Suomalainen jalkapallo voi nyt huuhtoa traumansa. Kaikki aiemmin koettu tuska on tämän jälkeen ollut vain kasvukipua matkalla sukupolvien unelmaan.
Onpahan ollut matka. Näin ensimmäisen kerran jalkapallomaajoukkueen paikan päällä elokuussa 1987. Suomi voitti tuolloin DDR:n Ari ”Zico” Hjelmin maalilla 1–0. Olin neljän vanha. Pelistä en muista mitään, mutta väen paljous Lahden stadionilta on jättänyt muistijäljen.
Jalkapallo on antanut tämän jälkeen paljon. Olen pystynyt luomaan sen kautta ystävyyssuhteita, jotka ovat tänä päivänä elämäni kivijalkoja. Itä-Saksan kaataneen Zico Hjelmin kanssa olen päässyt työskentelemään yhdessä studiossa otteluita analysoimassa. Asia, joka ei käynyt sillä pienellä pojalla mielessä villeimmissä unelmissakaan.
Se on myös ottanut. Tuhansia tunteja poissa kotoa, toistuvia pettymyksiä, viimeisillä rahoilla tehtyjä pelireissuja. On perusteltua sanoa, että odotin eilistä koko elämäni ja meitä on niin monta samoin kokevia.
Ilmoitin Byyrin päätoimittajalle Henrik Hyvöselle jo syyskuussa, että en ole käytettävissä Liechtenstein-pelissä. Halusin kokea syksyn kaksi viimeistä kotiottelua siellä, missä matka alkoi. Katsomossa. Kannattajana. En lehdistökatsomosta käsin keksimässä mukanokkelia otsikoita.
Pohjoiskaarre kasvoi korkoa
Löysin paikkani Töölön jalkapallostadionin katsomosta 112. Kyseessä oli pääkatsomon pohjoisenpuoleisin sektio. Kyseinen katsomolohko seisoi koko ottelun ajan, aivan kuten koko muukin alakatsomo katkaravun kyllästyttämää pääkatsomon keskustaa lukuun ottamatta.
Huomionarvoista ottelutapahtumassa oli sen tunnelma. Eteläpäädyssä ollut Pohjoiskaarre jäi äänen käytössä ajoittain jopa muun katsomon jalkoihin. Tällä kertaa ei tarvinnut viheltää muulle yleisölle, kun kirjain ei ensimmäisellä kertaa lähtenyt. Katsomossa valtaosa oli ihmisiä, joilla on ollut kosketus Pohjoiskaarteeseen. Äänen käyttöön on opittu, laulukirja on vähintään yhtä selkäytimessä kuin Markku Kanervan pelikirja Huuhkajilla – ja se kuului. Stuart Baxterin karsintoihin Olympiastadionin B20-kulmauksesta Pohjoiskaarteeseen siirtynyt kannattajaryhmä maksoi korkoa ikimuistoisena perjantai-iltana.
Itselläni oli ennen peliä kova luotto Kanervan ryhmään, mutta olin silti toiveikkaan varovainen. Olin aikaisemmin nähnyt kolme Liechtenstein-ottelua paikan päällä, joissa kaikissa Liechtenstein oli tehnyt maalin. Kaksi peleistä oli päättynyt tasan ja Etelä-Afrikan MM-kisojen sormista valuminen Vaduzissa aivan liian hyvässä muistissa.
Teemu Pukin 2–0-maali oli ratkaiseva. Liechtenstein olisi aina voinut tehdä yhden, mutta ei ikinä kahta. Ei tuona iltana. Toisen ja kolmannen maalin välinen aika jää ikuisesti mieleeni. Juhlinta Pukin painaessa rangaistuspotkun sisään oli jotain, mitä en ollut kokenut pitkään aikaan. Halailin itselleni täysin ventovieraita ihmisiä. Yksi heistä ojensi minulle kouraan tuopin, joita oli käynyt hakemassa ”tarpeeksi” ja joita jakeli anniskelukatsomossa olleille ihmisille.
Kaikki huusivat ja hyppivät ympärilläni. Minä jähmetyin. ”Tämä on nyt oikeasti tässä.” Havaitsin katsomosta yhden ihmisen, joka oli samassa transsissa ja aloimme keskustella. Hän kertoi seuranneensa maajoukkuetta 50 vuotta ja arvioi nähneensä yli 100 kotipeliä. Oma koti- ja vieraspelilukemani on yhteensä 74 peliä paikan päällä, joten olen häntä pahasti jäljessä. Muutama ystävällinen sana ja halaus. Me tiedämme, mitä teemme ensi kesänä.
Kiitos teille!
Päätösvihellyksen soidessa ihmiset ryntäsivät kentälle, mikä oli aivan oikein ja oletettua. Muutamien järjestysmiesten taklaukset yksittäisiin kannattajiin herättävät lähinnä sääliä, kun samaan aikaan kolmekymmentä painelee vierestä ohi. Palloliitto saa kannattajien toiminnasta tuntuvat sakot, mutta sama liitto on vuosien aikana sakottanut aivan riittävästi näitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaan olleet suomalaista jalkapallokulttuuria rakentamassa ja kaikkien aikojen perjantaita luomassa.
Hetken epäröinnin jälkeen siirryin itsekin kentän puolelle.
Kädet nyrkkiin ja suoraa huutoa, minkä jälkeen polvilleen antamaan suudelma Töölön jalkapallomatolle. Ylävitosia tuntemattomien ihmisten kanssa ja niiden tuttujen kasvojen näkemistä, joita on nähnyt tämän matkan varrella. Havaitsin tutun valokuvaajan taltioimassa tunnelmia ja päätin yllättää. Amerikkalaisen jalkapallon taustastani on hyötyä, kun hyppytaklasin hänet nippuun.
Jälkikäteen ajateltuna pirun typerä veto, koska kallis kalusto olisi voinut rikkoutua, mutta hei – me mentiin kisoihin!
Poistuin nurmelta ensimmäisten joukossa ja lähdin siirtymään keskustaa kohti. Päästin pusikkoon ystävällisesti tarjotun oluen ja jäin tarpeeni tehtyäni tuijottamaan remontissa olevaa Olympiastadionia. Mieleni palasi Unkari-peliin lokakuussa 1997. Kirjoitin kaksi vuotta sitten Byyriin miten näin ja koin nuorena miehenalkuna tuon kansallisen katastrofin. Kirjoituksessani mainitsin vanhan miehen, joka itki estoitta vesisateen keskellä. Tuo mies on palannut itselläni aina mieleen, kun asiat ovat menneet pahasti pieleen. Viimeksi Islannissa kyseinen herra oli mielessäni pitkään käsittämättömän sulamisen jälkeen.
Koin tuossa hetkessä, että nyt voin päästää hänestä irti. Aivan kuten suomalainen jalkapallo voi luopua traumoistaan. Omistan tämän voiton hänelle. Samalla mieleeni nousee lukematon nippu muita henkilöitä. Pertti Alaja, Pekka Hämäläinen, Jukka Virtanen ja Ville Lyytikäinen tulevat ensimmäisinä mieleen, kun suuntaan katseeni Helsingin pimeälle taivaalle, jota kuutamokin on saapunut kunnioittamaan. Toivottavasti te näitte tämän siellä jossain ja katselitte meitä ylpeydellä.
