Suomifutiksen virstanpylväästä päivälleen 100 vuotta – itsenäisen Suomen ensimmäinen ottelu loi pohjaa pikkuvelisyndroomalle

Suomalaisen jalkapallon juuret ulottuvat syvälle historiaan. Erään virstanpylvään satavuotisjuhlia vietetään kuitenkin vasta nyt. 29. toukokuuta 1919 pelattiin itsenäisen Suomen ensimmäinen maaottelu, jossa vastaan asettui rakas länsinaapurimme.

Suomen ja Ruotsin ensimmäinen kohtaaminen, ja samalla tuolloin vielä punaisia nuttuja kantaneen Suomen ensimmäinen maaottelu, oli pelattu kahdeksan vuotta aiemmin. Vierailijat eivät kuitenkaan edes isäntien kansainvälisen jalkapallotaipaleen alkutahteja kunnioittaakseen osoittaneet erityistä kohteliaisuutta, vaan Ruotsi löi Helsingissä Eläintarhan kentällä taululle selkeät 2–5-lukemat.

Antoipa Suomi tuon puolitoistatuntisen aikana ottelua seuraamaan saapuneelle tuhatpäiselle kannattajajoukolle hieman esimakua seuraavan sadan vuoden kärsimysnäytelmästäkin, sillä se oli ennen ruotsalaisten vastinetta onnistunut taituroimaan itsensä aikaisessa vaiheessa kahden maalin karkumatkalle. Samaa viimeisen sadan vuoden aikana ikävän tutuksi tullutta kaavaa noudattelivat seuraavatkin maiden väliset mittelöt.

Vaikka Huuhkajat onnistui seuraavan vuoden olympialaisissa sensaatiomaisesti avaamaan voittotilinsä Italialta ja Suomea tuolloin vielä lieassa pitäneeltä Venäjältä otetuilla päänahoilla, oli Suomi siis kärsinyt Ruotsia vastaan pelkkiä tappioita sata vuotta sitten Tukholmaan matkatessaan.

Enemmän kuin urheilua

Itsenäisen Suomen ensimmäinen jalkapallomaaottelu pelattiin aikana, jolloin sisällissodan jättämät haavat eivät eittämättä olleet vielä edes alkaneet arpeutua. Urheilu on ilmiö, joka hakee edelleen vertaistaan siinä mittakaavassa, jolla se yhdistää kansakuntia. Lähes maasta riippumatta ei juuri mikään kulttuurillinen tapahtuma saa aikaan vastaavia kansanjuhlia suurten voittojen osuessa kohdalle.

Jos urheilutapahtumat kykenevät vielä nykypäivän individualistisena aikakautenakin rakentamaan kansallista yhtenäiskulttuuria, on niiden vaikutus eittämättä ollut menneinä päivinä vielä voimakkaampi. Etenkin sadan vuoden takaisen Suomen kaltaiselle nuorelle, vielä identiteettiään rakentamassa olleelle valtiolle yksittäinen voittokin – etenkin Ruotsin tapaisesta isoveljestä otettu – olisi varmasti näytellyt merkittävää roolia kansallisen itsetunnon kohottamisessa.

Saduilla ei aina ole onnellista loppua

Ensimmäinen maailmansodan vähemmän traagisiin vaikutuksiin voitaneen lukea sen haitallinen vaikutus kansainvälisten urheilutapahtumien järjestämisen kannalta – Ruotsiin marssitetut nuoret Huuhkajat eivät olleet pelanneet maaottelun maaottelua viiteen vuoteen.

Rauhattomat ajat olivat keikuttaneet Suomea sen verran rajusti, että Tukholman olympiastadionille asteli ottelupäivänä melkoinen liuta uusia kasvoja. Olympialaisten sankarijoukkueesta mukana oli vain muutama hassu naama, joista jalkapallohistoriallisesti merkittävintä roolia lienee näytellyt yhdeksänkertainen Suomen mestari Eino Soinio, joka on edelleen nuorimpana Suomi-paidassa maalannut peluri.

Suomalaisten jalkapallon ystävien pettymykseksi ei tuostakaan ”liitto-ottelusta” jäänyt käteen kuin karvas pettymys – länsinaapurin tarjoilut olivat itsenäisyyden ajan ensimmäisessä Suomi-Ruotsi-maaottelussa yhtä kitkerää makusteltavaa kuin seitsemän vuotta aiemminkin. Loppulukemat 1-0 olivat sentään tuloksellisesti jonkinasteinen parannus aiemmista yrityksistä.

