En muista tarkkaan mistä innostukseni jalkapalloa kohtaan alkoi. Muistan kuinka esikoulussa loppukesästä 2001 pelasimme uusien luokkalaisten kanssa peliä, jossa kukin vuorollaan yritti potkaista pallon muutaman metrin päästä seinään, jonka edessä muut pelikaverit huusivat, näyttivät kieltä ja muilla tavoin yrittävät häiritä suoritusta. Välillä palloa yritettiin torjua myös maalivahtimaisilla tavoilla, mutta ei se ketään meistä pidemmän päälle kiinnostanut.
Seuraavana kesänä vietimme kesää isoäitimme mökillä ja katsoimme veljieni kanssa pienestä mökkitelevisiosta jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, jotka pelattiin Etelä-Koreassa ja Japanissa. Auringonpaisteella piti Leila-mummin mukaan olla ulkona ja sadesäällä lähetyksen laatu meni todella huonoksi, joten uskon parhaiden muistojen syntyneen pilvisinä, mutta sateettomina päivinä. Brasilian maajoukkue oli ylivoimainen läpi kisojen ja Turkkikin todella hyvä. Veljieni kanssa mietimme, että osaisiko äitimme leikata minulle samanlaisen kampauksen kuin Brasilian Ronaldolla. Tuon kesän jälkeen oli minulle itsestäänselvää, että jalkapallo tulee olemaan iso osa elämääni jatkossakin.
Jalkapallosta tuli minulle kesien suurin kohokohta, luontainen tapa tutustua uusiin ihmisiin ja viettää heidän kanssaan aikaa. Paikallisten työväenurheilijoiden harjoituksiin ilmoittautuminen ei juuri taloudellista tukea perheiltä kaivannut, kun seuran talkoilla ylläpidetty nurmikenttä oli kuoppainen, mutta halpa. Jos jollain sattui olemaan oikeat nappulakengät, niin niitä ihasteltiin yhdessä, koska useimmat meistä pelasivat ensimmäiset pelivuotemme pääasiassa lenkkareilla.
Kasvaminen jalkapallon parissa toi minulle merkityksellisiä ihmissuhteita, turvallisia aikuisia, onnistumisen tunteita ja mahdollisuuksia ottaa vastuuta. Minusta ei koskaan tullut ammattijalkapalloilijaa, mutta koen silti saaneeni jalkapallolta valtavan paljon.
Aikusiällä olen ehtinyt myös pettyä lukemattomat kerrat lajiyhteisöön ja siihen, millaiseksi urheilupesun, korruption ja suurvaltapolitiikan alttariksi kansainvälinen jalkapallo on ilmennyt. Real Madridin galácticoiden hohto on himmennyt perehdyttyäni tarkemmin seuraan ja sen historiaan. Edellistä Qatarin MM-turnausta en halunnut edes katsoa, niin pahalta modernin orjuuden ja ihmisoikeusloukkauksien siivittämät kisat tuntuivat. Myöskään 2018 naapurimaassamme järjestetyt kisat eivät herättäneet minussa hinkua päästä paikan päälle katsomaan Kroatian joukkueen lähes täydellistä sankaritarinaa, samalla kun toisinajattelijat putoilivat ikkunoista.
Tämän vuoden kisojen isännöinnistä vastaavat Pohjois-Amerikan maat ja niistä keskeisimmän presidentti pääsi ottamaan vastaan häntä varten keksittyä rauhanpalkintoa viime joulukuussa. Rauhanpalkinto on saanut osakseen kritiikkiä, palkinnon saajan luotsaaman hallinnon syyllistyttyä toistuviin väitettyihin sotarikoksiin, niin Venezuelassa, kuin Lähi-Idässä.
Apatiani kuitenkin hälveni kuluvalla viikolla, kun luin viime vuoden Afrikan parhaana palkitun ja ansaitusti MM-kisojen lopputurnaukseen valitun erotuomari Omar Artanin tulleen käännytetyksi Miamin kansainväliseltä lentokentältä huolimatta asianmukaisista viisumista ja diplomaattipassista. Kansalaisuutensa takia viime hetkellä syrjityn erotuomarin kohtalo ja siitä seurannut lajiliittojen hiljaisuus shokeerasi. Eivätkö nimenomaan jalkapallon arvokisojen yhteydessä muiden rahakkaiden mainosten seassa esitetyt No to racism -klipit, lajiliittojen yhdenvertaisuussuunnitelmat ja kauniit sanat olleetkaan mitään todellista?
