM-karsintojen jatkokarsintavaiheeseen. Mahdollisuuksien oltiin kuviteltu jo menneen, kun Norja oli ryöpyttänyt Suomea samaisella stadionilla elokuussa.
Värikkäiden vaiheiden jälkeen karsinnoissa oli päädytty tilanteeseen, jossa Unkari oli ennen viimeistä ottelua enää vain pisteen Suomea edellä. Voitolla Suomi olisi ohittanut Unkarin ja noussut lohkossa jatkokarsintoihin oikeuttavalle toiselle sijalle. Paikka tulevan kesän MM-kisoihin Ranskaan oli siis konkreettisesti omissa käsissä vielä vajaat kahdeksan kuukautta ennen kisojen avauspotkua.
Palatkaamme ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin.
Olen 14-vuotias. Istun Olympiastadionin pohjoispäädyssä, joka tunnetaan nykyisin Pohjoiskaarteena.
Mixu Paatelainen laukoo, ja pallo menee unkarilaispuolustajan jaloista päätyrajasta yli, kun ottelun lisäaika on jo käynnissä. Tuomari näyttää maalipotkua. Minä ja ihmiset ympärilläni nousevat seisomaan. Käsiä levitellään, tuomarille kiroillaan ja huudetaan pää punaisena opaskoiran tarpeesta. Jari Litmanen protestoi voimakkaasti ja saakin tempustaan keltaisen kortin.
Ihmiset jäävät seisomaan ja alkavat seurata uudelleen peliä. Kentällä on tapahtunut jotain, ja Unkari on saanut vapaapotkun. Vapari menee päätyrajasta yli – voi riemun määrää! Nyt ollaan ihan oikeasti lähellä!
Unkari saa vielä kulmapotkun. Näen toisessa päädyssä kammottavan härdellin. Pallo pomppii maalilla, mutta joku onneksi siivoaa maaliviivalta. Ei. Hän siivoaa sen Teuvo Moilasen takalistoon. Ei. Se ei voi mennä näin.
Pikkukylästä pääkaupunkiin
Kertaan nyt päivän kulun omalta osaltani. Kuten todettua, olin tuolloin teini-iässä oleva miehenalku. Matka Helsinkiin, maan pääkaupunkiin, oli siitä jännittävä, että nyt tehtiin reissu maaotteluun toista kertaa kavereiden kanssa ilman vanhempien seuraa. Ensimmäisen kerran tämä oli tehty elokuussa, kun Suomi kohtasi Norjan, ja kun kaikki oli mennyt hienosti, niin saatiin lupa lähteä matkaan uudemman kerran.
Asuin tuolloin pienessä maalaiskylässä Tottijärvellä, 30 kilometriä Tampereelta länteen, paikassa jossa vietin valtaosan lapsuudestani. Äitini heitti meidän kolmen pojan seurueen Tampereen rautatieasemalle, josta matkamme oli toden teolla alkava.
Lähtiessämme sää oli mitä parhain – täydellinen syysilma. Olimme käyneet aiemmin aamulla pelaamassa kylän kentällä ja ajantajunnan menettäneinä meinasimme myöhästyä junasta. Äiti kävi kuumana, kun joutui ajamaan kovempaa takiamme. Juoksimme aseman parkkipaikalta ja ehdimme lopulta junaan.
Matka meni leppoisasti, todennäköisesti jotain todella tyhmiä juttuja ja varmasti myös itse ottelun asetelmia jauhaen. Minulla oli vielä noissa karsinnoissa suuri henkilökohtainen porkkana. Perheellämme oli tapana tehdä kesäisin automatkoja ympäri Eurooppaa, ja olin saanut ylipuhuttua täysin kaikesta urheilusta piittaamattomat vanhempani, että kesän matkaohjelmaan sisältyisi yksi Suomen peli, jos kisoihin päästäisiin. Muistan mehustelleeni tällä ajatuksella aika paljon.
Hieman ennen pääteasemaa havaitsimme, että pääkaupungissa sataa ja rankasti. Sade ei lannistanut intoamme, mutta pakotti meidät vetämään sadevaatteet niskaamme.