Voi olla, että kotimaiset mediat olisivat käänteisen tuloksen aikaansaamassa voitonhuumassa pureutuneet tarkemmin ottelun tapahtumiin, pelaajistoon ja yleiseen tunnelmointiin, mutta pettymysputken jatkuminen kuitattiin ainakin Helsingin Sanomissa hyvin pikaisesti:

”Liitto-ottelusta päättyi ensimmäinen aikapuolisko kummankaan joukkueen saamatta maalia suomalaisten ollessa ehdottomasti paremmat”, kertasi Suomen suurin päivälehti sata vuotta sitten.

Huolimatta jalkapalloanalytiikan ja itse kuningaslajin valtavista kehitysloikista tuon ottelun jälkeen, on asiaa myöhemmin tarkastelevan tietyllä tapaa rauhoittavaa huomata, että jotkin asiat pysyvät vuosisadankin jälkeen ennallaan:

”Toisella aikapuoliskolla saivat ruotsalaiset erotuomarin avustuksella rangaistuspotkun, josta johtui, että pallo joutui suomalaisten verkkoon. Aikapuolisko siis päättyi 1–0”, Helsingin Sanomien urheilutoimittaja päättää raporttinsa.

Toki tietynlaista kokemattomuutta ottelusta kirjoittaneen kynäilijän selittelyistä on havaittavissa – joutuivathan vasta muutamaa vuotta takaperin ensimmäisen nurmikenttänsä saaneet suomalaispelurit esimerkiksi potkimaan tutun hiekan sijasta melko vieraalla alustalla.

Revanssihenkeä

Pettymyksen potemiselle ei jäänyt aikaa neljää kuukautta enempää, sillä länsinaapuri saatiin saman vuoden syyskuussa vuorostaan vierailemaan Suomen kamaralle. Töölön Pallokentälle – juurikin se ensimmäinen maahamme jalkapalloa varten levitetty nurmimatto – ottelua oli saapunut seuraamaan yli nelituhatpäinen yleisö.

Kenties kevään oikeusmurhasta sisuuntuneena Suomi ottikin tuossa ottelussa ohjat käsiinsä tavalla, jota ei ainakaan Ruotsia vastaan vielä jalkapallomaajoukkueelta ollut totuttu näkemään.

Nykyään kakkosdivarissa tarpovaa Kiffeniä, tuolloin vielä yksi Suomen johtavia jalkapalloseuroja, edustaneet Holger Thorn ja Ragnar Wickström olivat osumillaan (jälkimmäinen, myös yksi vuoden 1912 olympialaisten veteraaneista, maalasi kahdesti) johdattaneet Suomen turvallisen tuntuiseen kolmen maalin johtoon. Peliä oli jäljellä viisitoista minuuttia.

Kolmetoista minuuttia myöhemmin Ruotsi oli kirinyt eron umpeen, ja jälkikäteistarkastelija lienee yllättynyt ainoastaan siitä, että rakas vihollinen ei onnistunut värkkäämään neljättä.

Menneisyyden haamut

Vaikka Suomi onnistui kukistamaan Ruotsin, vaikkakin varamiehisen, ensimmäisen kerran jo seuraavana vuonna 1920, selittänevät suomalaisen maajoukkuejalkapalloilun ensiaskeleet ainakin jollain tasolla sitä pikkuvelisyndroomaa, joka meillä urheilun saralla vieläkin on Ruotsiin nähden vallalla.

Antti Eerola lainaa ”Punapaidoista Huuhkajiksi” -teoksessaan vuoden 1919 otteluiden jälkeen julkaistua Palloliiton toimintakertomusta, jossa linjaus on selkeä: ”Varmasti ei ole kaukana aika, jolloin ruotsalaiset saavat puhua muustakin kuin heikäläisten etevämmyydestään jalkapalloilussa”.

Ajanjaksojen pituus ja lyhyys on onneksi hyvin subjektiivinen määre, joten toivokaamme Palloliiton tuolloisten herrojen ulottaneen katseensa aina tänne 2000-luvulle saakka. Kenties Rivelution on se vallankumous, joka vihdoin tarjoaa kauan kaivattua balsamia vuosisataisiin haavoihin. Mielellään jo viikon päästä Bosnia-Hertsegovinaa vastaan.



Byyri.com