Kävelen jopa Brasilian mittakaavassa paahteisen auringon alla Vila Belmiron asuinalueen läpi kohti hotelliani Santosin satamakaupungissa. Kiirehdin, koska reissukaravaanin riemuvankkurit ovat seuraavaksi kuljettamassa pontevan pohjolan asukkaan Saõ Paulon kuhisevaan ytimeen. Ennen lähtöä oli kuitenkin vielä vierailtava maailman kahvipääkaupungin kaikkein pyhimmässä – Santos FC:n legendaarisessa kotiluolassa.
Historian menestynein jalkapallojoukkue
Santos Futebol Clube, joka paremmin tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Santos, on yksi Brasilian sekä koko Etelä-Amerikan menestyneimpiä jalkapalloseuroja. Lempinimellä Peixe (kala) tunnettu seura on todellinen jalkapallon jättiläinen ajalta, jolloin laji ei ollut vielä niin Eurooppa-keskeinen kuin nykyään. Esimerkiksi vuoden 1998 alussa Santosista tuli historian ensimmäinen 10 000 maalia tehnyt jalkapalloseura. FIFA nimittikin sen yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä seuroista.
Jopa vielä vuonna 2013, ennen nykyisen kokoluokan TV-sopimuksia, Brand Finance luokitteli Santosin maailman 38. arvokkaimmaksi jalkapalloseuraksi. Tällä hetkellä yksikään seura Euroopan ulkopuolelta ei tuon listauksen 50 arvokkaimman joukkoon mahdu.
Santosin fanikunta on kuitenkin edelleen yksi maailman laajimmista, ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa se on maailman 28. seuratuin jalkapalloseura.
Santosin 1960-luvun kultaista sukupolvea, jota tähdittivät mm. Gilmar, Coutinho, Pepe ja Pelé, pitää moni historian parhaana ja menestyneimpänä jalkapallojoukkueena.
Os Santásticos voitti historialliset viisi peräkkäistä Brasilian mestaruutta, Copa Libertadoresin sekä seurojen maailmanmestaruutta vastanneen Intercontinental Cupin, jonka jälkimmäisessä osaottelussa Santos kaatoi Eusébion edustaman Benfican. Pelé pitää suoritustaan tuossa ottelussa koko elämänsä parhaana.
60-luvun Santos oli niin hyvä joukkue, että sitä lennätettiin näytösotteluihin ympäri maailmaa, jotta jalkapallon ystävät eri puolilla palloa saisivat nähdä Jogo Bonitoa symboloineen seuran. Nuo historian haamut ovat niin vaikeat voitettaviksi, että Santos onkin monin tavoin jäänyt elämään menneeseen.
Stadionkierros Santosin matkan kliimaksina
Saavun Estádio Urbano Caldeiralle, lempinimeltään Vila Belmiro, kun aamuinen aurinko on vasta kivunnut suoraan pääni yläpuolella. Jo tässä kohtaa lämpötila on reilusti yli kolmenkymmenen, joten päivä Atlantin rannikolla on muodostumassa läkähdyttävän kuumaksi.
Bussimme Saõ Pauloon lähtee jo puolenpäivän jälkeen, joten aikataulu ei ole puolellani. Visiittiä tälle legendaariselle stadionille en kuitenkaan olisi mistään hinnasta jättänyt väliin.
Osa stadionin julkisivusta on korjaustöiden vuoksi verhottuna, ja yllätyn huomatessani olevani jo perillä, kun taksi pysähtyy pääsisäänkäynnin eteen. Matala Vila Belmiro on isännöinyt Santosin kotiotteluita vuodesta 1916 asti, ja kaupunki ympärillä on kiistatta muuttunut noista päivistä.
Myös stadionia ympäröivä naapurusto on kasvanut ja kohonnut stadionin ympärille, ja nielaisee sen sisäänsä samalla tavalla kuin Bocan naapurusto La Bomboneran Buenos Airesissa.
En hämmästykseltäni osaa heti suunnistaa oikeaan paikkaan ja kierrän stadionia ympäri näyttäen juuri siltä hölmistyneeltä turistilta, joka olen. Koska pääsisäänkäynnin luona ei näy elämää eikä missään ole minkäänlaista ohjeistusta, pysähdyn ainoan stadionvirkailijan luo, jonka satun löytämään.
