Viihdepääty: Unelma maajoukkueesta

Sunnuntain ratoksi päätin katsella Viaplaysta löytämäni dokumentin Drömmen om ett landslag (2017) , joka kertoo Kosovon jalkapallomaajoukkueen tiestä kohti Fifan hyväksymiä maaotteluita. Entisen Jugoslavian alueella sijaitseva Kosovo taistelee edelleen täysin tunnustetusta itsenäisyydestä muun muassa Serbian kanssa.

Kosovon alue on myös suomalaisille tuttu siinä mielessä, että Suomeen on kasvanut jo varsin mittava kosovolaispopulaatio. Jalkapalloa seuraaville tutuimpia heistä lienevät Hetemajt, Kuqit ja monet muut Veikkausliigassa pelanneet. Sotahistoria ja politiikka eivät ole kuitenkaan vahvinta aluettani, joten annan dokumentin valaista minua.

Vaikeat lähtökohdat

Dokumentti etenee pääasiassa valmentaja Albert Bunjakin näkökulmasta. Bunjaki on saanut valmennusoppinsa Ruotsissa, jonne hän pakeni sotaa 90-luvulla. Valmentajalla on haastava tehtävä pitäytyä vain urheilullisissa asioissa, kun rahaa ei ole, ja edes otteluita ei tahdo järjestyä. Pelaajat ovat kuitenkin motivoituneita, sillä heille maajoukkue on kunnia-asia.

Rahan puutteesta kielii se, että joukkueella on antaa pelaajille vain yhdet pelipaidat, jotka tulee palauttaa takaisin aina pelin jälkeen.

Tässä kohtaa huomaan, että Viaplayn tallenteessa ei olla suomennettu ollenkaan infotekstejä, joita esiintyy aika-ajoin ruudulla ruotsinkielisenä. Nämä kohdat menevät itseltäni hieman ohitse, mutta onneksi puhe on sentään tekstitetty.

Kosovo itsenäistyi yksipuolisesti vuonna 2008. Suurin ongelma maajoukkueella on se, että kaikki maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, eikä Fifa ja Uefa tahdo täten antaa maajoukkeelle pelilupaa virallisiin otteluihin. Itsenäisyyttä ei tunnusta esimerkiksi Espanja, koska se pelkää Kosovon tilanteen vaikuttavan myös Espanjan keskushallinnon ja Katalonian tilanteeseen. Tilanne on ikävä Kosovon jalkapalloa rakastavalle kansalle, jonka oman liigan otteluissa riittää tunnelmaa katsomossa kuin isoimmillakin stadioneilla.

Pelaajamateriaali kosovolaisilla on siinä mielessä mielenkiintoinen, että pelaajia on muuttanut todella moniin maihin etenkin 90-luvulla. Näitä lukuisia pelaajia eri maiden sarjoissa tarkkaillaan, ja heitä yritetään haalia maajoukkuerinkiin. Osa pelaajista kuitenkin valitsee maajoukkueekseen uuden kotimaansa, kuten esimerkiksi Perparim Hetemaj.

Dokumentissa käydään läpi myös Jugoslavian alueen sotaisaa historiaa. Kroatian irtautuessa Jugoslaviasta, valmentaja Albert Bunjaki kieltäytyi sotimasta heitä vastaan armeijassa ja muutti tuolloin rangaistusta paetakseen Ruotsiin. Perheen tarinaa kerrottaessa näytetään heistä otettua valokuvaa ja jumiudun siihen. Bunjakin isä näyttää aivan joltain toiselta tyypiltä! Hän on yhdistelmä Jukka Kuoppamäkeä ja José Mourinhoa, näyttää vähän Morrisseyltä, mutta ehkä eniten mieleen tulee Juha Kanerva.

Hämmentyneenä jatkan dokumenttia eteenpäin, mutta jään miettimään ketä muuta isä vielä muistuttaa.