Ottelun alkuun oli pari tuntia aikaa; seuraavaksi edessä oli ehkä matkan jännittävin osuus. Kävelimme suoraan Olympiastadionin nurkille ja sen kallioille. Menimme hieman syrjään ja yksi kavereistani kaivoi repustansa oluttölkit. Hän oli ottanut isänsä varastosta kaikille yhden oluen, ovelasti siten, että hän oli lipastanut yhden tölkin viikossa, jotta hävikki menisi isältä ohitse. Oluet hörpittyämme siirryimme stadionille sateen vain yltyessä. Joukkueiden astellessa nurmelle ilmapiiri oli vähintäänkin sähköinen. Yleinen mieliala tuntui olevan optimistinen ja toiveikas. Ihmiset eivät puhuneet tappiosta tai osanneet pelätä sitä, ottelu tunnuttiin yleisesti koettavan valtavana mahdollisuutena. Mahdollisuutena, johon oli tartuttava.
Huipulta alas
Ollakseni rehellinen, en muista itse ottelun tapahtumista juurikaan. Muutamat hetket ovat oluista huolimatta jääneet mieleen pysyvästi. Erityisen hyvin muistan suomalaisten voimakkaan kannustuksen. Rytmikkäät Suomi-huudot kuuluivat Olympiastadionilla tasaisin väliajoin, mikä oli suhteellisen uutta ja hienoa.
Ensimmäinen selkeä muistikuva itse pelistä on noin tunnin kohdalta. Suomi antoi kulmapotkun läheltä päätyä, jossa istuimme. En muista, kuka voitti pääpallon boksissa, mutta Antti Sumiala jatkoi pallon maaliviivalta taidokkaasti sisään ja vei Suomen 1-0 johtoon. Olympiastadion räjähti sellaiseen huutoon, jota en ole kovin montaa kertaa elämässäni kokenut, vaikka olen Stadikalla kymmeniä kertoja vieraillutkin. Seurasin tuohon aikaan erittäin paljon myös jääkiekkoa, mutta tuossa pienessä hetkessä koin jotain ennenkokematonta.
Toisilleen ventovieraat ihmiset halailivat toisiaan. Väitän aistineeni tuolloin konkreettisesti ensi kertaa sen yhteisöllisyyden ja euforian, minkä vain jalkapallo voi ihmiselle tuoda. Se oli pieni, mutta hyvin tärkeä hetki elämässäni.
Ottelu oli aivan viimeisillä hetkillään ja Richard Möller Nielsen otti Sumialan vaihtoon. Sumiala lähti astelemaan kohti vaihtopenkkiä, epäröi hetken ja antoi tulla. Villi tuuletus pääkatsomon edessä sai koko stadionin liekkeihin. Tämä oli Sumialan ilta, hän antoi sen näkyä, ja stadion antoi sen kuulua. Kuuluipa jostain toiselta pitkältä sivulta myös rytmikkäät Antti-huudotkin.
Pian tämän jälkeen Paatelainen rynni vasemmasta laidasta lähemmäksi maalia. Laukaus unkarilaisen jalkoihin vei kulmalle. Tuomari näytti keltaista Jari Litmaselle protestoinnista. Unkari sai hetkeä myöhemmin vapaapotkun keskialueelta, mikä meni minulta ohitse, olinhan yhä tuohtuneessa mielentilassa edellisestä tilanteesta. Vapaapotku otti kimmokkeen Suomen pelaajasta, ja Unkari sai kulman.
Pallo tuli kulmasta korkeana Paatelaisen päähän, mutta suuntautui taaksepäin. Sami Hyypiä oli mies paikallaan ja putsasi sen. Purku osui kuitenkin Harri Ylösen kasvoihin ja lähti lipumaan siitä kohti Suomen maalia. Jäljellä on tolppamies Sami Mahlio, joka yletti kuin ylettikin palloon ja siivosi sen maaliviivalta. Katko jäi kuitenkin Teuvo Moilasen takapuoleen ja valui siitä riistävän hiljaa maaliin.
