Milloin taktisen rikkeen tekeminen on moraalisesti väärin?

Joukkue on nostanut hyökkäystään reippaasti vastustajan kenttäpuoliskolle: laitapelaajat ja laitapuolustajat ovat syvällä vastustajan alueella. Keskikentältä odotetaan pallon siirtoa seinäsyötöllä boksiin tai laitaan josta laituri linkoaisi keskityksen, mutta vastustajan oikea-aikainen prässi saa aikaan pallonmenetyksen ja vastustaja pääsee nopeaan vastahyökkäyksen.

Toivottomassa tilanteessa kokenut keskikentän raastaja repäisee vastustajaa paidasta ja vastahyökkäyksen vauhti tyrehtyy ennen kuin se on kunnolla edes alkanutkaan.

Hyökkäykseen lähteneen joukkueen fanit buuaavat, rikkeen tehneen pelaajan joukkueen fanit huokaisevat helpotuksesta, tuomari nostaa kortin ja peli jatkuu vapaapotkulla. Rike oli selvä ja törkeä, mutta nykyään niin olennainen osa peliä, että yleensä kaikki etenee jo totutun käsikirjoituksen mukaan.

Voitto hinnalla millä hyvänsä

Taktisista rikkeistä on tullut osittain vastentahtoisesti hyväksytty osa nykyjalkapalloa, mutta raja hyväksytyn taktisen rikkeen ja epäurheilijamaisen käytöksen välillä on hyvin häilyvä. Jalkapallolle on pelinä olemassa viralliset säännöt sekä epäviralliset sosiaaliset säännöt eli herrasmiesäännöt. Lisäksi pelaajilla, valmentajilla ja erotuomaristolla on omiin rooleihinsa sisältyviä velvoitteita.

Erotuomareiden velvoitteena on palvella peliä ja varmistaa, että ottelu pelataan sääntöjen puitteissa mutta erotuomareilta myös odotetaan tietynlaista herkkyyttä tunnistaa pelaajien sekä pelin tunnetilat, jotta peli pysyisi sujuvana kokonaisuutena. Valmentajien sekä pelaajien – ainakin teoreettisena – velvollisuutena on voittaa peli hyödyntämällä omaa sekä joukkueen osaamista sääntöjen puitteissa.

Tässä kohden täsmällisesti luetut jalkapallosäännöt törmäävät pelaajien velvollisuuksien kanssa.

Jalkapallosääntöjen pitäisi periaatteessa kytkeä sääntöjenvastainen käytös, mutta sääntöjen vastaisesti pelaavaa pelaajaa voidaan myös rangaista vain sääntöjen puitteissa. Tätä sääntökohtaa kokeneet pelaajat hyödyntävät taitavasti. Jalkapallon säännöt pyrkivätkin siis vain luomaan normatiivisen säännöstön, joiden mukaan peliä tulisi pelata, kun pelaajat ja jalkapalloyhteisö puolestaan yhdessä luovat säännöstön, joka määrittelee mikä on moraalisesti hyväksyttävää.

Yksilö voi miettiä tätä esimerkiksi ajatuskokeella: toimisiko itse samassa tilanteessa samoin?

Pelaajat eivät kuitenkaan ole täysin riskinlaskijoita ja -ottajia. Alun esimerkkitapauksessa kokenut pelaaja tietää, että henkilökohtainen keltainen kortti on pieni hinta, jos sen suhteuttaa vastahyökkäyksestä tulleeseen maaliin. Vaikka jokainen vastahyökkäys ei todellisuudessa edes päädy vaaralliseen maalinteko tilanteeseen tai edes maaliin, on sen todennäköisyys silti kyllin suuri, jotta pelaaja voi päätöksensä tehdä.

Mutta voisiko pelaajat tai valmennusjohto laskea muunkinlaisia riskejä ja palkkioita: olisiko joukkueen kannalta edullista, jos vastustajan tähtipelaaja telottaisiin kauden ensimmäisessä kohtaamisessa, tai vastustajan ykkösmaalivahti?

Tietenkään näin ei jalkapallossa tehdä, koska pelin sisällä toimivat ovat sisäistäneet myös jaettuja sosiaalisia sääntöjä, joiden puitteissa vastustajan tahallinen vahingoittaminen on suurin tabu.

Koviakin taklauksia siedetään jollain tapaa rehdeissä pallontavoittelutilanteissa. Suurin osa vihelletyistä rikkeistä on myöhästyneitä tai epäonnistuneita taklauksia tai pelin tiimellyksessä tapahtuvia repimisiä ja tönimisiä.

