”Jalkapallo auttoi saavuttamaan monta unelmaa, mutta samalla tämä laji pakotti minut kohtaamaan myös pahimmat painajaiseni”, Sakari Mattila kirjoitti Instagramissa vain hetki sen jälkeen, kun oli pelannut ammattilaisuransa viimeisen ottelun.
Nuorena kovien odotusten saattelemana Italiaan lähtenyt pelaaja löysi tiensä Serie B:n lisäksi Sveitsin, Norjan ja Tanskan pääsarjoihin sekä Englannin Mestaruussarjaan. Loukkaantumiset pysäyttivät maajoukkueeseen nousseen pelaajan nousukiidon ja melkein lopettivat uran jo alle kolmekymppisenä. Niistä Mattila kuitenkin selvisi sillä samalla henkisellä kovuudella, joka oli vienyt hänet ulkomaille, ja palasi pääsarjatason pelaajaksi Suomessa.
Nyt tankki on kuitenkin tyhjä. Jalkapallolle on annettu kaikki, minkä sille vain voi antaa.
”Viimeinen vuosi on ollut todella rankka. On ollut ammattimielessä todella rankkaa, mikä on vienyt hirveästi energiaa. Lisäksi sekin vie energiaa, että kotona on monta lasta ja perhe-elämä on hektistä. Kaiken päälle se, että kroppa alkoi olla aivan äärimmilleen vedetyssä tilassa. Näiden kombinaatio oli hyvä syy lopettamiseen.”
Viimeiseksi jäänyt kausi oli lopulta yksi Sakari Mattilan uran vaikeimmista. HIFK voitti 27 ottelustaan vain yhden ja jäi Veikkausliigan jumboksi lopulta 12 pisteen erolla FC Lahteen.
”On tosi vaikea laittaa sormi siihen kohtaan, missä meni vikaan. Toki kyllähän me nähtiin se tammikuussa, kun kauteen lähdettiin, että koko seura on aivan sekaisin. Se lässähdys, mikä seurasi seurahistorian parasta sijoitusta 50 vuoteen, oli shokki. Jo silloin ensimmäinen pieni peikko kiipesi selkään. Ja mitä lähemmäksi tultiin kauden alkua, sitä enemmän niitä dramaattisia tilanteita tuli.”
Mattila myöntää, että putoaminen Veikkausliigasta vaikutti lopettamispäätökseen, mutta ei yksinään ollut käänteentekevä syy. Kropasta oli vain yksinkertaisesti puristettu irti se, mitä puristettavissa oli. Steariini loppui kynttilästä kesken.
Myös henkiset voimavarat alkoivat kiireisen perhe-elämän keskellä olla lopussa. Mattilalle kokemus oli erityisen raskas, sillä hän kokee, että on nimenomaan henkiseltä kantiltaan ollut poikkeuksellinen pelaaja. Sillä kantilla ja uskolla hän löi läpi HJK:ssa, lähti 19-vuotiaana maailmalle ja rakensi kansainvälisesti kovan uran.
”Kyllä mä aika nuori olin silloin Udineseen lähtiessä”, Mattila nauraa. ”Sitä ei tajunnut silloin, vaan ajatteli, että omistaa maailman ja nyt valloitetaan Mestarien liiga ja koko maailma. Ja hyvä niin, koska ei sinne voi lähteä pyytelemään anteeksi. Pitää mennä kaasu pohjassa. Se on ehkä ollut mun talentti. Olen pystynyt olemaan henkisesti kova ja menemään kohti omia unelmia.”
Mattila uskoo, että saman totesivat myös Udinesen valmentajat ja seurajohto.
”Uskon, että hekin näkivät, millainen mun henkinen lahjakkuus on, ja että pystyn aina kaivamaan itsestäni maksimin irti. Se on ollut vahvuuteni maailmalla.”
Uran lopussa samanlaista etulyöntiasemaa Mattila ei henkiseltä puolelta kuitenkaan enää saanut. Kenties uralla koetut loukkaantumiset olivat alkaneet vaikuttaa, kenties isäksi tuleminen oli laittanut arvot uuteen perspektiiviin. Joka tapauksessa psyykkinen latautuminen alkoi olla selvästi vaikeampaa kuin uran alussa.
”Se henkinen puolikin vie aika paljon energiaa. Ja jos siinä antaa muille yhtään tasoitusta, on pelaajan paljon huonompi. Se on yksi syy lopettamisen taustalla.”
