Juttusarjassa haastatellaan suomalaisia jalkapallosta kiinnostuneita akateemikoita.
Ensimmäinen haastateltavani on filosofi Frank Martela, joka on tutkinut työssään hyvän elämän ehtoja sekä mahdollisuuksia. Lisäksi hän on ollut mukana perustamassa Filosofian Akatemiaa, joka pyrkii kehittämään suomalaista työelämää ja sen tuloksenteko- ja innovointikykyä vahvistamalla työntekijöiden sisäistä motivaatiota.
Tapaan Frank Martelan Helsingin karhupuiston kupeessa IPI:n kulmakuppilassa. Keskustelun tavoitteena on selvittää, millaisia mietteitä filosofilla on suomalaisesta jalkapallosta ja jalkapallosta yleensä.
Niin, ja tietenkin kuinka Martelan oma kausi on sujunut.
Frank jalkapalloilijana
Martela pelaa jalkapalloa Helsingin piirin vitosdivarissa Käpylä Maanantain joukkueessa. Laitalinkkinä tai kärkenä viihtyvän filosofin kausi ei ole uteluiden mukaan kuitenkaan sujunut mitenkään erityisen mallikkaasti, mutta asia ei tunnu hyväntuulista Frankia liiaksi stressaavan.
– Taidetaan tippua kutoseen. Taisi ne viimeisetkin teoreettiset mahdollisuudet säilymiseen jo mennä. Toisaalta ei minua haittaa pelata matseja kutosessa ja voittaakin matseja, kun ei minulla tai meillä ole sellaista kunnianhimoa, että systemaattisesti treenattaisiin ja haettaisiin sitä nousua. Harrastamisen ja hauskanpidon kautta mennään, Martela kertoo.
Jalkapallo on kuitenkin läsnä Martelan perheessä muullakin tavoin. Perheen esikoinen pelaa jalkapalloa HIFK:n riveissä.
Junnufutiksen myötä myös Frank on eksynyt toisinaan HIFK:n edustusjoukkueen pelejä seuraamaan, mutta muilta osin hän ei aivan täysinäiseksi jalkapallofanaatikoksi itseään tituleeraisi. Kesän MM-kisoja tuli kuitenkin kertoman mukaan seurattua lähes jokainen matsi, vaikka oma suosikkijoukkue Hollanti ei tällä kertaa kisoissa esiintynytkään.
Hollannin kautta on aikanaan valikoitunut myös ulkomainen suosikkijoukkue.
– Vuoden 1988 EM-kisat olivat ensimmäiset kisat, joita seurasin, ja sieltä Hollanti jäi mieleen. Barcelonan kannattaminen juontaa samoilta ajoilta, kun sielläkin pelasi omia suosikkipelaajia, ja molempien pelifilosofiassa oli jotain samantyylistä. Voisi sanoa, että tykkään katsoa ennemmin kaunista peliä kuin seurata mitään yksittäistä joukkuetta.
Sisäinen motivaatio
Sisäinen motivaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että motivaatio tekemiseen tulee henkilöstä itsestään eikä ulkoisista vaikuttimista. Martela on jo aiemmin kirjoittanut Keskisuomalaiseen suomalaisen juniorifutiksen ongelmista ja kysyttäessä nyt, kuinka valmentaja voisi vahvistaa pelaajien sisäistä motivaatiota, ovat neuvot tuttuja.
– Ilon kautta. Sellaisia tavoitteita, että menestytään ja esimerkiksi voitetaan piirisarja, ei pitäisi ottaa kuvioihin liian aikaisin. Pelistä ei saisi tulla liian aikaisin pakkopuurtamista, eikä valmentajilla pitäisi olla painetta voittaa pelejä.
Martela ei ole asian suhteen ummikkona hakoteillä, vaan tietää mistä puhuu. Asiasta on tehty myös tutkimusta, jonka mukaan ohjattujen harjoitusten määrä lapsille ja nuorille ei korreloi lainkaan sen kanssa, kuinka moni näistä nuorista päätyy aikuisena ammattilaisuralle. Sen sijaan tutkimuksessa tärkeämmäksi tekijäksi nousi omaehtoinen harjoittelu ja kavereiden kanssa pelailu.
– Myöskään se, kuka on hyvä pelaaja 12-vuotiaana, ei ennusta hyvin sitä, kuka päätyy pelaamaan korkealla aikuisten tasolla. Sen muistan itsekin aikanaan Hongasta ala-astevuosilta. Eivät ne meidänkään joukkueen starat päätyneet Veikkausliigaan, vaan ne pari muuta, jotka eivät todellakaan olleet siinä iässä vielä ”huippuja”.
Martelan mukaan onkin tärkeää, että jokaiselle taitojen ja motivaation tasolle löytyy omanlaista harjoittelua. Tärkeämpää olisi Suomen kokoisessa maassa keskittyä siihen, että mahdollisimman moni pidetään mukana seurojen urheilutoiminnassa. Myöhemmin teini-iässä voi keskittyä tavoitteellisempaan toimintaan.