Takeltelen portugaliksi kysymyksen ”onko stadionin sisälle mahdollista päästä?”, mutta keskustelumme ei yhteisen kielen puutteen vuoksi etene.
Onnekseni turhautunut virkailija hakee paikalle toisen työntekijän, joka hämmästyksekseni puhuu englantia paremmin kuin moni yläasteen englannin opettajaan kyllästynyt suomalainen, ja saan asiani esitettyä. Mies johdattaa minut lähes tarkoituksella piilotetun näköisestä oviaukosta lipputiskille, josta saan lunastettua itselleni lipun stadionkierrokselle hintaan 4 euroa – opiskelija-alella, tosin.
Tuulahdus menneisyydestä
Kierros alkaa Santosin museosta, johon on kerätty pokaaleja ja muistoesineitä vuosien varrelta. Vaikka tuoreempiakin saavutuksia on näytillä, kattaa kultainen 60-luku museosta suurimman osan. Pelén sukupolven saavutukset on nostettu erityisasemaan, minkä lisäksi legendaaristen pelaajien jalanpohjat on valettu ikuisesti ihmisten nähtäviksi.
Museosta löytyy myös seinä, joka kunnioittaa seuran kaikkien aikojen maalintekijöitä, ja jonka alareunassa on reaaliaikainen laskuri seuran tekemistä maaleista. Kaikesta huokuu, että Santos haluaa pitää kiinni historiallisesta asemastaan tarvittaessa jopa uusien saavutusten kustannuksella.
Seuraavaksi kierrämme stadionin sisätilat aina lehdistöhuoneesta kotijoukkueen pukuhuoneeseen. Tilat pienen stadionin uumenissa ovat kieltämättä ahtaat sekä moderneihin eurooppalaisiin stadioneihin nähden vanhanaikaiset, mutta silti huomattavasti modernimmat kuin epäluuloisena eurooppalaisena odotin.
Tilat ovat myös toisella tapaa poikkeukselliset. Kuten monesti Euroopassakin, jokaisella edustusjoukkueen pelaajalla on pukuhuoneessa omalla kuvallaan varustettu kaapillinen paikka. Tilaa kuitenkin hallitsee keskimmäisenä oleva kaappi, jossa komeilee numero 10 ja nimi Pelé.
Jalkapallon kuninkaalle on omistettu ikuinen paikka joukkueen pukuhuoneessa, jonka historiaa huokuvan katseen alla pelaajat valmistautuvat jokaiseen kotiotteluun.
”Pelaa vain, sinusta ei kuitenkaan tulee niin hyvää kuin minä olin”, kuva tuntuu sanovan.
Stadion aikansa kuvana
Lopuksi nousemme vielä kentän rajaan ja saamme ihastella stadionia samasta perspektiivistä, josta joukkueen pelaajat sitä katsovat.
Vila Belmiro on rakenteiltaan vanha, mutta nurmen pinnasta sitä ei huomaa. Täydelliseksi silotettu nurmi kutsuu pelaamaan jopa neljääkymmentä lähentelevässä helteessä. Ympärillä kohoaa moderniksi ja viihtyisäksi kunnostettu 16 000 -paikkainen katsomo. Eurooppalaisen on helppo unohtaa, että Etelä-Amerikankin suurimmat seurat ovat kymmenien miljoonien liikevaihtoa pyörittäviä yrityksiä, ja puitteet ovat sen mukaiset.
Vaihtopenkille istuessani voin lähes tuntea ne odotukset, sekä sen kiehuvan tunnelman, joka pelaajia tällä stadionilla odottaa. Stadion on niitä harvoja, jotka saavat aikaan sähköisen tunnelman jopa tyhjänä ollessaan. Huomaan, että voisin ihastella tyhjää jalkapallopyhättöä vaikka koko päivän, ja poistun viimeisenä kentältä takaisin museoon.