Udineseen lähdettyään nuori lupaus joutui nopeasti toteamaan, ettei paikka yhdessä Euroopan kovatasoisimmista sarjoista ollut kovasta uhosta huolimatta noin vain otettavissa.
”Ensimmäinen lainapesti oli aika shokki. Lähdin tammikuussa HJK:sta Udineseen. Kun olin ollut siellä käymässä, sanottiin, että olisin ykkösjoukkueen pelaaja. Loppupeleissä treenasinkin primaverassa, eli reserveissä. Kun tuli kevät, ja olin päässyt pelaamaan paljon primaverassa, kysyin, että mikä on tilanne. Seura sanoi, että lähde lainalle.”
Samalla Mattila tajusi huippujalkapallon raadollisen puolen. Itse sopimus ei vielä merkinnyt mitään muuta kuin mahdollisuutta näyttää kykynsä. Peliaikaa nimi paperissa ei toisi.
”Tajusin, ettei tämä neljän ja puolen vuoden pahvi ollutkaan Udineseen, vaan tähän maailmaan.”
Mattila kuitenkin myöntää, ettei hänen tilanteensa ollut vaikeimmasta päästä. Hän oli päässyt seuraan, joka oli tunnettu siitä, että osasi löytää nuorille pelaajille hyviä paikkoja kehittyä. Ensimmäinen lainapesti Serie B:ssä ei vielä tuonut toivottua tulosta, mutta seuraava kausi Sveitsin pääsarjassa toi. Mattila pääsi pelaamaan paljon ja näytti, että pärjää ulkomailla.
”Sveitsissä ensimmäistä kertaa tunsin, että olin samantyyppisessä roolissa kuin HJK:ssa”, Mattila sanoo. ”Sveitsin vuosi oli hieno vuosi. Suosittelen tällaisia sarjoja kuin Sveitsi ja Belgia kaikille nuorille. Niistä puhutaan täällä aika vähän. Jokaisessa pelissä on kymmeniä skoutteja sekä Bundesliigasta, Serie A:sta että Ligue 1:sta. Kaikki isot futismaat ympäröivät Sveitsiä ja sieltä tulee jatkuvasti hyviä pelaajia.”
Mattila neuvoo nuoria pelaajia muutenkin hakeutumaan sellaiseen ympäristöön, jossa pääsee pelaamaan paljon, sen sijaan, että lähtisi väkisin istumaan penkille mahdollisimman suureen seuraan.
”Jos on mahdollisuus, niin ehdottomasti kannattaa lähteä sellaiseen sarjan, jossa pääsee pelaamaan paljon. Jos Sveitsin pääsarjan kaltaisessa liigassa pääsee pelaamaan, niin kyllä sieltä nousee. Se ei ole ikuinen ei isommille sarjoille.”
Mattila huomauttaa, että kykyjenetsintä on nykyään niin pitkälle kehittynyttä, että kykyjenetsijät saavat pelaajista dataa sarjasta kuin sarjasta. Jos ei itse pääse pelaamaan, eikä dataa siksi löydy, jostain muusta sarjasta löytyy kyllä korvaava pelaaja. Pahimmillaan väärä seuravalinta voi muuttua uran kannalta jopa haittatekijäksi.
”Huono siirto voi jarruttaa oman uran maksimointia. Kaikki pitäisi aina ajatella sen kautta, missä pääsee pelaamaan. Kun saa pelata paljon, niin kyllä sen oman maksimitason saavuttaa. Tällä hetkellä skouttaaminen on niin yksityiskohtaista, että pelien määrä on äärimmäisen tärkeää.”
Mattila itse osoitti noudattavansa oppejaan palaamalla syksyllä 2012 HJK:n paitaan. Hän ei halunnut jäädä Sveitsin ykkösdivisioonaan pudonneeseen AC Bellinzonaan, vaan halusi paremman ikkunan näyttää kykynsä. Europeleissä mukana ollut HJK valikoitui hyväksi ponnahduslaudaksi maajoukkueeseen ja takaisin ulkomaille.
Hyvä esimerkki vaiheittaisesta urasuunnittelusta on se, kuinka Mattila onnistui toteuttamaan unelmansa ja hankkimaan itselleen sopimuksen Englannin Mestaruussarjasta. Jo Suomeen palatessaan hän ilmoitti uudelle agentilleen Teemu Turuselle, että haluaa pelata Englannissa, minkä jälkeen kaksikko alkoi rakentaa suunnitelmaa sinne pääsemiseksi.
