”Jalkapallo on enemmän kuin peli” on varmasti useimmiten jalkapalloromantikkojen suusta kuultu klisee. Tällä ihmiset tarkoittavat milloin mitäkin: lajin levinneisyyttä sekä voimaa yhdistää eri kansoja ja kulttuureja ympäri maailman, tai ehkäpä sen herättämiä suuria tunteita, jotka ovat historian saatossa kanavoituneet myös moneen pahaan, väkivaltaisuuksiin ja jopa sotiin. Joka tapauksessa ajatuksen ydin on sama. Vaikka monelle lajiin vihkiytymättömälle jalkapallo saattaa näyttää ainoastaan päättömältä valkoisen kuulan perässä juoksemiselta, on tämän pelin takana kuitenkin jotain paljon enemmän.
Maailmassa on yksi seura, joka uskaltaa sanoa olevansa ”enemmän kuin seura” – més que un club, kuten seuran motto katalaaniksi kuuluu. Tämä seura on FC Barcelona, tuttavallisemmin Barça. Muutkin seurat voivat toki tällaista väittää, ja aivan oikeutetustikin, mutta juuri Barçaan tuntuu kiteytyvän erityisen paljon sitä, joka jalkapallostakin tekee jotakin itseään suurempaa.
Katalonia ja sen kansa tukahdutettiin kenraali Francisco Francon diktatuuriin aikana. Oli kuitenkin yksi erityinen paikka Kataloniassa, jossa kansa sai edelleen päästää itsensä valloilleen: Camp Nou. Lehtereillä liehuivat kielletyt Katalonian liput ja katsojat palasivat koteihinsa yhtä väsyneinä kuin pelaajatkin.
”Kaduilla ei voinut huutaa: ’Franco on murhaaja!’, joten ihmiset huusivat sen sijaan Real Madridin pelaajille. Se on psykologinen ilmiö. Jos et voi huutaa isällesi, huudat jollekin toiselle”, kuten katalonialainen sosiologi Lluis Flaquer asian selitti. Katalonia oli siihen aikaan olemassa ainoastaan Camp Noulla, sillä Barça oli ainoa katalonialainen symboli, johon Franco ei uskaltanut koskea.
Tämä oli tietenkin omiaan tekemään seurastaan itseään suuremman. Franco on ollut kuolleena jo pitkään, mutta jäljet piirtyivät syvälle kansakuntaan. Edelleenkin monet katalonialaiset, jotka eivät edes välitä jalkapallosta, välittävät kuitenkin siitä, voittaako Barça Real Madridin. Jalkapallon perässä ympäri maailmaa matkustanut jalkapallotoimittaja Simon Kuper haastatteli Barcelonan olympialaisten aikoihin tällaista muuten jalkapalloon kyllästynyttä naista ja kysyi, miksi tämä piittaa El Clásicon lopputuloksesta. Nainen vastasi: ”Franco tuhosi itsehallintomme ja kielsi kielemme. Ja hän kannatti Real Madridia.”
Francon ajat ovat kaukana takanapäin, mitä ei ehkä ihan heti olisi uskonut, kun katsoi Twitteriin sunnuntaina jaettuja videoita pääkaupungista lähetettyjen poliisivoimien tekosista. Katalonian kansanäänestystä ”vastentahtoisesti” valvomaan tulleet poliisit pamputtivat satoja äänestäjiä ja mielenosoittajia verille ja mustelmille. Samaan aikaan Espanjan jalkapalloliitto pakotti kuuden pisteen pistemenetyksen uhalla Barçan pelaamaan oman kotiottelunsa Las Palmasia vastaan näissä epäinhimillisissä olosuhteissa. Turvallisuussyistä, mutta osin myös vastalauseena ja protestina hallinnon toimille joukkue päätti pelata ottelun tyhjille katsomoille – lähes sadantuhannen katalonialaisen puuttuminen katsomoista oli omalla tavallaan vaikuttava näky, kuten oli myös tulostaululle heijastettu kuva äänestyslipukkeesta ja sen oheen liitetystä yhdestä ainoasta sanasta: democràcia.
Harvoin joukkueiden peli- tai verryttelyasuista on kirjoitettu enemmän kuin itse ottelusta. Verryttelyssä Barçan pelaajat pitivät yllään vieraspelipaitaansa ja samalla Katalonian virallisen lipun Senyeran värejä. Samaan aikaan Las Palmas pelasi pelipaidoissa, joihin oli ommeltu, yhtenäisen Espanjan puolesta kirjoitetun julkilausuman saattelemana, pieni Espanjan lippu. Ei niin sulavaa toimintaa joukkueen PR-puolelta, kun samalla sosiaalisessa mediassa levisi kuva- ja videomateriaalia verisistä katalonialaisista. Jopa osa Las Palmasin omista faneista tuomitsi joukkueensa fasisteiksi.
Kuten Gerard Pique, itsekin näkyvästi Katalonian itsenäisyyden ja kansanäänestyksen puolesta puhunut joukkueen tukipilari ottelun jälkeen sanoikin, peli oli päivän merkityksettömin tapahtuma. Tapahtumat Katalonian kaduilla eivät sitä sen sijaan suinkaan olleet, eivät edes jalkapallon kannalta. Lajille luontainen vastakkainasettelu on kärjistynyt maan rakoilemisen myötä entisestään. Tästä saatiin vielä myöhään sunnuntaina esimakua, kun Real Madrid ja Katalonian kakkosjoukkue Espanyol kohtasivat sunnuntaina maan pääkaupungissa – Espanjan liput heiluivat ja isänmaalliset kannatuslaulut raikuivat.
Vaikka Espanyol ei olekaan nimestään huolimatta erityisen isänmaallinen joukkue – nimi oli alkujaan vain pilkka Barçan ulkomaalaisuutta kohtaan – oli nimi kuitenkin enne: Francon aikana kaupunkiin ”järjestystä” pitämään lähetetyt sotilaat, poliisit ja heidän perheensä alkoivat kannattamaan joukkuetta, ja lopulta joukkueesta tulikin yhtä espanjalainen kuin katalonialainenkin. Näin Bernabéulla nähtiinkin tällä kertaa pikemminkin vain espanjalaisuuden yksipuolinen ylistys kuin kahden eri kansan räjähdysaltis törmääminen. Sellainen on kuitenkin varmasti luvassa jo seuraavalla kierroksella maaottelutauon jälkeen, kun Barça matkustaa pääkaupunkiin Atletico Madridin vieraaksi – varsinkin, kun Diego Simeonen miehistö on tunnettu Espanjan poliisin kaltaisista kovista otteista.
Mutta jottei peli (ja tämä kolumni) menisi aivan liian poliittiseksi – kai siellä Espanjassa sunnuntaina myös pelattiinkin? Lionel Messi tehtailee edelleen maaleja samaan tahtiin Real Madridin kanssa, joka palasi voittojen tielle ”Katalonian espanjalaisten” kustannuksella. Kierroksen upein ottelu nähtiin kuitenkin Espanjan toisessa vähemmistökolkassa, Baskimaan San Sebastiánissa, jossa kotijoukkueen Diego Llorente puski pallon voimalla maalin kattoon muutama minuutti ennen pelin loppua: Real Sociedad 4 – Real Betis 4.
Kirjoituksen lähteenä on käytetty Simon Kuperin teosta Matka pallon ympäri.
