Pitkälti jokainen kansainvälistä jalkapalloa edes auttavasti tunteva on todistanut vähintäänkin television välityksellä, kun ”You’ll Never Walk Alone” raikaa Anfieldilla – etenkin näin Suomessa. Otteluihin edes säännöllisen epäsäännöllisesti paikalle eksyvät futiksen ystävät puolestaan ovat tuskin välttyneet kuulemasta kannatuslauluja, joihin hurjimmat meistä saattavat kulmapotkujen aplodeerauksen lomassa jopa liittyä mukaan. Millaista roolia musiikki näyttelee jalkapallossa?
Vaikka englannin kieltä usein kutsutaan nykypäivän lingua francaksi ei se silti todellisuudessa ole kommunikaatiovälineenä tietenkään täysin yleismaailmallinen. Huolimatta siitä, että kulttuurien välisen kanssakäymisen helpottamiseksi on historian saatossa luotu jopa keinotekoisia kieliä – useimmat meistä lienevät kuulleet ainakin esperantosta – joutuu universaalin kommunikaatiokeinon metsästäjä siirtämään katseensa pois puhuttujen ja kirjoitettujen kielten suunnalta.
Konsepti jalkapallosta universaalina kielenä lienee tuttu ainakin futisromantikoille. Ideaa on hauduteltu jo ainakin puoli vuosisataa, sillä esimerkiksi ranskalainen jalkapallojournalisti Jean Eskenazi runoili aiheesta jo vuoden 1954 esseessään, jossa hän myös vertasi kuningaslajia aiemmin mainittuun esperantoon.
Moni on varmasti törmännyt matkaillessaan tilanteeseen, jossa yhteiset puheenaiheet ovat kielimuurin takia vähissä, kunnes ”keskusteluun” hiipii vaikkapa Jari Litmanen. Vaikka tämä tuskin on johtanut yhtäkkiseen jalkapalloilijoiden nimien kautta käytyyn keskusteluun olemisen luonteesta tai ajan rakenteesta, on tietty yhteisymmärrys saavutettu.
On kuitenkin myönnettävä, että jalkapallo tuskin on ensimmäinen maailmanlaajuisen kielen asemaan nostettu ilmiö. Se tunnustus kuulunee musiikille. Kuulijan ei tarvitse osata italiaa, jotta tämä voisi arvostaa vaikkapa Verdin oopperaa.
Vasta-argumenttejakin näille romanttisille musiikkiin ja jalkapalloon liittyville näkemyksille on varmasti esitetty, mutta vaikka jommankumman – tai molempien – ilmiöiden yleismaailmallisuutta ei allekirjoittaisikaan, ei se poista sitä tosiasiaa, että tapa, jolla niistä puhutaan, on samankaltainen.
Monimuotoista musiikkiperinnettä
Tässä kohtaa lienee aiheellista mainita, että jalkapallon ja musiikin suhde ei tietenkään ole sinällään urheilun piirissä ainutlaatuinen. Lähes lajista riippumatta kansallislaulut veisataan maaotteluiden yhteydessä, ja amerikkalaista pesäpalloa seuraavat tietävät, että Fenway Parkilla huidottujen pelien kohokohta on pari viimeisintä vuosikymmentä ollut ämyreistä kajahtava ”Sweet Caroline”.
Kauniiseen peliin liittyvä musiikkiperinne on kuitenkin kenties syvempi ja olennaisempi osa kannattaja- ja seuraidentiteettiä kuin muissa lajeissa, ja tuota perinnettä ilmennetään hyvin monimuotoisesti.
Monilta seuroilta löytyy erityisesti niitä varten sävellettyjä tai vähintäänkin sanoitettuja seurahymnejä. Fanien omaksumat, yleensä ennen ottelua laulettavat ”hymnit” saattavat puolestaan olla esimerkiksi ikivanhoja kansanlauluja tai tuoreempia populaarikulttuurin tuotoksia. Laulun lähteestä riippumatta kannattajat osallistuvat niiden esittämiseen usein riitinomaisesti, missä jalkapallo tekee jonkinasteisen pesäeron useimpiin lajeihin.
