Etäisyyttä hostellilta kohteeseen on vain kaksi ja puoli kilometriä, joten matka taittuu aamupäivän ratoksi mukavasti jalkapatikassa. Päivä Montevideossa, Uruguayn pääkaupungissa, on kuuma ja aurinko tuhoaa ihosolujani kirkkaalta taivaalta. Reilusti yli 30 asteen kivunnut lämpötila on omiaan nostattamaan hien vaaleahipiäisen reissumiehen otsaan.
Hiki on kuitenkin vain hyväksi. Se on tavallaan jopa oma tapani kunnioittaa tämän päivän nähtävyyttä. Ovathan sielläkin ihmiset hikoilleet jo lähes sadan vuoden ajan. Aina historian ensimmäisistä jalkapallon MM-kisoista asti.
Puisto kätkee sisäänsä historiallisen stadionin
Montevideo on äärimmäisen viihtyisä kaupunki. Se on Etelä-Amerikan mittapuulla puhdas ja turvallinen suurkaupunki, jonka eri asuinalueet vaikuttavat terveiltä ja hyväkuntoisilta esimerkiksi Brasilian pääkaupunkiin, São Pauloon, verrattuna. Toisaalta tämä käy järkeen, onhan elämänlaatu Montevideossa arvioitu Latinalaisen Amerikan parhaaksi.
Havahdun ajatuksistani, kun saavun Parque Batllen asuinalueelle. Asuinalue itsessään on melko varakkaan näköinen, mutta minun huomioni varastaa suuri puistoalue, joka täyttää lähes puolet kyseisestä asuinalueesta. Puiston perällä minua odottaa majesteettinen näky.
Estadio Centenario kohoaa viheralueen keskeltä ylväänä ja historiaa huokuvana. Stadionin julkisivu paljastaa, että se on nähnyt lukuisia vuosikymmeniä. Samalla stadion henkii tietynlaista arvokkuutta – onhan se sentään historian ensimmäisten MM-kisojen pelipaikka.
Historian ensimmäisen MM-turnauksen isäntä
Estadio Centenario rakennettiin nimenomaisesti vuoden 1930 MM-kisoja varten. Samalla monumentin valmistuminen palveli symbolisesti myös osana Uruguayn valtion perustuslain kirjoittamisen satavuotisjuhlaa.
Stadionin rakentamista pidetään yhtenä eteläamerikkalaisen jalkapallohistorian merkittävimmistä tapahtumista, sillä se osoitti, että Etelä-Amerikka on kykenevä järjestämään suuren luokan jalkapalloturnauksen ja antoi uudenlaisen sysäyksen lajille koko mantereella. Olkoonkin, että turnauksen 13 osallistujasta jopa yhdeksän tuli Amerikan mantereelta. Matkustaminen Euroopasta Etelä-Amerikkaan ei ollut tuohon aikaan aivan yksiselitteistä, ja vuoden 1930 kisat ovatkin ainoat, jotka FIFA on järjestänyt ilman karsintoja.
Kaikki FIFA:n jäsenmaat saivat kutsun osallistua turnaukseen. Näin ollen myös Suomen Palloliitto sai mahdollisuuden lähettää maajoukkueen MM-kisoihin – se kuitenkin koettiin tuolloin taloudellisesti turhaksi menoeräksi.
Itse asiassa ensimmäisen maailmansodan runtelemasta Euroopasta ei ilmoittautunut kisoihin yhtään maata, ennen kuin kansainvälisen jalkapalloliiton presidentti Jules Rimet käytännössä pakotti neljä jäsenmaata ottamaan kutsun vastaan. Näin turnaukseen saatiin lopulta 13 osallistujamaata.
Historiallinen stadion on esimerkki nykyajalle
Estadio Centenario valmistui historiallisesti yhdeksässä kuukaudessa, käytännössä täysin ulkomailta tulleiden siirtolaisten voimin. Ottaen huomioon sen ajan rakennusteknologian, tämä saavutus on käsittämätön, kun huomioidaan, että kolme viimeisintä kisaisäntää ei ole saanut omia stadionejaan valmiiksi luvatussa aikataulussa.
Esimerkiksi Brasilian vuoden 2014 kisoja varten rakennetuista tai kunnostetuista stadioneista kuusi myöhästyi alkuperäisestä aikataulua, ja vielä vain kuukausia ennen kisojen alkamista pelättiin, etteivät kaikki stadionit ole valmiita turnauksen alkuun mennessä.
Ironisesti ennätysajassa valmistunut stadion ei kuitenkaan saanut kunniaa isännöidä MM-kisojen historian avausottelua, sillä Montevideota piinanneet rankkasateet vesittivät kentän käytön. Niinpä historian ensimmäiset ottelut MM-viheriöillä päädyttiin pelaamaan Atlético Peñarolin Pocitos-stadionilla sekä Nacionalin Parque Centralilla.
