Kauden 1998–99 päätteeksi kuopattu UEFA:n järjestämä Cup-voittajien cup elää jalkapalloväen muistoissa tärkeänä osana mennyttä aikaa. Oliko kilpailussa jotain erityistä taikaa vai onko aika kullannut muistot tästä yli 30 vuoden ajan järjestetystä kilpailusta?
Voita kotimaasi kansallinen cup-kilpailu, pääset Eurooppaan. Näin selkeällä kaavalla operoi kevääseen 1999 päättynyt Cup-voittajien cup, jota muistellaan edelleen eräänlaisena kulttiklassikkona sarallaan. Vaikka kansalliset cupit ovat edelleen portti eurokentille ja nykyisellään Eurooppa-liiga ja Konferenssiliiga ovat tasoltaan lähellä mainitun kilpailumuodon tarkoitusta, puuttuu niiltä ainakin toistaiseksi samanlainen myyttinen aura ympäriltään. Aura, jonka hohdetta kuvaillaan paljon kirkkaammaksi kuin se tosiasiassa saattoi olla.
Cup-voittajien cup oli ennen kaikkea pienemmille seuroille se kilpailu, jossa ne pääsivät koko maanosan silmien eteen pelaamaan merkityksellisiä kansainvälisiä otteluita. Vaikka kilpailun voittajien laajaan joukkoon kuuluvat muun muassa Barcelona (ennätykselliset neljä voittoa), Bayern München, AC Milan sekä Manchester United, muistetaan se yhtä lailla ulkokehältä yllättäneistä mestareistaan.
Suurseuroille voittaminen tiesi usein ponnahduslautaa takaisin kohti Mestarien liigaa (tai edeltänyttä Euroopan Cupia), sillä osallistuminen maanosan ykköskilpailuun oli huomattavasti nykyistä vaikeampaa.
Vastaavasti tämänkin urheilukilpailun suolana olivat tietysti altavastaajat, jotka kaatoivat suurempiaan matkalla kohti mestaruutta. Ei ole vaikea uskoa, että esimerkiksi belgialaisen KV Mechelenin, espanjalaisen Real Zaragozan tai silloiseen Itä-Saksaan kuuluneen 1. FC Magdeburgin seurakaanonissa juuri tämän kilpailun voitto saattaa olla se legendaarisin saavutus.
Cup-voittajien cupin ja Mestarien liigan väliin asettui vielä UEFA Cup, joka sekin on sittemmin muuttunut juuri Eurooppa-liigaksi. UEFA Cup asemoitui laadukkaaksi kilpailuksi eri maiden kirkkaimman kärjen takaa tulleille seuroille, siinä missä Cup-voittajien cupissa kattaus vaihteli vuosittain rajummin ja sekoituksessa saattoi olla mukana pieniä sekä suuria seuroja.
Kasvaneen kysynnän muodostama kilpailu
Vuonna 1955 lanseerattu Euroopan Cup oli osoittautunut menestyksekkääksi konseptiksi ja yleisö janosi lisää kansainvälistä cup-huumaa. Alkuperäinen idea Cup-voittajien cupista tuli joukolta toimittajia, jotka ideoivat toista näkökulmaa kilpailuun selviytymiseksi kansallisen mestaruuden sijaan. Cup-kilpailuiden arvostus oli 1950-luvulla suurempaa kuin tänä päivänä, kun erilaisia kansallisia ja kansainvälisiä kilpailuita on tarjolla moninkertaisesti.
Ensimmäinen otanta järjestettiin kaudella 1960–61 vain kymmenen osallistujan voimin, sillä seurojen puolelta kiinnostus ei suoraan vastannut maksavan yleisön innostusta. Pilottikauden mestariksi kruunattiin Fiorentina, joka kaatoi kaksiosaisessa loppuottelussa Glasgow Rangersin maalein 4–1. Kokeilu osoittautui onnistuneeksi ja kilpailu sai tuulta siipiensä alle. Vuosikymmenen lopulla kilpailuun osallistui joukkueita kaikista UEFA:n jäsenmaista.
