Israelilaisen Maya Zinshteinin dokumentti Forever Pure (2016) on ajoittain puistattavaa katsottavaa. Käsiteltävät teemat aiheuttavat katsojassa voimakkaita tunnereaktioita, ja minun kohdallani tarina jäi kummittelemaan takaraivoon useiksi päiviksi. Mitä muutakaan voi toisaalta odottaa, kun dokumentti kertoo seurasta, jonka fanit laulavat ”Me olemme maan rasistisin joukkue!”
Israelin vaikutusvaltaisin seura
Beitar Jerusalem lasketaan yhdeksi Israelin pääsarjan ’’neljästä isosta’’ joukkueesta, vaikka pokaalit ovat karttaneet seuraa jo yhdeksän vuoden ajan. Beitarilla on enemmän faneja kuin muilla Israelin joukkueilla yhteensä, ainakin seuran entisen omistajan, venäläisen Arcadi Gaydamakin mukaan. Osittain tästä syystä seuraa on käytetty ja käytetään nationalistisiin tarkoituksiin.
Gaydamak mainitsee dokumentissa useamman kerran, ettei jalkapallo ikinä kiinnostanut häntä, vaan Beitar oli puhtaasti poliittinen väline oligarkille. Vuonna 2005 talousvaikeuksista kärsineen Beitarin omistajaksi tullut Gaydamak toi aluksi mukanaan valtavan rahatukun ja menestystä.
Muutama vuosi tämän jälkeen mies haki Jerusalemin pormestariksi. Gaydamak kuitenkin hävisi vaalit, ja samalla rahahanat Beitarin suuntaan alkoivat tyrehtyä.
Lähtökohdat avataan dokumentissa hyvin. Beitar on monelle jerusalemilaiselle enemmän kuin seura, ja radikaaleimmat Beitar-fanaatikot kuuluvat La Familia -kannattajaryhmään. Pääosin mizrahijuutalaisten jälkeläisistä koostuvaa La Familiaa leimaavat jyrkät oikeistolaisarvot, ja valtaosa pelaajista sekä seurajohdosta antaa hiljaisen hyväksyntänsä näille arvoille. On sanottukin, että Beitar edustaa Israelia pienoiskoossa.
Beitar Jerusalem on myös siitä erikoinen seura, että sen riveissä ei ole koskaan pelannut arabipelaajaa, ja muslimejakin on ollut vain viisi. La Familia eritoten on halunnut Beitarin olevan ikuisesti puhdas.
Kaksi muslimitaustaista pelaajaa pelasi Beitarissa vuosikymmeniä sitten, ja heidän uskontonsa jäi silloin pimentoon, tai siitä ei ainakaan tehty isoa numeroa. Kolmas, nigerialainen Ndala Ibrahim, edusti Leijonia neljän ottelun ajan ennen kuin Beitarin fanit kävivät puolustajaan käsiksi.
Dokumentin päähenkilöt ovat kaksi tuoreinta joukkueessa pelannutta muslimia. Gaydamak hankki heidät seuraan, omien sanojensa mukaan paljastaakseen yhteiskunnan todelliset kasvot.
Kertomus pinttyneestä syrjinnästä
Tšetšenialaiset Zaur Sadayev ja Dzhabrail Kadiyev eivät tienneet, millaiseen hullunmyllyyn he joutuisivat siirtyessään Venäjän pääsarjan FC Akhmat Groznysta Beitar Jerusalemiin. Dokumentista käy ilmi, että siirron takana eivät olleet pelilliset syyt, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna pelaajien taso olisi todennäköisesti riittänyt Israelin pääsarjaan. Sadayev & Kadiyev eivät ärsyttäneet faneja otteidensa takia, vaan uskomustensa.