Ottelun aikana hoilattavat kannatuslaulut ovat joskus fanien omia luomuksia, mutta useammin olemassa oleviin kappaleisiin tehtyjä omia sanoituksia. Tarpeeksi mukaansa tempaavat sovitukset saattavat lähteä jopa elämään omaa elämäänsä katsomoiden ulkopuolella, kuten Wiganin ja myöhemmin Pohjois-Irlannin fanien ”Will Grigg’s on Fire” pari kesää sitten todisti tanssilattioita villitessään.
Vaikka koko kannattajakatsomon mahtipontisesti veisaamat eepokset toki lähettävät kylmiä väreitä pitkin kuuntelijan selkää ja ovat joissain tapauksissa äärimmäisen olennainen osa koko seuramytologiaa, on fanien omissa viisuissa tiettyä puoleensavetävää kotikutoisuutta. Luovien ja huvittavien sanailujen lisäksi niillä kyetään esimerkiksi erottautumaan ja esittelemään omaa seuraidentiteettiä – vaikkapa työväenluokkaisuutta – suorapuheisimmilla sanoilla kuin varsinaisissa seuralauluissa.
Upeita kannattajalauluja löytyy Suomestakin
Fanilaulut ovat myös ihastuttavan monimuotoisia käyttötavoiltaan; oman joukkueen kannustamisen ja yhteishengen luomisen lisäksi voidaan pilkata vastustajia, kunnioittaa kulttipelaajaa tai löytää humoristinen hopeareunus kentän puolella käynnissä olevasta farssista.
Tyylilajit ovat tietysti osaltaan sidoksissa kulttuuriin, joten viimeisimmän kategorian teokset vaikuttavat vähemmän yllättäen erityisen suosituilta kuivasta huumorista ja itseironiasta tunnetussa Englannissa. Näitä kuvastavat esimerkiksi useamman seuran fanien repertuaarista löytyvät:
We lose every week, we lose every week, you’re nothing special, we lose every week!
Let’s pretend we’ve scored a goal!
On toki totta, että osaltaan maailmankielen asemasta ja toisaalta – kuten allekirjoittaneen tapauksessa – omasta kielitaidon puutteesta johtuen englantilaisten kannattajien tuotokset saavat suhteettoman paljon huomiota, minkä takia on vaikea antaa muiden fanikulttuurien musiikilliselle luomistyölle sen varmasti ansaitsemaa arvostusta tai sanoa, missä määrin esimerkiksi edeltävä on todellisuudessa juuri englantilaiselle katsomokulttuurille tyypillistä.
Onneksi tämä ei kuitenkaan estä suomalaisten kannatuslaulujen arvostamista. Monet hienoimmista ovat varmasti jääneet alasarjaseurojen kannattajasektioiden pöytälaatikoihin keräämään pölyä, mutta ainakin pääsarjatason seurojen parhaita on dokumentoitu kiitettävissä määrin.
Esimerkiksi FC Lahden ja HJK:n fanien väliset naljailut onnistuvat ajoittain koskettamaan puolueettomankin tarkastelijan sielua. Omaperäisimmät ja luovimmat niistä eivät aina ole järin perheystävällisiä, mutta se kaiketi kuuluu asiaan.
Kannatuslaulujen kansainvälistä arviointia helpompaa onkin kenties tarkastella hienoimpia seurahymnejä, jotka on yleensä taltioitu kannatuslauluja ammattimaisemmin. Jalkapalloileva maailma on pullollaan toinen toistaan komeampia teoksia, jotka lähestyvät kohdettaan hyvinkin erilaisista kulmista.
Kotimainen tuotantomme on tällä saralla kenties hieman vajavaista ja kääntyy valitettavan usein tahattoman huumorin puolelle, vaikka poikkeuksiakin tietysti löytyy. HJK:n innovatiivisesti nimetty ”Hoo-Jii-Koo” (Taas kansa täyttää…) on sinällään kelpo teos, mutta senkin sävel on suoraan lainattu Chelsean ”Blue is the Colour” -kipaleesta, mistä ropisee miinuspisteitä.