”Olin päässyt A-maajoukkuerinkiin ja pelannut europelejä, mutta Teemu sanoi suoraan, ettei suoraan Suomesta pääse Englantiin. Sitten tehtiin selkeä suunnitelma. Siihen aikaan Norja oli sellainen paikka, mistä lähti paljon pelaajia Mestaruussarjaan. Päätettiin, että mennään ensin Norjaan, missä pelataan fyysistä peliä ja missä voisin pärjätä vahvuuksillani.”
Mattila siityi Norjan pääsarjaan Aalesunds FK:n riveihin, missä hän onnistui pelaamaan kenties elämänsä parasta jalkapalloa. Puolentoista Norjan kauden jälkeen Mattila allekirjoitti sopimuksen Fulhamiin.
”Ei ole pakko mennä suoraan Suomesta Englantiin. Pitää olla realistinen.” HJK:n kasvatti muistuttaa. Mattila on sitä mieltä, että muut pohjoismaalaiset pääsarjat ovat suomalaiselle pelaajalle helppoja paikkoja ensiaskeleiden ottamiseen ulkomailla. Kulttuuri on pääosin tuttu, mutta pelit kovatasoisempia, fanit intohimoisempia ja seurat suurempia.
Pääsyssä Veikkausliigasta Norjan kautta Fulhamiin piilee myös toinen tärkeä opetus.
”Hyvä esimerkki siitä, että kannattaa pitää huolta, että ympärillä olevat ihmiset ovat kunnollisia. Ne osaavat tehdä sitä tärkeää taustatyötä.”
Mattila kokee, että loppupeleissä kaikki on kiinni pelaajan omasta luonteesta ja tahdosta, mutta se ei tarkoita, ettei omia todennäköisyyksiään voisi parantaa myös muilla tavoin.
”Ulkomaille lähtöön voi valmistautua, jos saa hyviä ihmisiä ympärille. Sellaisia, jotka osaavat auttaa, kuten hyviä mentoreita tai valmentajia. Se on tärkeää, että löydetään nuorelle pelaajalle sellainen ihminen, joka osaa kertoa, mitä se vaatii, että huipulle pääsee. Ja mitä vaatii, että siellä pärjää.”
Mattilalle itselleen pääsy Englantiin oli se askel, joka viimeistään toi sisäisen rauhan. Fulhamissa hän koki, että on saavuttanut maksimitasonsa pelaajana. Mattilan kohdalla se taso riitti Mestaruussarjaan, vaikkakaan ei avauksen pelaajaksi asti.
Kaiken lisäksi matka Englantiin oli jalkapallokulttuurillisesti rikastuttava.
”Jos kaikki menee hyvin, parempaa ei ole kuin pelata jalkapalloa Lontoossa ja isossa seurassa”, Mattila toteaa.
Jalkapallokulttuuri toistuu Mattilan puheessa muutenkin usein. Vaikka jokaisen jalkapalloilijan tavoite on ulosmitata oma maksiminsa kentällä, uran päättyessä näyttävät päällimmäisenä mielessä olevan ne kokemukset, joista sai nauttia kentän ulkopuolella.
Fulhamista Mattila siirtyi Tanskan pääsarjaan, missä pelit päättyivät pahaan polvivammaan. Paikka kuntouttaa itseään ja saada pelituntumaa löytyi Norjan kolmanneksi korkeimmalta sarjatasolta, mikä oli vain hetkeä aiemmin Mestaruussarjassa pelanneelle pelaajalle melkoinen pudotus. Silti muistot ovat pääosin lämpimiä.
”Fredrikstad on ihan huippuseura, vaikka olikin Norjan kakkosdivarissa. Kaupungilla ei voi kävellä ilman, että ihmiset ei tietäisi, että olet pelaaja. Se on aivan huikea futiskaupunki.”
Myös maajoukkueympyröistä mieleen palaa ennemmin yleinen ilmapiiri kuin yksittäiset ottelut.
”Kaikki reissut ovat jääneet mieleen reissuina enemmän kuin peleinä. On ollut hienoa hengittää sitä maailmaa”, Mattila kertoo. ”Makein juttu on ollut se, että pääsi pelaamaan sellaisten pelaajien kanssa, joiden kanssa on pelannut jo junnuna. Kylmiä väreitä tuli, kun pääsi Olympiastadionille ja katsoi, että vieressä on kaveri, jonka kanssa on vetänyt Klubissa tai junnumaajoukkueissa.”
Pelit maajoukkueessa päättyivät lopulta loukkaantumisiin. Kun Tanskassa vammautunut polvi oli saatu kuntoon, hajosi toinen polvi. Vammat pitivät Mattilan poissa pelikentiltä lähes yhtäjaksoisesti kaksi ja puoli vuotta. Hetken aikaa koko uran jatko oli vaakalaudalla.