Kohti ensimmäistä ottelua

Pelaajat, valmennus sekä huoltoporukka kokevat olevansa osa isoa muutosta Kosovon jalkapallossa. Omien tavoitteidensa lisäksi, maajoukkue on ajamassa koko maan asiaa. Keskikenttämies Anel Raskajn mukaan tällainen rooli on omiaan nostattamaan joukkuehenkeä. Hän kertoo pelaajien uskovan valmentajaansa, ja kehuu tämän jaksamista, kun hoidettavana on valmennuksen lisäksi lähes kaikki muutkin käytännön asiat joukkueessa.

Valmentaja Bunjaki johtaa muun muassa operaatiota, jossa Kosovoon kuljetetaan ruotsalaiselta stadionilta purettuja katsomon osia.

Lopulta joukkue saa epävirallisen harjoitusottelun. Se pelataan makedonialaista seurajoukkue FK Renovaa vastaan, ja päättyy maalittomaan tasapeliin. Maajoukkueen toiminta on vielä amatööripohjalla, eivätkä seurajoukkueetkaan mielellään päästä pelaajiaan Kosovon peleihin. Askel kohti parempaa koetaan vuonna 2014, kun Fifa myöntää Kosovolle luvan ensimmäiseen viralliseen harjoitusmaaotteluun Haitia vastaan, ja vuotta myöhemmin Kosovo saa Fifan jäsenyyden.

Ottelua ennen joukkue on kokoontunut hotellille palaveriin. Pelaajien keskuudessa on aistittavissa ylpeyden tunnetta, ja Bunjakin ilmoittaa hieman naureskellen, että seuraava tavoite olisi 2018 MM-kisat. Kesken otteluun valmistautumisen hotellin eteen saapuu satapäinen kannattajajoukko soihtuineen ja rumpuineen laulamaan joukkueelle. Pelaajat ovat sekä ihmeissään, että iloisia – he ovat tekemässä jotain suurta.

Tässä kohtaa katsojakin alkaa liikuttua, kun kuva siirtyy yleisöä täynnä olevalle stadionille. Pienimuotoisten ilotulituksien sävyttämänä laulut raikaavat kilpaa Fifan tunnarin kanssa, kun joukkueet astelevat kentälle. Pelin aikana yleisöä kapellimestarin tavoin huudattaa kentän tasalle laskeutunut mieskatsoja ilman paitaa. Ottelu päättyy 0-0 lukemiin, mutta tapahtuma on ollut upea kaikille osallistujille.

Dokumentti huipentuu tanssiaskeliin. Pukumiesten tanssin syynä on se, että myös Uefa myönsi jäsenyyden Kosovon jalkapalloliitolle, huolimatta muutamien maiden vastustuksesta.

Futis sivuosassa

Unelma maajoukkueesta oli noin tunnin mittainen, mikä oli ihan sopiva näin raskaiden aiheiden käsittelyyn. Itse jalkapallon pelaaminen oli hieman sivuroolissa, mutta laji tuotiin esille suurena voimavarana, joka on auttanut kosovolaisia rankkoina aikoina. Dokumentissa pompittiin välillä eri vuosiin, joita johtavat väliotsikot oli kirjoitettu ruotsiksi. Otsikoita ei siis oltu suomennettu, joka tällä kielipäällä hieman haittasi seuraamista.

Aloittaessani dokumentin katsomista aihealue tuntui jotenkin etäiseltä, mutta juonen edetessä pystyin asettumaan sympaattisen valmentajan ja jalkapallokansan puolelle. Itse olisin toivonut näkeväni jalkapalloa hieman enemmän, mutta lyhyehkön keston vuoksi jostain täytyi varmasti karsia. Dokumenttia voi suositella Kosovon historiasta, nykytilanteesta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille, mutta miksei myös jalkapalloromantikoille.

Niin, ja ne MM-karsinnat. Kosovon osalta karsinnat toivat hienoja kokemuksia, mutta vain yhden pisteen. Me kaikki luultavasti muistamme ketä vastaan se piste tuli Turun pimenevässä illassa.

 

 

Artikkelikuva: Burim