Talouskriisi ja juniorituotanto pelastajina
Annan itselleni luvan kiertää museossa vielä hetken. Huolimatta siitä, että 1960-luku on korostetusti esillä, huomaan löytäväni myös kohokohtia lähempää nykyaikaa. Huomaan, että seuran lähes 40 vuotta kestänyt odotus päättyi vuonna 2002, kun Santos voitti ensimmäisen Brasilian mestaruutensa sitten 60-luvun ja Pelén.
Vuosituhannen vaihteessa Alvinegro (mustavalkoiset) oli nipin napin välttänyt konkurssin ja joutui nostamaan lukuisia junioreita avauskokoonpanoon. Nuo juniorit, joista mainittakoon vaikka eurooppalaisillekin tutut Alex, Robinho ja Diego, toivat Santosin myös tuloksellisesti uudelle vuosituhannelle.
Omista kasvateista koottu joukkue voitti toisen mestaruuden vielä 2004, ennen kuin Euroopan jättiseurat houkuttelivat pelaajat vanhalle mantereelle.
Kun uuden tuhatluvun ensimmäinen vuosikymmen päättyi tuloksellisesti heikommissa merkeissä, oli seura jälleen talousvaikeuksissa. Niinpä oli jälleen aika panostaa nuoriin.
Tuo Neymarin johtama nuori joukkue tunnetaankin nimellä The Second Santástico. Vuonna 2010 Neymar johdatti joukkueen sekä osavaltion mestariksi että Brasilian cupin voittoon. Vuonna 2011 osui jättipotti, kun Santos voitti ensimmäisen Copa Libertadoresinsa ilman Peléä.
Pilkahduksia paremmasta
The Second Santásticon hajoamisen jälkeen Santos on hiljalleen rakentanut uutta tulemista, ja näytti jo olevan valmis seuraavaan askeleeseen Jorge Sampaolin saavuttua Alvinegron peräsimeen 2018 ja johdatettua seuran ensimmäisellä kaudellaan Brasilian liigan toiseksi.
Kuumaverinen argentiinalainen kuitenkin riitaantui seurajohdon kanssa ja erosi kauden päätyttyä.
Mitä seuran tulevaisuus sisällään pitääkään, paineet ja odotukset tulevat olemaan valtavat. Monella tapaa Santos muistuttaa Liverpoolia ennen Jürgen Kloppin aikaa: valtavan fanikunnan omaava seura, joka on historiansa parhaina päivinä ollut jopa maailman paras jalkapallojoukkue, mutta jonka suuruuden päivät ovat kaukana takanapäin.
Satamakaupungin ylpeys ja työläisväestön rakastama joukkue, joka on aika ajoin väläytellyt potentiaaliaan, mutta on liiaksi tyytynyt tuijottamaan omaa menestyksekästä historiaansa, jotta olisi saanut yksittäisten pokaalien lisäksi vakiinnutettua paikkaansa pyramidin huipulla.
Sampaolin joukkueessa oli jo viitteitä paremmasta, ja kuka tietää, mitä mies olisi voinut saavuttaa, jos näkemykset seurajohdon kanssa olisivat käyneet yksiin. Nyt Santosia todennäköisesti odottaa jälleen pitkä jälleenrakennus.
Pelén varjo
Hotellille kiiruhtaessani ajattele seuran menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kaikki stadionilla nähty auttaa minua ymmärtämään, että kyseessä on seura, joka on fanien ajatuksissa huomattavasti suurempi kuin nykyinen tuloskunto tai taloudellinen tilanne antaa ymmärtää. Santos on sentään aikanaan symboloinut maailmalle koko brasilialaista jalkapalloa.
Porottavan auringon alla jätän Vila Belmiron naapuruston taakseni ja joudutan askeleitani. Tuntuu oudolta jättää niin merkittävä osa jalkapallohistoriaa taakseen.
Vilkaisen vielä taakseni jäävää stadionia, jonka uumenista Pelé joukkuetovereidensa kanssa nosti Santosin koko maailman tietoisuuteen. Seuralla on potentiaalia paljon nykyistä suurempiin urotekoihin. Seurajohto tietää sen ja pelaajat tietävät sen. Helppoa se ei kuitenkaan tule olemaan.
Ei niin kauan, kun he joutuvat pukemaan peliasunsa Pelén varjossa.