Intentionaalista vastustajan vahingoittamista ei kuitenkaan katsota hyvällä, vaikka pelaaja olisikin tehnyt mielessään riskiarviota ja oma joukkue hyötyisi rikkeestä. Taktiseen rikkeeseen sisältyy intentionaalisuus, mutta taktisen rikkeen tavoitteena ei koskaan pitäisi olla vastustajan tietoinen vahingoittaminen.

Moraalisen aktin osatekijät

Taktisen rikkeen moraalista luonnetta voisi tarkastella filosofi Robert Audin määrittelemien moraalisen aktin kolmen osatekijän mukaan jotka konstituoivat teon moraalisen arvon. Osatekijät voi yksinkertaisen muistisäännön mukaan luetella kysymyksin: mitä, miten ja miksi?

Taktinen rike vastaisi näihin kysymyksiin: ”sääntöjen tietoinen rikkominen”, ”loukkaamatta toisia pelaajia” ja ”saadakseen hyötyä omalle joukkueelle”. Vahingoittava tappotaklaus taas olisi itsessään väärä teko, vaikka motivaatio ja velvoite eli pelin voittaminen olisikin samanlainen kuin taktisessa rikkeessä.

Entä onko muunlaisia taktisia rikkeitä?

Yleisesti voitaisiin sanoa, että tietyt pelaajat nauttivat arvostusta kannattajien, valmentajien ja joukkuetovereiden keskuudessa, koska he osaavat pelata sääntöjen harmaalla alueella. He tietävät milloin voimankäyttö on sopivissa mitoissa, milloin kaatuminen tuo hyötyä omalle joukkueelle, kuinka häiritä tuomarin työskentelyä ja niin edespäin.

Kuitenkaan näistä sääntöjen rajamailla tapahtuvista yhteenotoista ei ole tapana puhua taktisina rikkeinä, vaikka ne selvästi tuovat hyötyä omalle joukkueelle, mutta jotka kuitenkin jakavat mielipiteitä jalkapalloa seuraavien keskuudessa. Suurin osa pitää sääntöjen rajamailla keikkuvaa pelaamista intohimon ja omistautumisen merkkinä joukkueelle, mutta toisaalta monen näkemyksen mukaan voittamisen eteen ei voi kuitenkaan tehdä aivan mitä tahansa.

Tämän lisäksi on olemassa useita muita tahallisia sääntöjen rikkomisen muotoja, joista ei voida oikein antaa selkeää ja objektiivista vastausta, koska rikkeen tekijän omat tavoitteet ja velvollisuudet ovat ristiriidassa kirjoitettujen sääntöjen sekä ”pelin hengen” kanssa. Käyn tässä läpi muutamia tapauksia:

Michael Ballack ja MM-kisat 2002

Michael Ballackin taktinen rike on yksi mieleenpainuneimmista taktisista rikkeistä. Ikuisena häviäjänä nykyään tunnettu Ballack johdatti Saksan MM-kisojen finaaliin, mutta ei voinut itse pelata finaalissa, koska (onneksi jo nykyään kumottujen) vanhojen sääntöjen mukaan mikäli pelaaja saa kaksi keltaista korttia lohkovaiheen jälkeen, on hän pelikiellossa seuraavan ottelun ajan.

Ballack kaatoi välierässä karkuun päässeen eteläkorealaisen, tarkoituksenaan vain rikkoa pelaajaa ja tyrehdyttää mahdollisen vaarallisen maalitilanteen syntyminen. Tuomari nosti oikeutetusti keltaisen kortin, ja Ballackin kohtalona oli katsoa finaali katsomosta käsin.

Ballackin rike oli tyypillinen taktinen rike, mutta Ballackin tekoa voi pitää jopa supererogatorisena, koska hänen tekonsa ylitti hänelle itselleen asetetut moraaliset velvollisuudet.

Luis Suarez ja MM-kisat 2010

Tylsäksi äityneet Etelä-Afrikan MM-kisat saivat täysin uusia kierroksia rattaisiin, kun Uruguay ja Ghana kohtasivat toisensa puolivälieräottelussa. Ghana oli viimeisenä afrikkalaisena joukkueena mukana puolivälierissä, ja kisat olivat joukkueelle melkein kuin kotikisat.

Tasainen ottelu sai dramaattisen käänteen jatko-ottelun lisäajan viimeisillä minuuteilla, kun Ghanan Dominic Adiyiah puski pallon lähietäisyydeltä kohti Uruguayn maalia.

Pallo oli menossa vastustamattomasti kohti maalin perukoita, mutta kaikkien hämmästykseksi Uruguayn Luis Suarez torjui pallon käsillään. Seuranneesta tilanteesta tuomittiin Suarezille ulosajo suoralla punaisella sekä Ghanalle rangaistuspotku. Jotta draama saisi täydellisen kaaren, ampui Asamoah Gyan tuomitun rangaistuspotkun ylärimaan, ja jatko-ottelu vihellettiin päättyneeksi.

