Sallisen sivukatsomo: Korkoa korolle vai patjan alle?

Martin Ødegaard tuskin oli suurin nimi tämän kesän siirtomarkkinoilla. Norjalainen lienee kuitenkin koko siirtokesän helpottunein mies.

Vasta 16-vuotiaana, yhtenä maailman kohutuimmista junioreista, Madridiin muuttanut nuorukainen oli ajautunut Espanjassa totaalisen väärille raiteille. Vaikka Real Madridin suunnitelma oli kehittää Ødegaardista tulevaisuuden tähti ja joukkueen avainpelaaja, ei norjalainen koskaan saanut näytönpaikkaa Los Blancosissa.

Toinen toistaan paremmin sujuneita lainadiilejä seurasi aina jämäpelaajan rooli – ja lopulta uusi lainapesti. Hyvistä esityksistä huolimatta homma ei vain Madridissa lähtenyt koskaan toimimaan. Teinipojan unelmadiilistä, elämän suurimmasta siirrosta, oli tullut painajainen.

Valitettavasti tapahtumaketju ei ole harvinainen jalkapallomaailmassa. Kun suurseurat hamstraavat riveihinsä kaiken, mikä vähänkään kiiltää, joutuu yhä useampi lupaava jalkapalloilija toteamaan, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella. Jollekin siirto suurseuraan voi olla se kaivattu seuraava askel uralla. Valitettavan monelle se on taas kuin vankilatuomio.

Vastaavan on joutunut kokemaan esimerkiksi Tanguy Ndombélé, joka on, vasta 24-vuotiaana, uransa vedenjakajalla: ranskalaisen on pakko päästä pois Tottenhamista, jotta hän voisi vielä lunastaa ne odotukset, joita Spurs hänen varaansa kesällä 2019 asetti. Siksi Ndombélé on itse pyytänyt siirtoa pois Pohjois-Lontoosta.

Myös seura on, ainakin virallisesti, valmis luopumaan keskikenttäpelaajastaan. Käytännössä Daniel Levy tuntuu kuitenkin tekevän kaikkensa nuoren ranskalaisen siirron estääkseen. Spursin puheenjohtaja on päättänyt, ettei suostu myymään Ndombéléa halvemmalla kuin mitä itse hänestä maksoi – edes Bayern Münchenin tarjous, joka olisi sisältänyt sekä Corentin Tolisson että 20 miljoonaa euroa, ei riittänyt – vaikka pelaajan markkina-arvo on romahtanut Englannissa vietettyinä vuosina.  

Tällainen ristiriita pelaajan valuaatiossa johtaa pahimmillaan siihen, että Ndombélélla on edessään taas yksi kausi sivustakatsojan roolissa. Iässä, jossa hänen pitäisi ennen kaikkea pelata mahdollisimman paljon.

Ranskalaisen kyvyt jalkapalloilijana eivät toki koskaan kadonneet mihinkään. Suurimmaksi esteeksi läpimurrolle Lontoossa koitui yksinkertaisesti huono tuuri ja poukkoileva urheilujohtaminen.

Ndombélé on pelaaja, jonka ensimmäinen ajatus pallon saadessaan on pelata ylöspäin. Hän yleensä pystyy myös toteuttamaan visionsa – joko puhkovalla syötöllä tai repivällä kuljetuksella. Ranskalainen pystyy manipuloimaan palloa ahtaassa tilassa käsittämättömän hyvin, ja pystyy räjähtävänä pelaaja edistämään peliä moni eri tavoin. Joskus hän pyrkii siihen toki riskilläkin, mikä saattaa johtaa pallonmenetyksiin vaarallisilla alueilla.

Pelaajasta tiedettiin jo ennen siirtoa Tottenhamiin, että on hän uskomattoman lupaava, mutta ei se kaikkein ahkerin treenaaja. Ranskalaisittain nonchalance; artisti, jolle työnteko ei aina maistu. Pohjois-Lontoossa kuitenkin uskottiin, että Mauricio Pochettino pystyy koulimaan Ndombélésta tähden, kenties jopa manttelinperijän Christian Eriksenille.

Sitten Pochettino sai lähteä, ja Levy korvasi hänet valmentajalla, jonka halveksii kaikkea sitä, mitä Ndombélé pelaajana edustaa. 

