Olenko ollut aasi? Itsepäisyyteni sokaisema kaikkitietävä huutelija? Herkkäuskoinen hölmö ja
jalkapallopropagandan uhri?
Kaksikymmentä vuotta elämästäni olen tietoisesti karttanut italialaista jalkapalloa ja perustellut toimintaani tunkkaisia kliseitä toistelemalla. Italia on symboloinut lähes kaikkea pahaa rakastamani lajin ympärillä.
Syitä on ollut monia: maajoukkueen ihonmyötäiset pelipaidat. Pelaajien, valmentajien ja seurajohdon ainainen tuomaripelistä itkeminen, kaikille tuttu kolmen sormen käsiele. Lazion äärioikeistolaiset ultrat ja Paolo di Canio, AC Milanin Pippo Inzaghi ja helppoheikki-Berlusconi. Juventus ja Calciopoli.
En täysin ymmärrä mistä kauna on saanut alkunsa, sillä ensimmäinen jalkapalloon liittyvä muistoni on yhdistettävissä juuri Italiaan. Elettiin 90-luvun alkupuoliskoa pienessä pitäjässä pohjoisessa Keski-Suomessa, kaukana Apenniinien niemimaalta.
Isälläni ystävineen oli tapana käydä erikoisia keskusteluita, joissa toistui ainoastaan yksi sana.
Schillaci.
Äänenpainoa muuttamalla tuo yksi sana riitti hyvin korvaamaan kaikki muut sanat:
”Schillaci?”
-Schillaci.
”Schillaci, Schillaci?”
-Schillachi!
”Schillaaaachiiiii!”
Alle kouluikäisenä en vielä ymmärtänyt yhteyttä Italian vuoden 1990 MM-kisojen maalikuninkaaseen,
mutta sisälläni heräsi kiinnostus. Mikä on tuo taikasana, joka saa aikuiset käyttäytymään lasten lailla?
Aikaa kului ja jalkapallo valtasi ajatukseni totaalisesti. Ensirakkauden huuman elin kesällä -98. Ranskan MM-kisojen aikana hullaannuin Brasilian räikeistä pelipaidoista ja värittömästä valmentajasta. Hämmästelin, kuinka erilaisia joukkueidensa maalilla olivat Meksikon Jorge Campos ja Paraguayn José Luis Chilavert ja ihastelin, kuinka määrätietoisesti Zinédine Zidane johdatti Ranskan mestaruuteen.
Hyvä vaatii kuitenkin vastavoimakseen pahan ja seuraavien arvokisojen koittaessa Italian maajoukkue oli pahuuden ilmentymä numero 1. Ranskalainen suoraselkäinen eleganssi sai vuoden 2000 EM-kisoissa vastaansa Italian antijalkapallon.
”Azzurri” oli minulle joukko hidastelevia roistoja, jotka pyrkivät kaikin keinoin tappamaan vastustajan (peli-) ilon. Kuin nyrkkeilijä, joka puolustaa, väistelee, peruuttaa ja lopulta vie ottelun niukasti hajaäänin. Lapsen viattomassa mielessä puhtaasti tuloksesta pelaaminen oli vastakohta pelistä ja pelaamisesta nauttimiselle. Vastenmielisyys italialaista jalkapallo-osaamista kohtaan juurtui syvälle.
Nyt lähentelen ikävuosissani kolmeakymmentä, enkä ole enää lapsi tai nuori. Korkeintaan nuorekas. Kasvua on tapahtunut ja mustavalkoinen paletti on saanut ympärilleen värejä.
Kiinnostukseni Serie A:ta kohtaan heräsi eräänä viileänä keskikesän aamuna. Kaupungilla kierrellessäni löysin kirjakaupan alelaarista Esa Mäkijärven vuonna 2016 julkaistun teoksen ”Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina.” Pysähdyin hetkeksi miettimään suhdettani ”calcioon”. Kuinka vähän oikeastaan tiesinkään kohteesta, jota niin kovasti olin vuosien varrella parjannut? Löytäisinkö sittenkin Serie A:n rapistuneiden stadionien käytäviltä ja haalistuneen ulkokuoren alta palan markkinatalouden ulottumattomiin jäänyttä jalkapalloromantiikkaa? Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.
Olin heti koukussa. Tarinoissa Serie A ei ole pelkkä kansallinen jalkapallosarja, vaan yksi yhteiskunnan tärkeistä instituutioista. ”Calcio” yhdistää ja jakaa ihmisiä, ”calcio” on osa politiikkaa ja tarjoaa valtaa sitä haluaville. Italiassa mikään ei ole mahdotonta. Fani voi ajaa kannattamansa joukkueen tähtipelaajan yli autolla ja päätyä myöhemmin saman seuran puheenjohtajaksi. Italiassa ei myöskään ole mahdotonta, että pohjoisafrikkalaisen diktaattorin poika saa ammattilaissopimuksen pääsarjaan.
En voi enää ummistaa silmiäni tältä kaikelta. Olenko tosiaan ollut väärässä kaikki nämä vuodet? Haluan haastaa vanhat käsitykseni ja tutustua ennen niin kovin karsastamaani jalkapallokulttuuriin ja oppia mahdollisimman paljon Serie A:n karnevalistisesta historiasta.
Siksi aion kauden 2017-18 ajan katsoa jokaiselta sarjakierrokselta vähintään yhden ottelun sekä kirjoittaa viikoittain ajankohtaisista teemoista, pelaajista sekä seuroista ja elämästä ”calcion” ympärillä. Toivon ja odotan lukijoilta palautetta – asiallista ja asiatonta – ja osallistumista keskusteluun.
Kuka tietää – ehkä ensi kesänä istun television edessä sininen paita ylläni, sormet supussa suoltamassa kirouksia tuomareiden niskaan.
Mäkijärven kirjassa kerrotaan ranskalaisen kirjailija Stendhalin rakastuneen Italiaan ja Firenzeen siinä määrin, että hänen mukaansa on nimetty syndrooma.
Oireet? Heikotus, pahoinvointi, paniikki, sekavuus ja sydämentykytykset.
Kirjoittaja: Amir Amokrane
