Sallisen sivukatsomo: Etninen lasikatto

Yksi Albanian suurimmasta seuroista, SK Tirana, oli loppusyksystä 2019 ajanut itsensä jälleen pahoihin vaikeuksiin. Joukkue oli valahtanut Albanian liigan kahdeksanneksi, ja historiansa aikana 24 pääsarjamestaruutta voittanutta seuraa uhkasi jo toinen putoaminen kolmen vuoden sisään.

Juuri ennen vuodenvaihdetta seurajohto päätti kuitenkin reagoida, ja palkkasi väliaikaiseksi päävalmentajakseen nigerialaisen Emmanuel Ndubuisi Egbon. Vaikka käänne parempaan olikin odotettavissa, tuskin kovin moni edes Tiranan seurajohdossa uskoi, että vain muutamaan kuukautta myöhemmin afrikkalainen tulisi tekemään tempun, johon ei ole pystynyt yksikään toinen ihminen maailmassa.

Egbo joutui aloittamaan valmentajapestinsä vaikeimmasta mahdollisesta paikasta, sillä ensimmäinen ottelu valmentajavaihdoksen jälkeen oli derby KF Partizania vastaan. Kyseessä on maan suurin ottelu, Albanian oma El Clásico, jota Tirana ei ollut voittanut kuuteen vuoteen. Tirana voitti ottelun 2–1 toisen jakson lisäajalla tulleella maalilla.

Tuo ottelu toimi käännekohtana Tiranan kaudelle. Joukkue voitti myös kolme seuraavaa otteluaan, ja seuraa vuosina 2001–2004 pelaajana edustanut Egbo palkittiin vakituisella päävalmentajapestillä.

Kuusi kuukautta myöhemmin nigerialainen johdatti Tiranan sen 25. Albanian mestaruuteen ja paikkaan Mestarien liigassa. Samalla Egbosta tuli sekä ensimmäinen Euroopan sarjoissa mestaruuden voittanut että ensimmäinen Mestarien liigassa valmentanut afrikkalainen päävalmentaja.

Egbon matka Albanian liigan pelaajasta historian uudelleenkirjoittajaksi ei suinkaan ollut suorin mahdollinen. Vuonna 2012 pelaajauransa lopettanut entinen maalivahti aloitti valmennusuransa Bylish Ballshista, jossa hän yleni maalivahtivalmentajasta päävalmentajaksi. Pesti kuitenkin päättyi Byllisin putoamiseen Albanian toiseksi ylimmälle sarjatasolle. Vuonna 2014 Uefan Pro-tutkinnon vastikään suorittanut Egbo siirtyi Tiranan maalivahtivalmentajaksi ja loppu, kuten sanotaan, on historiaa.

Nigerialaisen tarina on oiva osoitus sinnikkyydestä ja intohimosta jalkapalloa kohtaan. Se on myös merkki siitä, että mistä tahansa päin maailmaa tulevat ihmiset pystyvät venymään kentän laidalla upeisiin suorituksiin. Ja silti samaan ei ole pystynyt yksikään toinen afrikkalainen – syistä, jotka eivät täysin kestä päivänvaloa.

Ensimmäinen afrikkalainen pelaaja esiintyi Euroopan jalkapallokentillä tiettävästi jo vuonna 1884. Sen jälkeen Euroopan liigoista on tullut globaaleja sarjoja, joissa pelaavat maailman parhaat pelaajat syntyperästä huolimatta. Afrikkalaiset eivät ole poikkeus. Valioliigassa afrikkalaisia pelaajia on noin 50 ja Euroopan top 5 -sarjoissa muutama sata.

Silti afrikkalaiset valmentajat loistavat poissaolollaan. Euroopan viidessä suurimmassa sarjassa ei ole yhtään afrikkalaista päävalmentajaa, kuten ei ole enää missään muussakaan eurooppalaisessa pääsarjassa.

Vielä viime kaudella tilanne oli sentään hieman parempi, mutta Egbon, belgialaista Standard Liegeä valmentaneen Mbaya Leyen ja Portugalissa Maritimoa luotsanneen Lito Vidigalin saatua potkut yhdestäkään pääsarjasta Euroopassa ei löydy afrikkalaista päävalmentajaa. Espanjan toisella sarjatasolla CD Leganea valmentava tunisialainen Mehdi Nafti ja Ligue 2:ssa valmentaja Omar Daf saattavat olla ainoat afrikkalaiset päävalmentajat koko mantereella.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö afrikkalaisia päävalmentajia, hyviä sellaisia, olisi tarjolla. Aliou Cissé on esimerkiksi tehnyt hienoa työtä Senegalin päävalmentaja jo vuosia, ja on tuore Afrikan mestari. Algerialainen Djamel Belmadi oli puolestaan jo vuonna 2019 ehdolla Fifan vuoden valmentajaksi.

