Valittujen suurseurojen rahaturnaus
Viime sunnuntaina kansainvälinen jalkapalloyhteisö kohahti. Iltapäivällä The Times julkaisi artikkelin, jossa esiteltiin Tottenhamin ja 11 eurooppalaisen suurseuran perustama Superliiga.
Superliiga tulisi kilpailemaan Mestareiden liigan kanssa maanosamme suurimman jalkapallokilpailun paikasta. Kilpailuun oli suunniteltu kahdenkymmenen joukkueen lohkovaihe, jossa pelaisi 15 pysyvää joukkuetta ja viisi joukkuetta karsintojen kautta.
Pysyvät osallistujat olisivat perustajat AC Milan, Arsenal, Atletico Madrid, Barcelona, Chelsea, Inter Milan, Juventus, Liverpool, Manchester City, Manchester United, Real Madrid, Tottenham sekä kutsutut seurat Bayern München, Borussia Dortmund ja PSG.
Rajoitetun osallistujajoukkueiden ryhmän ohella kulmakarvoja nostattava yksityiskohta olivat rahasummat, joita kilpailuun osallistujat nettoaisivat.
Perustajaseurat saisivat niin sanottua solidaarisuusrahaa 3,5 miljardia euroa osallistumisesta ja peräti 10 miljardia sitoutumisesta turnaukseen, mikä ylittäisi olemassa olevista europeleistä saadut palkintorahat.
Yhteisö reagoi
Nopeimman vastalauseen esittivät Valioliiga ja Uefa, jotka tuomitsivat uuden kilpailun ja ilmoittivat “ryhtyvänsä toimiin” sen estämiseksi.
Käytännössä Superliigaan osallistuvia seuroja uhattiin pistemenetyksillä, sakoilla, sarjapaikan menettämisellä ja jopa kielloilla osallistua muihin kilpailuihin, mikä tarkoittaisi kotimaan liigaa, Uefan europelejä ja jopa maaotteluita.
Nopeasti maiden jalkapalloliitot, muut seurat ja sarjat alkoivat julkisesti vastustamaan ehdotettua kilpailua. Myös kannattajilla ja futispersoonilla oli sanansa sanottavana:
Leeds ja Liverpool kohtasivat maanantaina Valioliigassa. Leeds oli pukenut ottelua varten verryttelypaidat, joiden viesti oli selkeä: “Jalkapallo on kannattajien. Ansaitkaa se.”
Viesti oli selkeä: Superliiga ei ollut toivottu, ja osallistuminen olisi sidosryhmien ja kilpailijoiden pettämistä.
Leeds-ottelun jälkeen Liverpoolin manageri Jürgen Klopp kommentoi hermostuneena Leedsin paitavalintaa kommentoimalla, että joukkueella ei ole mitään tekemistä Superliigaan osallistumisen kanssa. Päätös oli tehty ulkopuolisten tahojen ja seurojen omistajien kesken.
James Milner kommentoi pelin jälkeen: “en pidä [Superliigasta] yhtään ja toivon, että se ei tapahdu”.
Liverpoolin pelaajat ottivat kantaa myöhemmin omilla sometileillään.
Kulminaatiopiste
Tiistaina Florentino Perez – Real Madridin omistaja ja Superliigan perustaja – puolustautui kertomalla perustaneensa kilpailun “pelastaakseen jalkapallon”, koska jalkapallo ei enää kiinnosta nuoria.
Tässä vaiheessa kuvaannollisesti kortit alkoivat olla jo pelattu, ja seurojen oli aika tehdä ratkaisunsa.
Bayern München ilmoitti, ettei se aio osallistua Superliigaan. Sen jälkeen vetäytyi Chelsea Brighton-ottelun yhteydessä leimahtaneiden protestien rohkaisemana.
Keskiviikkoon mennessä suurin osa Superliigan perustajista oli ilmoittanut vetäytyvänsä kilpailusta. Manchester Unitedin puheenjohtaja Ed Woodward ilmoitti eroavansa tehtävästään.
Liverpoolin puheenjohtaja John W. Henry pyysi julkisesti anteeksi faneillta ja huhuja on ollut amerikkalaisomistajien aikomuksista myydä seura.
Superliigan tarina oli käytännössä kahdessa päivässä kerrottu.
Onnellinen loppu?
Vaikka Superliiga oli pystyyn kuollut ajatus, se saattaa nostaa julkiseen keskusteluun ne ongelmat, joita nykysysteemissä on.
Taloudellinen epäreiluus, vallan ja rahan keskittyminen, sekä niiden vaikutus kuningaslajiin ovat kiistatta suurimpia haasteita nykyisessä jalkapallossa. Ne on myös peitetty hyvin paljaalta silmältä, eikä tavan jalkapallokannattaja asiaa pohdi, kuin ottelun jälkeisten tuoppien ääressä.
Uefa ja Fifa eivät ole terveesti toimivia jalkapallon toimielimiä, vaikka organisaation puhdistusta on yritetty jo monta vuotta. MM-kisat Qatarissa on hyytävä esimerkki jalkapalloliittojen monitasoisesta korruptiosta, jossa huippujalkapalloa yritetään myydä eniten tarjoavalle.
Tämä oli myös se syy, miksi Superliiga ei voinut menestyä.
Se ei ottanut kantaa Uefan sisällä oleviin oikeisiin ongelmiin, vaan tarjosi entistä huonomman vaihtoehdon. Rajallisemmalla osallistujamäärällä, vähäisemmällä vaihtuvuudella, paisutetuilla rahapalkinnoilla ja yksinkertaisella piittaamattomuudella jalkapallon kohderyhmää eli kannattajia kohtaan se asetti itsensä kaikkia vastaan.
Seuran omistajien ollessa isorikkaita ja pääosin ei-eurooppalaisia liikemiehiä tällaisia ratkaisuja voi odottaa.
Uefa saattaa esiintyä hyväntekijänä ja pelastajana jonkin aikaa, mutta on tuotava esille, että he esittivät ehdotuksen Mestarien liigan laajentamisesta 36 joukkueen kilpailuksi maanantaina kesken Superliiga-kohun.
Työ jalkapallon pelastamiseksi on siis kesken. Työtä vaikeuttava tekijä on raha, joka on ohjannut jalkapallon kehitystä ensimmäisen miljardööriomistajien vallankaappauksesta saakka.
Raha puhuu usein lujimmin, jolloin jää kuulematta kannattajien ääni. Kannattajat eivät halua isompia rahapalkintoja, lyhyempää peliaikaa tai miljoonia aasialaisia faneja. Seurat kuitenkin toimivat rahan voimalla ja niiden omistajille nuo kaikki tarkoittavat ovat enemmän huomiota ja sitä myötä enemmän vaikutusvaltaa ja/tai rahaa.
Eurooppalainen jalkapallo ei kuitenkaan kuulu Qatarille eikä Kiinalle. Se kuuluu kannattajille ja se pitää ansaita.