Estadio Centenario saatiin kuitenkin vihittyä käyttöön viisi päivää turnauksen alun jälkeen. Avausottelussa 18. heinäkuuta 1930 isäntämaa Uruguay voitti Perun tyylipuhtaasti 1–0. Tästä eteenpäin stadion toimi kisojen päänäyttömänä aina finaaliin asti, jossa Uruguay voitti historian ensimmäisen jalkapallon maailmanmestaruuden kaatamalla Argentiinan 4–2.
Jules Rimet, jonka mukaan nimettiin historian ensimmäinen MM-pokaali, kutsui stadionia jalkapallon temppeliksi. Paljon nähnyt Estadio Centenario onkin FIFA:n toimesta julistettu jalkapallomaailman ainoaksi historialliseksi monumentiksi.
Vanha, uniikki ja arvokas
Estadio Centenariota ei ole koskaan virallisesti edustanut yksikään muu joukkue kuin Uruguayn maajoukkue. Celeste pelaa edelleenkin kotiottelunsa tällä historiallisella stadionilla, ja on stadionin arvolle sopivasti kotonaan lähes voittamaton. Esimerkiksi Brasilia on onnistunut nappaamaan stadionilta vain kolme voittoa.
Mielenkiintoisesti stadion on kuitenkin vapaasti vuokrattavissa muiden joukkueiden käyttöön, ja esimerkiksi montevideolaiset seurat Nacional ja Atlético Peñarol ovat säännöllisesti vuokranneet stadionia omiin kotiotteluihinsa.
Centenario huokuu kaikessa uruguaylaista jalkapallohistoriaa. Stadionin katsomot ovat nimetty maajoukkueen ennen vuotta 1930 saavuttamien mestaruuksien mukaan. Suurin katsomo on nimeltään Olympic, juhlistaakseen Uruguayn kahta jalkapallon olympiakultaa vuosilta 1924 sekä 1928. Kaksi pienempää katsomoa, Colombes sekä Amsterdam, puolestaan kunnioittavat nimillään niitä paikkakuntia, jotka noiden finaalien näyttämöinä toimivat.
Vanhan ajan hengestä kielivät myös yläkatsomot, jotka ovat betonista muurattuja selkänojattomia istuimia. Ne kiertävät käytännössä stadionia vaaleansinisten penkkirivien yläpuolella, luoden stadionille tiiviin ja historiaa huokuvan yläkatsomon.
Jalkapallofania kiinnostaa myös luonnollisesti tietää, että stadionin uumenista löytyy jalkapallomuseo. Sisäänpääsy museoon kustantaa vain muutaman euron, ja tuolla hinnalla fani pääsee myös vapaasti kiertelemään stadionin katsomoihin.
Itse museo jätti melko valjun maun, vaikka muutama mielenkiintoinen fakta uruguaylaisesta jalkapallosta matkaan tarttuikin. Kaikki tieto on kuitenkin espanjaksi, joten kielitaidoton matkalainen joutuu varautumaan tekstin kääntämiseen tarkemmin maan jalkapallohistoriaan uppoutuakseen. Todellisuudessa museo on kuitenkin enemmän Uruguayn maajoukkueen palkintokabinetti kuin museo, ja esittelee kaikki tärkeät – ja vähemmän tärkeät – mestaruudet, jotka Celeste on vuosien varrella napannut.
Se on kuitenkin futisromantikolle käymisen arvoinen, ja pääsy stadionin sisäpuolelle on todellakin rikastuttava kokemus. Kun painoin pyllyni vaaleansiniseen penkkiin Olympic-katsomossa, saatoin lähes tuntea, kuinka samassa paikassa paikalliset ovat jännittäneet maajoukkueensa puolesta historian ensimmäisessä jalkapallon MM-kisojen finaalissa.
Estadio Centenario on isännöinyt lukuisia muitakin arvoturnauksia potkaistuaan maailman suurimman urheilutapahtuman liikkeelle, mutta näistä viimeisin aikuisten arvoturnaus on 1995 pelattu Copa América. Vanha ja arvokas stadion alkaakin auttamatta olla jo kovin pelkistetty ja ränsistynyt nykyisiin huippumoderneihin jalkapallopyhättöihin verrattuna.
Sillä on kuitenkin jotain, mitä monella modernilla stadionilla ei ole; aitoa ja arvokasta historiaa. Ja sitä se kantaa ylpeänä kuin orava kevään ensimmäistä tammenterhoa. Tämän stadionin sisäpuolelle astuessaan todella tuntee, että jalkapallo merkitsee maailmassa jotakin.
Ja niin on hyvä.