Lisäksi useat entiset pelaajat, esimerkiksi Kolo Touré ja Michael Essien, ovat hypänneet suoraan peliuransa jälkeen valmentajan saappaisiin. He eivät olisi yhtään sen kokemattomampia valintoja päävalmentajaksi kuin vaikkapa Frank Lampard tai Steven Gerrard olivat ensimmäiset mahdollisuutensa saadessaan.

Potentiaalisia afrikkalaisia päävalmentajia löytyy myös eurooppalaisen jalkapallopyramidin alemmilta portailta, kuten Daf, Nafti ja Southamptonin alle 23-vuotiaiden joukkuetta pitkään luotsannut Radhi Jaidi osoittavat.

Oma lukunsa ovat sitten vielä he, jotka olisivat jo pelkästään ansioillaan ansainneet tilaisuuden näyttää kyntensä jossain eurooppalaisessa huippusarjassa. Parhaana esimerkkinä toimii eteläafrikkalainen Pitso Mosimane, joka on luultavasti maailman paras afrikkalainen valmentaja tällä hetkellä.

Mosimane nimitettiin nykyiseen pestiinsä egyptiläisen Al-Ahlyn päävalmentajaksi elokuussa 2020. Kolme kuukautta myöhemmin hän johdatti seuran Afrikan Mestarien liigan voittoon kaatamalla finaalissa toisen egyptiläisen suurseuran Zamalekin. Vuotta myöhemmin hän teki sen uudestaan eteläafrikkalaista Kaizer Chiefsiä vastaan. Näiden välissä hän luotsasi Al-Ahlyn seurojen MM-kisojen kolmanneksi, voittamalla pronssiottelussa brasilialaisen Palmeirasin, ja Egyptin liigan voittoon.

Kyseiset saavutukset ovat vain viimeisimmät Mosimanen pitkällä meriittilistalla. Ansaitsemaansa tunnustusta hän ei silti ole voitoistaan saanut. Vuonna 2021 Mosimane sivuutettiin täysin Fifan parhaan miespäävalmentajan ehdokaslistalta.

Eteläafrikkalainen on itse sanonut, ettei pärjäisi ”turhan huonosti” esimerkiksi Manchester Cityn tai Barcelonan peräsimessä. Hän on kuitenkin realisti, ja tietää, ettei tule koskaan saamaan sitä mahdollisuutta. Euroopassa kun ei juuri ole tummaihoisia, saatikka afrikkalaisia tummaihoisia, päävalmentajia.

Eurooppalaisilla seuroilla on toki halki vuosien ollut muitakin syitä olla palkkaamatta afrikkalaisia valmentajia. Ensimmäinen näistä liittyy siihen, ettei koko Afrikasta löydy vieläkään kunnollista koulutusohjelmaa valmentajaksi pyrkiville. Päävalmentajuus Euroopassa vaatii tutkinnon, eikä afrikkalaisia tutkintoja – sikäli kun niitä edes on – hyväksytä Uefan toimesta.

Afrikan Jalkapalloliitto CAF itse asiassa perusti Uefan Pro -lisenssiä vastaavan koulutusohjelman vasta muutama vuosi sitten. Tämäkin pyrkimys on kuitenkin hoidettu puolivillaisesti ja sinnepäin, mikä heikentää afrikkalaisten päävalmentajien työllistymismahdollisuuksia. Mosimane oli yksi ensimmäisistä valmentajista, jotka aloittivat uudessa koulutusohjelmassa. Ohjelman suunniteltu pituus oli kuusi kuukautta, mutta kolme vuotta myöhemmin sitä ei ole vieläkään onnistuttu saattamaan päätökseen.

Byrokratian heikkous on kuitenkin vain yksi syy. Vaikka afrikkalaisilla valmentajilla olisi kaikki edellytykset valmentaa Euroopassa, harvalla heistä on sopivia verkostoja saavuttaa hyviä työpaikkoja. Jalkapallossa rekrytointi tapahtuu ennen kaikkea agenttien kautta. Ei ole sattumaa, että manner on täynnä portugalilaisia valmentajia, kun monet maanosan parhaista agenteista ovat portugalilaisia. Afrikkalaisilta puuttuvat, isolta osin, samanlaiset verkostot ja urakehityksen vauhdittajat.