Zinshtein kuvaa hyvin miesten tunteiden vuoristoradan. Ensimmäisten päivien ja lehdistötilaisuuden jälkeen Kadiyev kertoo äidilleen puhelimessa kaiken sujuvan hyvin. Harjoituksiin kertyneelle satapäiselle kannattajajoukolle näytetään peukkua ja hymyillään, mutta jollain tapaa vaikuttaa siltä, ettei kaksikko edes tajua myrskyisää vastaanottoa. Hepreaksi hoilatut chantit ja haistattelut menevät miehiltä todennäköisesti ohi.
Alkuhämmennyksen jälkeen niin katsoja kuin Zaur & Dzhabrailkin ymmärtävät kupletin juonen. Kansainväliset käsimerkit, buuaukset ja aggressiivinen käytös eivät jää keneltäkään huomaamatta. Seurajohto rauhoittelee tilannetta ja uhkaa öykkärisakkia porttikiellolla stadionille.
Seuraavaksi dokumentti ottaa suunnan kohti suurempaa kohua. Pienen porukan huutelu ei futista enemmän seuraaville ole uutinen eikä mitään. Se on valitettavasti arkipäivää. Kaikki kuitenkin kulminoituu Sadayevin ensimmäiseen ja ainoaan maaliin Beitar Jerusalemin paidassa.
Maalin juhlimisen sijaan sadat Beitarin kannattajat poistuvat stadionilta protestiksi muslimipelaajan onnistuttua maalinteossa. Samat fanit päättävät boikotoida tulevia kotiotteluja, mutta seurajohto uskoo edelleen kyseessä olevan vain pieni vastarinta.
Seuraavissa otteluissa paikalla on muutamia satoja katsojia, kun normaalisti katsojakeskiarvo on päälle 10 000. Myöskään seurakavereista ei ole Sadayevin & Kadiyevin tueksi. Ainoastaan argentiinalainen Darío Fernández sekä joukkueen kapteeni Ariel Harush ovat tšetšenialaisten puolella. Muut tuntuvat hyväksyvän sekasortoisen tilanteen.
Hämmennystä kotisohvalla
Minulle dokumentin keskeinen teema, jalkapallomaailmassa yhä esiintyvä rasismi, ei sinänsä tullut yllätyksenä. Lukuisat jalkapalloilijat kohtaavat edelleen huutelua kannattajilta ja vastustajan pelaajilta, vaikka ajatusmaailma on menossa jatkuvasti eteenpäin – tai niin haluan ainakin uskoa.
Mitä isompiin ympyröihin mennään, sitä tehokkaammin syrjintää on saatu kitkettyä. Juuri tästä syystä dokumentti aiheutti varsin hämmentyneen reaktion, sillä Beitar Jerusalemin kohdalla ei todellakaan puhuta mistään pikkuseurasta.
Kyse ei myöskään ollut pelkästä kannattajaryhmä La Familiasta, vaan kahden pelaajan kaltoinkohtelua katsottiin kymmenien tuhansien sormien läpi. Lisäksi dokumentin ohjannut Zinshtein sai lukuisia tappouhkauksia ensi-illan jälkeen.
Itse en pistäisi pahitteeksi, vaikka Beitar Jerusalem joutuisi pelaamaan tyhjille katsomoille pidemmänkin aikaa. Tuskin se mitään muuttaisi, mutta olisi edes jonkinlainen näpäytys.
Dokumentti sai Suomen ensi-iltansa viime vuoden DocPoint -elokuvafestivaaleilla. Tällä hetkellä se on katsottavissa Netflixissä, ja räjähdysherkästä aiheesta huolimatta suosittelen teosta kaikille futiksen ystäville. Maya Zinshtein on luonut silmiä avaavan pätkän, joka osoittaa Beitar Jerusalemiin pesiytyneen todellisen ongelman. Ongelman, jonka juuret ovat syvällä yhteiskunnassa.
Beitarin seuralegendan ja entisen puheenjohtajan, Itzik Kornfeinin, ajatuksiin on hyvä lopettaa: ’’Tulevaisuudessa tulee joko olemaan Beitarissa pelaavia arabeja, tai Beitaria ei tule enää olemaan.’’