Näin minä tuon maalin muistan, vaikka saattoi se mennä toisinkin. Voisinhan toki katsoa tilanteen YouTubesta, mutta en tahdo – kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään.
Olympiastadionille laskeutuneen täydellisen hiljaisuuden rikkoivat kirosanat siellä täällä. Aika oli pysähtynyt. Havaitsin pitäväni käsiäni pääni takana sekä pitkästä aikaa myös sen, että satoi. Oikealla puolella huomasin iäkkään miehen itkevän. Se pysäytti, se riipaisi sisältä.
Sen katoavan hetken ajan muistan miettineeni, kuinka ainutlaatuinen tilaisuus tämä lopulta oli. Olin nuori ihminen, ja meillä oli kasvamassa uusi loistava sukupolvi. Sen johdolla olisimme taatusti kisoissa ennemmin tai myöhemmin, ajattelin silloin. Melko varmasti olisimme kolmen vuoden päästä Belgian ja Hollannin jakamissa EM-kisoissa ja jos ei siellä, niin vuoden 2002 MM-kisoissa sitten ainakin aivan varmasti. Mutta kuinka paljon tuolla miehellä olisi enää vuosia jäljellä? Ehtisikö hän enää nähdä sitä päivää? Kuinka monta olikaan hänen kaltaistaan?
Stadionilta kävelee pois hiljainen joukko. Matka stadikalta kaatosateessa rautatieasemalle voi todella ottaa ikuisuuden. Myös junamatka Tampereelle oli hiljainen. Korviini kantautui, että ravintolavaunussa olisi ollut jokin tappelu. Minua harmitti eniten hukattu mahdollisuus päästä itse seuraavan kesän MM-kisoihin.
Koska arvet paranevat?
Jälkikäteen voidaan sanoa, että tuo päivä muutti suomalaista jalkapalloa. Se loi uskoa siihen, että kovalla työn teolla ja tekemällä asioita oikein kisapaikka voidaan saavuttaa. Se samalla nosti myös maajoukkueen odotusarvoa. Me emme enää tyydy innostumaan karsinta-arvonnoissa siitä, mitä isoja maita saamme kohdata, vaan haluamme myös menestyä. Toisaalta tämä on samalla nostanut myös pelaajien paineita kentällä sekä valmennukseen kohdistuvaa kritiikkiä.
Tuo lokakuinen ilta jätti arvet suomalaisten jalkapalloilijoiden itseluottamukseen sekä katsojien uskoon tiukoilla hetkillä. Uskon, että nämä arvet parantuvat kunnolla vasta, kun kisapaikka arvoturnaukseen on jonain päivänä saavutettu – tai vaihtoehtoisesti silloin, kun 20 vuotta sitten Olympiastadionilla olleet ihmiset ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.
Minulle tuo ilta syvensi suhdettani lajiin ja erityisesti maajoukkueeseen. Olen kokenut paikan päällä tuon illan jälkeenkin massiivisia pettymyksiä. Olen kävellyt tasapeli taskussa pois Rheinpark Stadionilta Liechtensteinissa ja viimeksi Reykjavikissa hämmästellyt sitä, kuinka voikaan yhä pettyä näin pahasti. Noina todella synkkinä hetkinä mieleni on tavannut palata tuohon lokakuiseen iltaan ja siihen iäkkääseen herraan. Hän ei taatusti ehtinyt nähdä SITÄ päivää. Jokaisen pettymyksen kohdalla mietin päässäni ja aina vaan voimakkaammin, ehdinkö minäkään.
Vielä hetkeksi takaisin sateiseen iltaan. Saavuimme lopulta Tampereen rautatieasemalle, ja äitini oli vastassa. Hän ei osannut ymmärtää, kuinka pettyneitä poikia otti kyytiinsä. Tuolla automatkalla me pojat ensi kertaa vasta puhuimme ja yritimme hiukan analysoida näkemäämme. Tiputimme ensin yhden matkalaisen pois, vielä lähempänä kotia toisen kaverini. Tämän jälkeen olimme äitini kanssa autossa kahden. Tuolloin minä päästin oman itkuni.