Tämä ei toisaalta selitä eroa esimerkiksi afrikkalaisten ex-pelaajien ja eurooppalaisten vastinpariensa valmennusurien kehityksessä. Lisäksi muodollisten tutkintojen tai uraa vauhdittavien agenttien puute ovat lähinnä hidasteita, eivät aitoja esteitä afrikkalaisvalmentajien invaasiolle. Suurin syy afrikkalaisten päävalmentajien vähyyteen löytyy eurooppalaisen jalkapalloyhteisön vanhanaikaisista asenteista ja omanapaisuudesta.

Ed Aarons, Made in Africa: The History of African Players in English Football -kirjan kirjoittaja, on todennut, että koska eurooppalaisten seurojen johtoportaat koostuvat pääosin eurooppalaisista, myös valmentajavalinnat ovat pääosin eurooppalaisia. Jalkapallossa, kuten muillakin aloilla, johdon homogeenisuus läikkyy myös organisaation alemmille oksille.

Myös Mosimane uskoo, että diskriminointi on suurin syy afrikkalaisten päävalmentajien vähäiselle määrälleen Euroopassa – oli se tahallista tai ei.

”Uskon, että eteläafrikkalainen lääkäri olisi myös lääkäri Euroopassa. Uskon, että Afrikassa onnistunut arkkitehti olisi arkkitehti myös Euroopassa. Joten en ymmärrä, miksi jalkapallovalmentamisessa asioita ajatellaan eri tavalla”, eteläafrikkalainen on sanonut.

Myös Egbo on saanut huomata, että asenteet afrikkalaisia valmentajia kohtaan ovat muita kielteisemmät. Hän on muun muassa joutunut kuuntelemaan rasistista huutelua alkuperästään ja kovaa arvostelua koulutuksestaan, vaikka onkin käynyt saman Uefan koulutusohjelman kuin maailman arvostetuimmat eurooppalaiset valmentajat.

”Sarjassa on paikallisia valmentajia, mutta he (media ja fanit) eivät hyökkää heitä vastaan samalla tavalla kuin ulkomaalaisia kohtaan. Sarjassa on myös yksi italialainen valmentaja, mutta häntä kohtaan ei hyökätä yhtä pahasti kuin minua kohtaan, koska hän on Euroopasta. Minä kärsin enemmän, koska olen tummaihoinen, ja se ei ole hyväksyttävää”, Egbo on kertonut.

Euroopassa ajatellaan, korostetun kärjistetysti, että jalkapallo on meidän lajimme. Eurooppalaiset seurajohtajat näkevät itsensä edelleen, globaalissa maailmassa, jalkapalloyhteisön kuninkaina, joiden metsästysmaille ulkopuolisilla ei ole asiaa. Päävalmentajiksi ei joko haluta tai edes osata ajatella muita kuin vanhan mantereen edustajia.

Dwight Yorke sanoi minulle, että ’unohda Eurooppa, et tule koskaan pääsemään sinne. Jos me tummaihoiset pelaajat, jotka olemme tehneet useita maaleja Mestarien liigassa ja luoneet niin paljon uutta historiaa Manchester Unitedin kaltaisissa seuroissa, jotka olemme suorittaneet valmentajan tutkintomme Euroopassa, emme koskaan saa mahdollisuuksia, niin et saa sinäkään”, Mosimante kertoi keskustelustaan Manchester Unitedin legendan kanssa.

Myös eräs toisessa manchesterilaisseurassa Valioliigan voittoa juhlinut pelaaja on nostanut saman ongelman esiin. Raheem Sterling tokaisi taannoin, ettei ole vielä nähnyt yhdenkään hänen omaa etnisyyttään edustavista lapsuutensa sankareista nousevan päävalmentajaksi, edes Mestaruussarjaan.

Valitettavasti on vaikea nähdä, että tilanne tulisi muuttumaan pian. Eurooppalainen jalkapallo modernisoituu ja muuttuu avoimemmaksi koko ajan, mutta suurelta osin kyseessä on edelleen hyvin homogeenisen ryhmän pyörittämä ja tietyiltä ihmisryhmiltä suljettu kerho.

 

Lähteet: ESPN, Mail & Guardian, Boxscore news, African Arguments, Goal, New York Times

Hyvää pääsiäistä

Sen pituinen se. Jos satut tietämään muita afrikkalaisia päävalmentajia Euroopan alasarjoissa, kuulen niistä mielelläni. Yhteyttä voit ottaa joko sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä. Suosittelen lämpimästi. Jopa näin pääsiäisenä.

Muilta osin pääsiäisenä kannattaa levätä, rentoutua ja nauttia jalkapallosta.

Hyvää viikonloppua.