– Aikuisten tasolla valmentajan on vaikeampi tuhota pelaajan sisäistä motivaatiota, koska pelaajat ovat jo melko pitkälti valikoituneet sen sisäisen poltteen mukaan. Harva sitä rytmiä jaksaa pelkän ulkoisen motivaation johtamana.
Huipputähdet erottuvatkin nimenomaan sen mukaan, kuinka paljon he haluavat uhrata elämästään jalkapallolle. Päästäkseen pyramidin ehdottomalle huipulle on yksilön oman treenimotivaation oltava huipussaan. Keskustelussa tuli esiin esimerkiksi Cristiano Ronaldon häikäisevä omistautuminen jalkapallolle ja suorituskyvyn ylläpidolle.
Martela onkin intoutunut hieman kieli poskessa ylistämään Ronaldoa omassa blogissaan.
Mikä tekee jalkapallosta mielenkiintoisen pelin?
– Jalkapallo on simppeli peli. Kuka tahansa pystyy käsittämään sen perusidean, Martela kehuu.
Martelan mielestä jalkapallo tarjoaa myös helposti ymmärrettävää omassa kuplassa tapahtuvaa draamaa, jota esimerkiksi työelämä ei tarjoa.
– 90 minuuttia aikaa tehdä maaleja, se on selkeää. Työelämässä ei koskaan ole niin selviä onnistumisia, kun taas jalkapallossa se onnistuminen ei jää lainkaan epäselväksi. Esimerkiksi oma työni tutkijana on hyvin pitkäjänteistä, ja tuloksia nähdään vasta joskus neljän vuoden päästä, Martela vertailee.
Jalkapallo on juuri sen vuoksi hänen mukaansa niin helppo pakotie arkielämästä. Laittamalla saman joukkueen huivin päälleen voi tavata samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa löytyy välittömästi yhteinen sävel. Kuten myös aiemmin mainittua, ovat onnistumiset ja epäonnistumiset selkeästi 90 minuutin jälkeen esillä. Kannattaja voi myötäelää onnistumisen kokemuksia, joita ei välttämättä työelämässä pääse samalla tavalla kokemaan.
– Ja onhan urheilu sellainen asia, joka yhdistää. Esimerkiksi ulkomailla liikkuessa kaikki tuntevat ensimmäisenä Suomesta urheilijat, Martela mainitsee.
Yksilöt vai joukkue?
Martela kertoo nauttivansa yksilösuorituksia enemmän kollektiivisista onnistumisista.
– Omasta mielestäni hienoimmat maalit ovat juuri sellaisia, joissa koko joukkue tekee töitä ja maali on hienon sommitelman tulos.
Myös yritysvalmennusta työkseen tekevällä Martelalla onkin jalkapallon termistöstä kumpuava vertauskuva yksilön toimijuudelle yhteisössään.
– Suomessa on tällainen sananlasku, että ”jokainen on oman onnensa seppä”. Mielestäni parempi vertaus on, että jokainen on oman elämänsä keskushyökkääjä.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että ajatus oman onnensa sepästä liioittelee yksilön roolia. Todellisuudessa oma menestys ja onnellisuus eivät ole kiinni ainoastaan itsestä, vaan myös ihmisistä yksilön ympärillä. Parhainkaan keskushyökkääjä ei voi menestyä ilman joukkueensa tukea.
Aloitteellisuus ja vastuu itsestä ovat silti edelleen yksilöllä – tai tässä vertauksessa keskushyökkääjällä, niin että yksilö omatoimisesti hakeutuu niihin tilanteisiin, joissa voi loistaa ja olla itse osa yhteisöään.
– Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin, ja me haluamme tehdä yhdessä asioita. Kyllä minäkin tykkään enemmän joukkuepeleistä. Paljon enemmän saa itsestäänkin irti, kun ei pelaa vain itseään vaan joukkuettaan varten.
Suomalaisten asenne
Jalkapallo on harrastajamäärillä mitattuna ehdottomasti Suomen suosituin urheilulaji. Suomessa on noin 130 000 lisenssipelaajaa ja harrastuksekseen sen ilmoittavat mukaan lukien noin 400 000 pelaajaa. Siltikään etenkään suomalaisen jalkapallon arvostus ei ole läheskään sillä tasolla kuin sen harrastajamäärien perusteella voisi olettaa olevan.
– Muistan, kun asuin yläasteikäisenä pari vuotta Ruotsissa, että kyllä se näkyi katukuvassa, kun Djurgården tai AIK pelasi. En ole nähnyt aivan samanlaista Suomessa. Kenties Ruotsissa myös nuoret pelaajat pidetään pidempään mukana seurojen toiminnassa, kun taas Suomessa lopettavien määrä on valtava. Heitä emme saisi näin pienessä maassa hukata.
Martelan mielestä myös urheilujournalismilla on peiliin katsomisen paikka. Uutisointi tuppaa hyvin useasti keskittymään positiivisuuden sijaan negatiivisuuteen.
– Esimerkiksi kun Suomi pelaa Unkaria vastaan, lehdissä palataan aina 20 vuoden takaisiin tapahtumiin. Siitä on hyvin vaikea orientoitua voittamaan tulevaa matsia, kun puhutaan vain edellisestä tappiosta vuosien takaa, Martela miettii.
