Tässä vaiheessa ajatuksen ovat uskaltaneet esittää ääneen kaikki mediasta ja faneista huuhkajapelaajiin asti – useimmat jopa puuta koputtelematta. Kun kello lyö perjantaina iltayhdeksän, on Suomi kaikella todennäköisyydellä varmistanut jalkapallohistoriansa ensimmäisen miesten arvokisapaikan.
”Black Fridayn” eli mustan perjantain, tuon kulutushysterian kulmakiven par excellence, etymologiselle alkuperälle on tarjottu useampaa selitystä. Niistä yhden mukaan nimi juontaa juurensa käytäntöön, jossa myyntitappiot merkittiin kirjanpitoon punaisella ja -voitot mustalla värillä. Mainittu perjantai oli yleensä se päivä, jona vuoden tulos kääntyi plussan puolelle ja ainakin tuotteensa kaupaksi saaneiden mielestä aurinko tuntui kalseasta vuodenajasta huolimatta vähän lämpimämmältä.
Yleisemmin ”mustiin päiviin” ei kuitenkaan ole järin positiivisia tunteita assosioitu. Ainakin Wall Streetin pörssiromahdus 90 vuoden takaa ponnahtanee termistä monen historiaa edes alustavasti tuntevan mieleen, vaikka tuskin kukaan tätä lukevista on joutunut sen suorista seurauksista itse kärsimään.
Siinä suhteessa me Suomen jalkapallomaajoukkueen edesottamuksia edes hieman pidempään seuranneet olemme onneksi ”onnekkaassa” asemassa, että Huuhkajien historiasta noita mustia päiviä ei tarvitse etsimällä etsiä; musertavan pettymyksen ja kasvoja vihmovan sateen tarjoamasta puhdistavasta katarsiksesta on päässyt kyllä nauttimaan uudelleen ja uudelleen jokainen halukas.
Etenkin eräs Olympiastadionin lokakuinen lauantai-ilta lienee palanut erityisen pysyvästi kokeneempaa kaartia edustavien Huuhkaja-fanien verkkokalvoille. Me hieman nuoremmat emme kenties ole aivan samalla tavalla vielä sisäistäneet sitä eksistentiaalista tuskaa, joka tämän joukkueen intohimoiseen kannattamiseen on erottamattomasti kietoutunut, mutta parhaamme olemme mekin vuosien varrella yrittäneet.
Kunnes yhtäkkiä olemme tässä pisteessä. Yhden rutiinisuorituksen päässä siitä, että punakynä voidaan ensimmäistä kertaa viskata edes hetkeksi huoneen nurkkaan ja mustat päivät, mustat vuodet ja mustat vuosikymmenet paketoida jonnekin syvälle alitajunnan syövereihin. On toki myönnettävä, että Huuhkajien suoritukset eivät ole historiallisesti olleet järin rutiininomaisia, mutta nyt jos koskaan tähdet ovat linjassa. Edes vannoutuneimmat pessimistit eivät enää Armenia-voiton ja Bosnian Kreikka-tappion jälkeen ole paasanneet eskatologista sanomaansa järin äänekkäästi.
Onkin vaikea pukea sanoiksi sitä, miten absurdilta tilanne iankaikkisen korpivaelluksen jälkeen tuntuu – tätä Via Dolorosaa vuosikymmen toisensa jälkeen seuraamaan joutuneiden vanhempien kannattajien pään sisällä myllertävää tunnemyrskyä en voi edes kuvitella.
Brittiläinen kulttikirjailija ja intohimoinen Arsenal-fani Nick Hornby julkaisi läpimurtoteoksensa, omaelämäkerrallisen ”Hornankattilan” (alkuperäiskielellä ”Fever Pitch”) kolmisenkymmentä vuotta sitten. Hornbyn ”siviilielämän” tärkeimmät hetket sulautuvat yhteen jalkapallokannatuksellisten merkkipaalujen kanssa niin perustavanlaatuisesti, että Tykkimiesten esitykset kuvataan esimerkiksi katalyyttinä niin masennusjaksoihin vajoamisen kuin niiden selättämisenkin taustalla.
Näin tiivis side oman identiteetin, tunne-elämän ja kannattamisen kohteen välillä saattaa tuntua epäterveeltä, ja sitä se kenties onkin, mutta samaan aikaan se on monelle todellisuutta. Ei kenties yhtä radikaalia todellisuutta kuin Hornbyn tapauksessa, mutta todellisuutta yhtä kaikki.
Vaikka arvokisapaikka ei lopulta poikisi jalkapalloyhteiskunnan räjähdysmäistä kasvua tai kotimaisen jalkapallon nousukiitoa, ei se poista sitä, miten myyttiseen asemaan kyseinen hypoteettinen saavutus on suomifutiksessa noussut ja miten paljon se monelle merkitsisi. Kuten legendaarinen Arrigo Sacchi asian ilmaisi: ”jalkapallo on elämän vähemmän tärkeistä asioista tärkein”.
Liechtenstein-ottelua edeltänyt hurmoksellinen adventti on tuskin yllättänyt kovin montaa, sillä maajoukkueet ovat pitkään näytelleet pääasiallisen rakastajan osaa poikkeuksellisen suurelle prosentille härmäläisistä urheiluintoilijoista.
Kaikki meistä eivät tietenkään priorisoi Huuhkajia yli seurajoukkueen, mutta monelle maajoukkueen ottelut ovat vuoden jalkapalloilullisia kohokohtia ja siksi tappiotkin poikkeuksellisen kirveleviä, voittojen huumaavuudesta puhumattakaan. Seurajoukkueiden pelimäärien rinnalla jalkapallomaajoukkueiden ottelukalenterit ovat niin tyhjiä, että siksikin keskimääräisen maaottelun emotionaalinen vaikutus on ymmärrettävästi voimakkaampi.
Oli toki hienoa nähdä, miten paljon esimerkiksi Kuopiossa osattiin KuPS:n pitkän tauon jälkeen ottamasta mestaruudesta nauttia. Kansallisella tasolla kollektiivisesti jaetut positiiviset kokemukset ovat vain nykyään niin harvassa, että perjantaihin liittyvässä värinässä on etenkin jalkapalloihmisen silmin, itsestään selvästi, jotain poikkeuksellista.
Syksyn sienisadon tavoin putkahtelevat ilmoitukset skriineistä ja katselubileistä tuntuvat epätodellisilta. Huuhkaja-kappaleita tuntuu olevan ainakin parin soittolistan täytteeksi. Parin vuoden takaisessa aallonpohjassa purjehtiessa kukaan tuskin osasi odottaa, että tämä tilanne olisi edessä näin nopeasti – pikemminkin laskeskeltiin, kuinka monet karsinnat ehditään vielä näkemään, ennen kuin keskimääräinen eliniänodote iskee vasten laskeskelijan kasvoja.
”Missä katsotaan, miten juhlitaan, miten pitkään juhlitaan?”. Tuntuu, että jokainen tuntemani Huuhkaja-fani on esittänyt vähintään nämä kysymykset. Ja vähintään niiden esittämiseen olemme oikeuden tällä odotuksella ansainneet.
Omissa kirjoissani olemme voittaneet jo. Mikäli mahdoton tapahtuisi ja EM-kisat jäisivät näistä lähtökohdista haaveeksi, olisimme vähintäänkin käsikirjoittaneet kaikkien aikojen tragikomedian.