Päädyin etsimään vastausta kysymällä Suomen Palloliiton kantaa tapahtuneeseen, sillä FIFA:an jo 118 vuotta kuuluneen kotimaisen kattojärjestön yhdenvertaisuussuunnitelma tuntui olevan rajussa ristiriidassa tapahtuneen kanssa. Suunnitelmassa mainitaan Palloliiton strategiaan kirjatun seuraavasti:
”Nollatoleranssi rasismissa on sekä suomalaisen, eurooppalaisen että koko maailman jalkapalloperheen kulmakiviä. Rasismi halutaan kerta kaikkiaan kitkeä jalkapallon maailmankartalta”
Ajattelin, että mahdollisesti kesälomakauttaan viettävä (kisoista jälleen karsiutunut) organisaatio vain ottaa parhaillaan happea jyrähtääkseen isoon ääneen kantansa urheiluvaikuttajille ominaiseen tapaan. Koska samaisesta yhdenvertaisuussuunnitelmasta löytyy listattuna toimenpide
”Korostamme systemaattisesti arvojamme eri viestintätilanteissa”
Vastuu: Viestintä, koko henkilöstö
Oletin asiani kiinnostavan koko Palloliiton väkeä, joten yritin ensin tavoittaa aiheesta Palloliiton monikulttuurisuusasiantuntijaa Maurizio Pratesia, mutta hänen puhelinnumeronsa tuutattua useamman kerran loppuun saakka, päätin kääntyä viestintäosaston puoleen.
Tiedottaja Roope Kuisma ehti vastaamaan puhelimeen kiireisen iltapäivän keskeltä. Vaikka Omar Artanin nimi ei heti soittanut Helmareiden mukana työreissulla olleen tiedottajan kelloja, lupasi hän palata asiaan mahdollisimman pikaisesti ja selvittääkseen olisiko asiasta jo jotain vireillä. Puhelinhaastattelua ei järjestynyt, mutta Roope lupasi palata minulle viestitse, kunhan laittaisin kysymykseni hänelle.
Seuraavana päivänä sain odottamani sähköpostin, jossa tiedottaja yhdessä viestintäjohtaja Taru Nyholmin kanssa selvensivät Palloliiton kantaa. Vastauksissa pidettiin tilannetta valitettavana, mutta liitto ei aio julkaista kannanottoa tapauksista omissa kanavissaan. Viestissä haluttiin kuitenkin tuoda lohdullisesti ilmi, että ”Omar Artan toimi viime kesänä erotuomarina Suomessa pelattavassa Somali Cupissa”. Se, että tuo Suomen kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle täksi kaudeksi nousseen VJS:n kotipyhätössä viime kesänä pelattu finaali halutaan tuoda esiin, kertoo mielestäni vain siitä, kuinka vahvasti kookospuussa Palloliitossa istutaan, kun puhutaan kansainvälisen huippujalkapallon arvojohtamisesta.
Kun tarkensin haluavani kuulla konkreettisista keinoista, joilla Suomen Palloliitto kansainvälisten liittojen suuntaan täysivaltaisena jäsenenä pyrkii viestimään arvoristiriidoista, viitattiin ”erittäin tiiviiseen pohjoismaiseen yhteistyöhön”. Viime vuosina omilla ulostuloillaan ihastuttaneet Tanskan ja Norjan jalkapalloliitot NFF ja DBU eivät siis Palloliiton mielestä kuulu Pohjoismaihin tai sitten kyseinen lausahdus lienee pahemman luokan sanahelinää, sillä Suomen Palloliitto ei ole ollut mukana näiden lajiliittojen julkisissa ulostuloissa tai ilmaissut niille tukeaan.
Palloliiton puheenjohtaja Ari Lahti on aiemmin tullut reippaasti julki kannastaan esim. pettymyksestään FIFA:n hitauteen, kun venäläisiä joukkueita ei välittömästi suljettu pois kansainvälisestä toiminnasta Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyssodan alettua.
Hiljaiseksi ei jäänyt myöskään Palloliiton eriävä kanta Riku Riskin jättäytyessä pois Qatariin suuntautuneesta maajoukkueleirityksestä eettisiin syihin vedoten. Palloliitto korosti tiedotteessaan Ari Lahden delegaatioineen matkustaneen Qatariin ihan Suomen Palloliiton omilla rahoilla hymyilemään yhteiskuviin qatarilaisen kollegan sheikki Hamad Bin Khalifan kanssa.
Viime MM-finaalia seurasi Ylen mukaan 2,3 miljoonaa suomalaista, jonka lisäksi Ylen verkkolähetys avattiin 930 tuhatta kertaa. Minun mielestäni Suomen Palloliiton kuuluisi viestiä arvoistaan ryhdikkäämmin näille katsojille ja 160 tuhannelle rekisteröidylle pelaajalleen. Vaihtoehtoja tälle maailman roistovaltioiden sätkynukkena olemiselle FIFA:lla kyllä on heidän hallinnoidessa maailman vahvinta kulttuurillista koneistoa, mutta liitossa ei vaalita jalkapallon yhdistävää voimaa, vaan valtaa ja loistoa.
Tämän vuoden kisojen motto kuuluu ”Me olemme 26”, mutta minä olen jo 30 ja aivan lopen uupunut tähän paskaan.