”Tiesin, millainen vuori se on kiivettäväksi, että pääsen edes Norjan kakkosdivariin, vaikka olin ennen sitä ollut Tanskan pääsarjan pelaaja. Siinä kohtaa ajattelin, että tämä oli tässä. En pääse enää sille tasolle, mille haluan.”
Polvea kuntouttaessa palo kentälle alkoi kuitenkin taas roihuta. Mattila oli jo varautunut yrittämään paluuta Norjan kakkosdivisioonassa, kunnes HIFK tarjosi sopimusta. Paluu Veikkausliigaan tapahtui ikään kuin vahingossa. Kun perheeseen oli vielä tullut lisäystä, vaikutti paluu Suomeen hyvältä ajatukselta.
Lopullisen sinetin paluulle antoi kuitenkin jalkapallokulttuuri.
”En ollut koskaan nähnyt livenä sitä, mitä Stadin Kingit on, ja mua kiinnosti tosi paljon se niiden juttu”, Mattila sanoo.
HJK:n kasvatille paluu liigakentille HIFK:n paidassa ei silti ollut helppo päätös.
”Kyllä mä sen kanssa kamppailin aika kauan. Olin käynyt HJK:ssa testillä jo ennen kuin siirryin Fredrikstadiin, näyttämässä, että polvi on kunnossa. Mutta Mika Lehkosuo ei halunnut mua joukkueeseen. Sitten, kun HIFK teki tarjouksen, mietin, että kuuluuko mun olla lojaali jollekin, joka ei ollut lojaali mulle.”
”Siinä kohtaa tajusin, että tämä on bisnestä, ja tällä sopimuksella pääsen kotiin.”
Mattila ymmärtää, että jalkapallokulttuuri on myös sitä, ettei kaikkien fanien ole helppo hyväksyä kaupungin toiselle puolelle vaihtanutta pelaajaa omakseen.
”Ei varmaan ollut kaikille faneillekaan helppoa. Olin kuitenkin identifioitunut HJK:n mieheksi. Mutta sitten tuli yksi peli, jossa se apina ehkä saatiin pois selästä. Tein SJK:ta vastaan kaksi maalia ja koin, että se yhdisti mua ja faneja. Sen jälkeen on ollut tosi hyvä olla.”
Sitä hyvää kesti lopulta kolme kautta. Viime sunnuntaina Mattila pelasi ammattilaisuransa viimeisen ottelun ja jätti tunteikkaat jäähyväiset pelikentille – vaikka myöntääkin, että suurin ulospuhallus tuli jo viikkoa aiemmin uran viimeisessä kotipelissä.
Takana on ikimuistoinen ja suomalaisittain merkittävä ura, joka on sisältänyt sekä paljon huippuja että vastoinkäymisiä. Nyt kroppa ja mieli ilmoittivat, että on aika katsoa eteenpäin.
”En mihinkään vaihtaisi futisuraani. Mutta kaikki aikansa. Se, että lopettaa, ei ole maailmanloppu, mitä moni pelaaja ajattelee. Sen jälkeen alkaa jotain uutta”, kiinteistöalalla uutta uraa luova kolmen lapsen isä pohtii.
Mattila ehti kokea urallaan monta uutta alkua. Loppujen lopuksi tämäkin on kuitenkin vain yksi niiden jatkoksi.
Nuoria pelaajia Mattila haluaa muistuttaa siitä, että jalkapalloilijan ura on lyhyt, ja siitä kannattaa ottaa irti kaikki mahdollinen. Hän itse kokee menneensä niin pitkälle kuin kyvyt antoivat myöden, ja pystyy siksi jättämään pelikentät hymyssä suin.
”Kun nyt katson taaksepäin, niin kyllä oma ura kiteytyy sellaiseen kovapäisyyteen ja tunnelinäköön. Jos vain uskot johonkin ja keskityt siihen ja teet sen eteen hommia, niin vaikka et pääse Chelseaan, voit tipahtaa Sveitsin pääsarjaan. Oli ura millainen tahansa, niin se menee tosi nopeasti, ja se kannattaa maksimoida. Sitä monesti pääsee sellaiseen tilanteeseen, missä on omalla mukavuusalueellaan. Sieltä kannattaa lähteä nopeasti pois ja tavoitella jotain uutta. Ura menee tosi nopeasti ja se kannattaa maksimoida. Jos sen maksimoi, niin silloin löytää sisäisen rauhan sen suhteen.”
