Hannu Aaltonen & Tapio Keskitalo: Jalkapallon musta kirja: Kuningaslaji ja rahan mahti. 2022. Otava. 301 s.
Jalkapallon ja rahan suhde on ristiriitainen. Toisaalta laji tarvitsee sitä kasvaakseen, mutta miten kasvavia rahavirtoja käytetään ja kuka niitä käyttää? Kadotammeko samalla jotain alkukantaista, jalkapalloromantikkoja kiehtovaa lajista ja sen ympäriltä, kun menemme kohti viihdemäistä, mahdollisimman paljon otteluita tarjoavaa viihdekoneistoa?
Muun muassa näitä asioita ja kaikkea muuta lokaa rahakasojen alta kaivaa ja kertoo Hannu Aaltonen ja Tapio Keskitalo ansiokkaassa teoksessa Jalkapallon musta kirja.
Ei pelkkää peliä
Kirja lähtee liikkeelle Englannista ja ajassa matkaan yli sata vuotta taaksepäin. On hyvä ymmärtää, mistä asetelmista on tultu nykypäivään, jossa Qatarin MM-kisoja voidaan pitää eräänlaisena antikliimaksina ja häpeäpilkkuna koko lajille. Miten tähän tultiin ja miten tämmöisen annetaan mennä läpi?
Englannista liikutaan muualle Eurooppaan, mutta myös kokonaan muihin maanosiin ja kulttuureihin. Laji on sama ja säännöt ovat samat, mutta myös rötöstely ja rikollinen toiminta on samankaltaista maasta riippumatta.
Kirjan esipuheessa käytetään esimerkkinä Saksan jalkapallomaajoukkueen päävalmentajaa (1936-64) Josef ”Sepp” Herbergeriä. Hän piti muistivihkoa ja uppoutui lajiin samalla, kun ympäröivässä maailmassa tapahtui hirveyksiä. Viimeistään herran vuonna 2022 pitää ymmärtää, ettei jalkapallo tai muukaan urheilu ole pelkkää peliä, joka ei kytkeydy millään tavalla sitä ympäröivään maailmaan. Sen varjoissa tapahtuu jatkuvasti törkyä, jota pitäisi pyrkiä kitkemään pois.
Aaltonen ja Keskitalo kuljettavat lukijaa sopivan kokoisin askelin eteenpäin, sillä kirja ei ole ajoittain kevyintä luettavaa tai kuunneltavaa. Numeroita ja faktoja pitää prosessoida, eikä kaikkea lukemaansa meinaa uskoa ensi-istumalta.
Laput pois silmiltä
Kovemmalle futisnörtille teoksessa on aika paljon tuttua tarinaa ja esimerkiksi uutisilta Superliigasta ja Qatarista on ollut vaikea välttyä viime vuosien aikana.
Kirja olisikin tärkeä saada sellaiselle kohderyhmälle lukuun tai kuunteluun, joka kuluttaa lähinnä futista viihdetuotteena. Omaa seuraa ei välttämättä ole tai laji ei liikuta sohvaa pidemmälle. Se on tietysti toinen kysymys, kiinnostaako tai välittääkö heistä moni, mutta mitä enemmän lajiin liittyvistä ikävistä asioista kerrotaan, sen parempi.
Vaikka kirjassa maalaillaan vähän tympeään sävyyn kokemusta suomalaisesta futiskatsomosta, niin pakko sanoa, ettei Suomi-futis ole monelta osin samalla tavalla pilalla kuin sen maailmaa nähnyt isoveli. Kotimaisestakin futiksesta löytyy valitettavat tapahtumasarjat, jotka kirjassa avataan, mutta samalla pieni toivo, että tämän maan sisällä asioita voitaisiin valvoa paremmin. Mittakaava on niin paljon pienempi kuin muissa maissa, mutta kuten todettua, se ei kaikessa ole huono asia.
Noin 300-sivuinen kirja on riittävän kattava luomaan uskottavan todistuksen aiheelleen. Tarinat eivät ole yksittäisiä sattumia, vaan vihreällä veralla pelataan harmaan sävyistä peliä jatkuvasti. Kepulikonsteilla tavoitellaan omaa etua ja taloudellisia voittoja, ja jos jokin asia ei suoraan riko lakia, niin monia niistä voi pitää silti vääränä.
Jalkapallon musta kirja on kattava teos, joka tarjoaa erilaisen lähestymistavan lajiin. Tarinoita on riittävästi ja ne ovat paria lukuunottamatta teoksen teemaan sopivia ja sitä tukevia. Kirja pistää pohtimaan ja miettimään:
Kuka lopulta omistaa jalkapallon?
