Se, ettei urheilu olisi politiikkaa, on myytti. Myytti, joka jostain syystä elää edelleen vahvana yllättävän monen mielessä. Aina vuoden 1936 Berliinin olympialaisista vuoden 2022 Pekingin olympialaisiin urheilutapahtumia on käytetty poliittisen vallan välineinä ja poliittisen agendan pönkittäjinä.
Vuonna 1936 Natsi-Saksa halusi olympialaisten avulla pönkittää oman ideologiansa paremmuutta ja arjalaisen rodun urheilijoiden ylivertaisuutta. Vuonna 2022 Kiina halusi näyttää itsestään kuvaa modernina ja hyvinvoivana valtiona, jossa elämä on täydellisessä tasapainossa, vaikka todellisuus on täysin päinvastainen.
Sama näkyy myös jalkapallossa. Qatar osti PSG:n, Arabiemiraatit Manchester Cityn ja Saudi-Arabia Newcastlen, koska ne haluavat saada oman valtionsa näyttäytymään positiivisessa kontekstissa. Jalkapallo kun luo mitä otollisimmat puitteet oman maan brändäämiseen modernina urheiluseuran omistajana ihmisoikeuksia rikkovan tyrannian sijasta. Qatarin MM-kisoista tuskin tarvitsee edes aloittaa.
Myös länsimaat tekevät samaa. Jalkapallon MM-kisat järjestetään neljän vuoden päästä pitkästä aikaa demokratiassa. Syy sillekin on kuitenkin poliittinen. Kolmesta järjestäjämaasta vähintään USA käyttää MM-kisoja jalkapallon aseman kehittämiseen kotimaassaan, mutta myös oman asemansa pönkittämiseen kansainvälisessä jalkapalloyhteisössä.
Olisi naiivia ajatella, ettei urheilutapahtuman järjestämisellä olisi nykypäivänä muitakin tavoitteita kuin upean kansanjuhlan järjestäminen. Viime aikoina urheiluseurojen omistajuus on alkanut noudattaa samaa kaavaa. Ei saudiarabialaisia kiinnosta, miten englantilainen jalkapalloseura menestyy, kuten ei muuten kiinnosta amerikkalaisiakaan. Aina, kun seura myydään ulkopuoliselle taholle, on taustalla jokin muu motivaattori kuin urheilullinen menestys.
Karkeasti nämä voi jakaa kahteen kategoriaan. Kun ostajana on kapitalistisen markkinatalouden rikastuttama yritys tai henkilö, on tavoitteena tehdä voittoa. Kun ostajana on valtio, on tavoitteena maan brändin parantaminen, imagon kiillottaminen ja positiivisten assosiaatioiden luominen.
Toisaalta tarkoituksena voi olla myös todellisuudesta poikkeavien mielikuvien luominen. Berliinin olympialaiset näyttivät Saksan rauhaa rakastavana ja hyvinvoivana kansana, vain kolme vuotta ennen toisen maailmansodan alkua. Venäjän MM-kisat vuonna 2018 noudattavat nyt jokseenkin samaa kaavaa, vaikka lopputulos ei, toivottavasti, ole yhtä radikaali.
Venäjä halusi järjestää MM-kisat puhtaasti poliittisista syistä. Kadut siivottiin juopoista ja rikollisista ja kisaturisteille esiteltiin todellista hehkuvampaa Venäjää. Samalla Duuman päättäjät saivat osoittaa, että myös he pystyvät järjestämään urheilutapahtumia länsimaiseen malliin – tai jopa paremmin, kuten tarkoituksena tietysti oli.
MM-kisojen, olympialaisten tai muiden urheilutapahtumien järjestäminen on myös tärkeä sisäpolitiikan väline. Kun kansalle tarjoaa leipää ja sirkushuveja, ovat nämä, alitajuisesti tai ei, alttiimpia ummistamaan silmänsä joiltakin negatiivisilta asioilta. Illuusio vapaudesta ja kehityksestä tarjoaa savuverhon likaiselle suhmuroinnille.
Siksi sirkushuvien riistäminen venäläisiltä on nyt tärkeää. Kaikesta propagandasta huolimatta moni venäläinen on nykyistä valtiojohtoa ja sotatoimia vastaan. Urheilutapahtumien riistäminen maalta voisi kenties kääntää vielä useamman kansalaisen samalle kannalle.
Mahatma Gandhi totesi aikanaan, että ”silmä silmästä tekee koko maailman sokeaksi”. Siksi sotatoimiin vastaaminen samalla mitalla on viimeinen vaihtoehto, johon länsimaat haluavat turvautua. Pehmeään poliittiseen vallankäyttöön voi kuitenkin vastata samalla mitalla.