Suolaa ghanalaisten haavoihin kaadettiin vielä, kun Uruguay voitti seuranneen rangaistuspotkukilpailun ja eteni välieriin.

Suarezin teko jätti useat sanattomaksi, ja tapauksesta seurasi valtava keskustelu. Oliko Suarezin teko taktinen rike vai alhainen konnamaisuus?

Yleisen ja sääntöihin pohjautuvan tulkinnan mukaan Suarezin teon tarkoituksenmukaisuudella ei ole mitään väliä, koska hänelle langetettiin teosta oikea rangaistus, jota Ghana ei pystynyt hyödyntämään.

Mutta oliko Suarezin teko pelin hengen mukaista?

Taas voidaan nähdä, että Suarez täytti oman velvollisuutensa, joka vaatii pelaajia pyrkimään voittoon. Myös Suarezin teko voidaan nähdä supererogatorisena, koska hän ylitti omat moraaliset velvollisuutensa ja loi joukkueelleen edes pienen mahdollisuuden voittaa ottelu.

Suarez ei myöskään teollaan vahingoittanut muita pelaajia, joten tässäkään mielessä hänen tekonsa ei ollut yleisesti hyväksyttyjen herrasmiessääntöjen vastainen. Suarez ei myöskään toiminut mitenkään sääntöjen rajamailla tai yrittänyt edes peitellä tekoaan, joka tapahtui koko jalkapalloa seuraavan maailman sekä tuomarin silmien edessä.

Näin punnittuna Suarezin tekoa voi pitää tilanteena, jossa kunnioitettiin niin jalkapallon virallisia sääntöjä kuin epävirallisiakin sääntöjä. Tekoa voi pitää jollain tapaa hyvin toteutettuna taktisena rikkeenä. Itse kallistun sille linjalle, että Suarez huitoi palloa vaistonvaraisesti ja jälkikäteen loi itselleen sankarin viittaa.

Marco Materazzi ja MM-finaali 2006

Kaikki muistavat tämän: Zinedine Zidane marssi uransa viimeisestä MM-finaalista ulos saatuaan punaisen kortin pukattuaan päällään Marco Materazzia rintaan pelin ulkopuolisessa tilanteessa.

Zidane teki väärin, mutta huomioni kiinnittyy nyt Materazziin.

Jalkapalloa pelaavat ja seuraavat ovat asian suhteen kaksijakoisia. Kuinka pitkälle pelaajien on sallittua mennä voittaakseen ottelun?

Osan mielestä vastustajien provosoiminen on osa lajia, mutta toisten mielestä epäurheilijamainen verbaliikka ei ole millään tasolla sallittavaa, tai se on ainakin moraalisesti vastenmielistä. Materazzi oli uransa aikana pelaaja, joka osasi liikkua sääntöjen rajamailla ja tuomarin silmän välttäessä suorittaa konnuuksia, jotka eivät sääntöjen puitteissa kuulu jalkapalloon.

Vuoden 2006 MM-finaali ei ollut poikkeus, ja nyt Materazzin tähtäimessä oli ranskalainen ikoni Zidane. Lopputulemasta voi päätellä, että Materazzi tosiaan pääsi Zidanen ”ihon alle” laukoessaan tiettävästi kommentteja hänen siskostaan. Tässä kohtaa törmäämme kuitenkin ongelmaan: Materazzi ei itse rikkonut Zidanea, mutta pelasi kuitenkin sääntöjen vastaisesti (mikäli et usko, katso täältä sivulta 78) saaden siitä hyötyä omalle joukkueelleen.

Hän ei myöskään suorittanut tekoaan kaikkien silmien edessä, joka on – kuten edellä jo mainittiin – olennainen osa taktisen rikkeen määritelmää.

Katsotaan nyt tekoa Audin kolmen tason kautta, eli mitä, miten ja miksi?

Materazzi loukkasi Zidanea puheillaan ja osoitti epäurheilijamaista käytöstä. Materazzi toteutti ”ihon alle” menemisensä puuttumalla Zidanen henkilökohtaiseen elämään, joka on todennäköisesti myös syy hänen reaktiolleen. Materazzi teki tietenkin sen mitä hän parhaiten osaa ja täytti näin velvollisuutensa auttaen joukkuettaan voittamaan.

Materazzin teko ei kuitenkaan läpäise kysymystä ”Tekisinkö minä samoin tuossa tilanteessa?”

Veikkaan, että useat eivät tekisi, mutta maailmasta löytyy myös niitä, jotka tekisivät samoin. Materazzin kaltaisilla pelaajilla tulee aina riittämään ihailijoita viimeistään omiensa joukossa.



Byyri.com