Päätös muuttaa suuntaa lennosta, kun joukkue on kasattu täysin toisenlaisen valmentajan tarpeisiin, on harvoin hyvä. Ei myöskään tällä kertaa, sillä José Mourinhon aikakausi päättyi lopulta juuri niin riitaisasti, kun voitiin odottaakin. Tällä kertaa Levy oli kuitenkin oppinut virheestään, ja korvasi portugalilaisen toisella, huomattavasti paremmin mourinholaiseen kuin pochettinolaiseen ideologiaan sopivalla valmentajalla.

Tämä luonnollisesti tarkoitti sitä, ettei Ndombélélle taaskaan löydetty käyttöä. Tottenham on kahdessa vuodessa tehnyt niin totaalisen täyskäännöksen jalkapalloilullisessa ideologiassaan, ettei seurahistorian ennätyshankinta yksinkertaisesti sovi enää seuran valitsemaan linjaan.

Toisaalta aina ei pelaajan uran tuhoamiseen tarvita edes ideologian muutosta. Joskus riittää, ettei seuralla ole ideologiaa ollenkaan. Esimerkiksi Chelsea on kunnostautunut erityisen hyvin lupaavien urien päätepysäkkinä. Kevin de Bruyne, Mohamed Salah ja Romelu Lukaku ovat kaikki pelaajia, jotka seura meinasi tuhota poukkoilevalla siirtopolitiikallaan. Roman Abramovichin aikana seurassa on aina ollut tapana ostaa ensin ja miettiä sitten.

Myös Manchester United on viimeisen vuosikymmenen aikana kunnostautunut seurana, jossa nuoret pelaajat eivät pääse potentiaalinsa edellyttämälle tasolle. Tällä hetkellä elämän raadollisuuden kanssa taistelee Amad Diallo, jonka United osti Atalantasta viime tammikuussa.

Norsunluunrannikkolainen toki esiintyi kevään aikana kahdeksassa pelissä, mutta edustusjoukkuetta enemmän minuutteja kertyi silti alle 23-vuotiaiden joukkueessa. Kyseessä on jokseenkin erikoinen tapa kohdella pelaajaa, josta seura maksoi mahdollisesti yli 40 miljoonaa euroa, ja jonka noususta tähteyteen Manchesterissa tunnutaan olevan varmoja.

Nyt Diallo etsii itselleen lainapestiä, koska ei Jadon Sanchon saapumisen jälkeen mahdu enää Ole Gunnar Solskjærin suunnitelmiin. Jälkiviisaus on helppoa, mutta jos Unitedilla ei ollut suunnitelmissa ajaa Dialloa edustusjoukkueeseen sisään, Atalantan kanssa olisi varmasti voinut neuvotella kaupan, jossa laituri olisi jäänyt Italiaan lainalle. Tuttu ympäristö, jossa vastuuta olisi ollut luvassa, olisi varmasti kehittänyt pelaajaa enemmän kuin U23-joukkue tai penkille jämähtäminen.

Toki Donny van de Beekin esimerkki osoittaa, että Manchesterissa pelaajien kehittämistä tärkeämpää on niiden haaliminen, vaikka suunnitelmaa ei hankintojen varalle olisikaan. Nyt vuosi sitten Englantiin, yhtenä maailman lupaavimmista pelaajista pidetyn, siirtyneen hollantilaisen ura uhkaa ajautua täysin sivuraiteille.

Van de Beek on nyt jokseenkin samanlaisessa välitilassa, jossa hänen maanmiehensä Memphis Depay eli Manchesterissa ollessaan. Myös Depay nousi Euroopan parhaiden pelaajien joukkoon vasta päästyään Unitedista pois – seuraan, missä hänen varalleen oli muitakin suunnitelmia kuin ”osta ja toivo”.

Siinä missä Ndombélén kohdalla on kyse myös pitkälti huonosta tuurista ja poukkoilevasta seurajohtamisesta, ovat ManUn ja Chelsean tapaukset malliesimerkkejä suunnittelemattomasta rekrytointistrategiasta.

On täysin nurinkurista, että seurat, jotka tavoittelevat paikkaa koko jalkapallomaailman huipulta, eivät ymmärrä kopioida alalla parhaiksi havaittuja toimintamalleja muilta. Viimevuosina kilpailuetua ovat repineet juuri ne seurat, joilla on tarkkaan harkittu rekrytointistrategia, ja jotka luottavat pelaajiin, jotka sopivat seuran pelityyliin ensin, klikkiotsikkoihin sitten.