Venäjä on yrittänyt osoittaa maailmalle, että se pystyy järjestämään arvoturnauksia ja kansainvälisten kilpailujen finaaleja lajissa, jonka tulisi olla pohjimmiltaan rauhan ja yhteisöllisyyden ajuri. Kun se ei pysty valtiona noita lupauksia lunastamaan, ei sillä pidä myöskään olla oikeutta kansainvälisiä jalkapallo-otteluita järjestää.
Ei jalkapallolla – tai tässä tapauksessa jalkapallottomuudella – ratkaista sotia, mutta se voi sentään olla osoitus siitä, miten maailman suurin urheiluyhteisö Venäjän toimiin suhtautuu. Samalla se on Venäjän kansalle osoitus siitä, että sota vielä Venäjää ja venäläisiä entistä kauemmaksi modernin maailman mukavuuksista, kehityksestä ja oikeuksista.
Uefa osoitti jo olevansa moraalisesti Fifaa suurempi liitto reagoimalla tilanteeseen ensin. Se siirsi tämän kevään Mestarien liigan finaalin pois Pietarista ja linjasi, ettei MM-karsintojen tai Uefan alaisten kilpailujen otteluita tulla pelaamaan Venäjällä tai Ukrainassa. Päätös on ainoa oikea. Sotaa käyvässä maassa ei yksinkertaisesti voida pelata kansainvälisiä jalkapallo-otteluita.
Enemmän on toki tehtävä. Venäjä tulisi diskata tulevista MM-karsinnoista ja saman tien kaikista Uefan ja Fifan kilpailuista siihen asti, kunnes sota on ohi. Venäläisiltä seuroilta tulisi evätä oikeus osallistua kansainvälisiin kilpailuihin kokonaan.
Ei luonnollisestikaan ole oikein viedä yksittäisiltä urheilijoilta mahdollisuutta mestaruuksien tavoitteluun diktatuurisen valtiojohdon toimien takia. Se on nyt vallitsevassa kontekstissa kuitenkin mitätön asia kokonaiskuvan rinnalla. Muun maailman on näytettävä yhteistä rintamaa Venäjän toimia vastaan myös jalkapallon suhteen.
Yksittäisten maiden jalkapalloliittojen ei voi odottaa ottavan liikaa vastuuta, vaikka toki niidenkin on Venäjän toimet tuomittava. Ei ole kuitenkaan oikein odottaa esimerkiksi Suomelta Venäjän rajanaapurina yhtä kärkkäitä toimia kuin vaikka Ruotsilta tai Hollannilta. Siksi kansainvälisten liittojen on näytettävä mallia ja kannettava vastuunsa jalkapalloyhteisön johtajina.
Fifan on seurattava Uefan esimerkkiä ja käytännössä hyllytettävä Venäjä kaikesta Fifan alaisesta toiminnasta. Vain se on oikea tapa suhtautua nyt vallalla olevaan tilanteeseen.
Se, kuinka realistista tätä on odottaa, on asia erikseen. Fifa on ollut läpimätä organisaatio jo pitkään, ja kumartanut sinne, mistä rahaa on ollut eniten tarjolla samalla pyllistäen muille. Ihmisoikeuksista tai hengistä välittämättä.
Aiemmin se ei kuitenkaan ole, ainakaan suoraan, veljeillyt sotilasjunttien kanssa. Nyt on aika piirtää raja sille, mihin asti Fifa on rahanhimoissaan valmis menemään. Jos sitä ei tehdä, ei liitolla ole enää minkäänlaista merkitystä. Sen olemassaolon voi lähes tulkoon lopettaa.
Jopa Qatarin MM-kisojen kanssa Fifa saattoi mennä sen taakse, ettei se tiennyt, kuinka pahasti valtio tulisi siirtotyöläisten ihmisarvoa polkemaan turnauksen stadioneja rakentaessaan. Tai vedota siihen, että se yritti omalla tavallaan parantaa maan ihmisoikeustilannetta MM-kisojen näkyvyyden kautta.
Nyt sitä luksusta ei ole tarjolla. Kukaan ei voi väittää, etteikö ymmärtäisi tilanteen vakavuutta tai Venäjän toimien suoranaista raakuutta ja järjettömyyttä. Sodan aloittamista on mahdoton katsoa läpi sormien edes jalkapallopäättäjänä.
Ei ole toki syytä olla naiivi. Urheilulliset päätökset ovat tällä hetkellä vain pisara meressä, eivätkä yksinään muuta maailman poliittista tilannetta suuntaan tai toiseen. Juuri nyt jokaista pisaraa kuitenkin tarvitaan. Kuten tarvitaan myös inhimillisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Jalkapalloyhteisö voi näyttää esimerkkiä siitä, mitä se tarkoittaa.
Hyvää viikonloppua
Tilanne on maailmassa kaoottinen, mutta meidän muiden on kyettävä jatkamaan normaalisti. Siispä, kaikesta huolimatta: Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä. Keskustelua voi jatkaa Twitterissä @TeravinKyna tai sähköpostitse juuso@teravinkyna.com.
Hyvää viikonloppua.