Vastine hyväntuulisen mutkattomasti sanoitetulle ”Hoo-Jii-Koolle” voisi olla vaikkapa KuPS:n nokkava ”Elä laakase, naatitaan” tai suomalaisten seurabiisien kärkeen ehdottomasti kuuluva Molo Hasardin ”KTP tai kuolema”, joka edustaa hieman provokatiivisempaa otetta; kenties siksi se ei olekaan ehdottomasti sille kuuluvaa asemaa saavuttanut.
Just idag är jag Blowing Bubbles
Mieleenpainuvimpia ulkomaisia seuralauluja listatessa pitäisi ne jakaa oikeastaan kahteen koriin; seuroja varten luodut teokset, ja seuroihin poikkeuksellisen vahvasti assosioidut kappaleet. Jälkimmäistä kategoriaa edustavat esimerkiksi West Hamin ”I’m Forever Blowing Bubbles” ja irlantilaisfanien usein komeasti kajauttama ”Fields of Athenry”. Tämän kategorian osalta pienoisena ongelmana on eksklusiivisuuden puute – huolimatta Liverpool-assosiaatioista yksin eivät kävele myöskään Celticin tai FC St. Paulin kannattajat. ”Hoo-Jii-Koota” sen sijaan tuskin veisaavat minkään muun joukkueen kannattajat.
On tietysti makuasia, mitkä hymnit kukin korkeimmalle niiden lukemattomasta joukosta arvostaa. Siksi kattavan ja kaikkia tyydyttävän listan kasaaminen on lähestulkoon mahdotonta. Henkilökohtaisesti helpointa on arvostaa sellaisia kappaleita, joiden sanoituksen kykenee jokseenkin sujuvasti ymmärtämään – oli musiikki sitten lopulta universaali kieli tai ei. Siksi katse suuntautuu melko luontaisesti Pohjoismaiden suuntaan.
Upeita kappaleita löytyy erityisesti Norjan ja läntisen naapurimme seurojen katalogeista. Trond Ingebretsenin seuran paidassa pelanneen isänsä kunniaksi kirjoittama kaunis, paikallistunnetta henkivä ”Vålerenga kjerke” ja AIK:n ylpeä ”Å vi e AIK” ovat ehdottomia helmiä Skandinavian kentiltä. Vaikka Hammarbyn ”Just idag är jag stark” putoaakin aiemmin eritellyistä kategorioista jälkimmäiseen, on sekin ehdottomasti mainitsemisen arvoinen.
Eteläisessä ja keskisessä Euroopassa, etenkin Saksassa, hymnikulttuuri on voimissaan. Kuuntelukierroksen jälkeen päähän jäivät soimaan (etenkään jälkimmäisen tapauksessa ei tosin musikaalisten ansioiden takia) erityisesti Kölnin “Mer stonn zo dir FC Kölle” ja HSV:n vastustajia piikittelevä kulttikappale ”Hamburg meine Perle”, joka valitettavasti poistui seuran soittolistoilta tänä syksynä. Cant del Barça on Espanjan osalta jo seuran kokoluokan takia varmasti monille tuttu, mutta etenkin Real Betisin satavuotisjuhlakappaleet nostivat allekirjoittaneen ihokarvat pystyyn.
Kaikkien Euroopan, saati maailman, seurahymnien ja -laulujen kuuntelussa menisi urakkaan ryhtyvältä vähintäänkin päiväkausia, joten top-listojen kasailu on kielimuurikin huomioiden kuluttavaa puuhaa.
Mikäli esimerkiksi tuleviin lomasuunnitelmiin kuuluu jalkapallomatka johonkin päin planeettaa tai jokin seura on ylipäätään alkanut kiinnostaa, on siihen liittyvän diskografian tarkastaminen kuitenkin hyvä idea. Lyriikoita – tarvittaessa sanakirjan kanssa – selatessa saattaa törmätä kuriositeetteihin, joita ei pelkällä internet-tutkimuksella löytäisi.