Vaikka Manchester Cityllä on kassaa kenen tahansa hankkimiseen, on seurassa – ainakin ennen tätä kesää – tehty silti hyvin tietoisia ja tarkkaan harkittuja ostoksia, joissa on mietitty ensiksi sopivuutta Pep Guardiolan pelityyliin ja sitten vasta pelaajan nimeä. Atalanta puolestaan on repinyt pesäeroa muihin italialaisseuroihin sitoutumalla selkeään pelilliseen ideologiaan, ja tekemällä pelaajahankinnat sen mukaan.

Liverpool on marssinut sekä Valioliigan että Mestarien liigan voittoon rekrytoimalla pelaajia, jotka sekä silmämääräisesti että datan valossa istuvat saumattomasti Jürgen Kloppin sapluunaan. Kovin moni tuskin piti Diogo Jotaa viime kesän kuumimpana siirtona, mutta Merseysidellä tiedettiin, mitä ostettiin. Portugalilainen oli lopulta yksi koko valioliigakauden parhaita hankintoja.

Samalla tavalla seura rekrytoi aikanaan tuntemattoman Andy Robertsonin. Mutta vaikka Liverpool on kenties jalkapallomaailman tunnetuin Moneyball-ideologian noudattaja, tai soveltaja, olisi väärin sanoa sitä kyseisen rekrytointimallin parhaaksi esimerkiksi.

Kun Matthew Benham vuonna 2014 osti enemmistön tanskalaisesta FC Midtjyllandista, ei seura ollut koskaan voittanut Tanskan mestaruutta. Koko joukkueen markkina-arvo arvioitiin 16 miljoonaksi. Tällä hetkellä mestaruuksia on kolme ja joukkueen markkina-arvo on Superligan suurin, yli 50 miljoonaa.

Kahta vuotta aiemmin Benhamista oli tullut – pienen sattumankin kautta – Brentfordin pääomistaja. Seura pelasi tuolloin Englannin kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla, ja sen markkina-arvoksi laskettiin noin kuusi miljoonaa euroa. Tämän kauden Brentford aloitti Valioliigassa, joukkueella, jonka markkina-arvo on noin 170 miljoonaa.

Molemmat seurat ovat tehneet nousunsa pääosin fiksun rekrytointistrategian kautta. Benhamin omistamia seuroja johdetaan dataan ja analytiikkaan nojaten, ja samaa lähestymistapaa käytetään myös pelaajahankinnoissa. Menestys on noteerattu myös muualla. Esimerkiksi Midtjyllandin toimintatavat ovat olleet jo pitkään monien suurseurojen kopioinnin kohteena.

Nähtäväksi kuitenkin jää, milloin loputkin seurat tajuavat sen, että rekrytointi on jalkapalloseuran suurin kuluerä, eikä sitä ole kannattavaa tehdä silmät ummessa. Pelaajat eivät ole vain artisteja, vaan myös seurojen tärkeimpiä sijoituskohteita. Ajatus voi kuulostaa raadolliselta, mutta loppukädessä sen tajuaminen on myös pelaajien etu. Kukaan ei halua pitää sijoituksiaan patjan alla arvoaan menettämässä. Siksi seurojen on myös kannattavaa kohdella pelaajia niin, että he saavat maksimoitua oman potentiaalinsa – ja sitä kautta arvonsa seuralle.

Hyvää viikonloppua

Lyhyestä – tai liian pitkästä – virsi kaunis. Kauneus, kuten siirtopolitiikan järkevyyskin, on kuitenkin lopulta subjektiivinen mielipide, eikä yhtä totuutta ole. Itse seurajohtajana suosisin kuitenkin ennemmin hyviksi havaittuja kuin huonoksi todettuja metodeja.

Tämänkin viikkoinen teksti lähti alun perin liikkeelle erään lukijan terävästä huomiosta. Lisää viiltävän teräviä analyyseja voi lähettää juuso@teravinkyna.com tai @TeravinKyna. Sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset puolestaan tästä.

Palataan asiaan ensi viikolla. Silloin virallisten ottelujen pariin palaavat myös Huuhkajat. Siihen asti: pysykää terveinä.

Hyvää viikonloppua.