Osa kilpailun viehätystä oli monimuotoinen osallistujajoukko, joka säilyi leimallisena läpi koko Cup-voittajien cupin historian. Siinä missä Euroopan Cup alkoi Real Madridin murskaavalla ylivoimalla espanjalaisten korjattua viisi ensimmäistä mestaruutta nimiinsä, nähtiin Cup-voittajien cupissa peräti 12 eri mestaria ennen kuin AC Milan onnistui kaudella 1972–73 nappaamaan toisen voittonsa. Mainitut 12 eri mestaria löytyivät vieläpä seitsemästä eri maasta. Kaiken kaikkiaan kilpailu todisti historiassaan pokaalin suuntaavan 12 eri maahan.
Cup-voittajien cup jäi yhdeksi harvoista kilpailuista, jota Real Madrid ei kyennyt voittamaan. Los Blancos oli finaalin hävinnyt osapuoli vuosina 1971 sekä 1983.
Yllättäviä, ällistyttäviä mestareita
Jalkapallomahti ei ole termi, jolla Itä-Saksaa on usein kuvattu. Sen huippuhetket osuivat 1970-luvun alkupuolelle maajoukkueen esiinnyttyä ainoassa MM-turnauksessaan 1974 ja 1. FC Magdeburgin voitettua Cup-voittajien cupin aiemmin samana keväänä. Matkalla loppuotteluun Magdeburg kaatoi vastustajia pitkälti timanttisen kotivireensä ansiosta. Jokaisella kierroksella vastassa ollut joukkue kaatui kotinurmella, mutta vieraskentiltä ei irronnut voittoja.
Hollannissa Feyenoordin kotistadionilla De Kuipilla pelatussa loppuottelussa sinipaidat kaatoi suuren AC Milanin tyylipuhtaasti 2–0. Tuo pokaali jäi ainoaksi itäsaksalaisen seuran voittamaksi palkinnoksi Euroopan kentillä. Yleisöä kyseisen vuoden loppuottelu ei liiemmin innostanut, paikan päälle saapui vaivaiset 6 461 katsojaa. Tuo lukema jäikin kilpailun yksiosaisten loppuotteluiden pienimmäksi katsojamääräksi.
Mielenkiintoinen knoppi loppuottelusta on myös Milanin väliaikaisena päävalmentajana toiminut Giovanni Trapattoni, joka nähtiin ensimmäisessä suuressa finaalissaan. Hän johdatti myöhemmin Juventuksen saman kilpailun mestariksi kaudella 1983–84.
Muita nykypäivänä eksoottiselta kuulostavia mestareita olivat esimerkiksi Neuvostoliiton lipun alta mestareiksi edenneet georgialainen Tblisin Dynamo ja ukrainalainen Kiovan Dynamo. Neuvostoliitto oli nimekäs tekijä jalkapallokartalla ja sen suurimpiin helmiin kuului Valeri Lobanovskin luotsaama Kiovan Dynamo, joka valloitti Cup-voittajien cupin kahdesti. Kiovalaisten molemmat voitot tulivat maalein 3-0 (1975 Ferencvarosista, 1986 Atletico Madridista), mitkä ovat jaetusti toiseksi suurimmat voittolukemat kilpailun historiassa.
Suurimman murskavoiton otti kauden 1962-63 päätteeksi Tottenham nujertaessaan Atleticon peräti maalein 5-1.
Kauden 1982-83 loppuottelussa nuori managerikyky Alex Ferguson johdatti skottiseura Aberdeenin sensaatiomaiseen voittoon Real Madridista John Hewittin jatkoaikamaalin voimin. Ferguson johdatti seuransa myöhemmin samana vuonna myös Super cupin voittoon, nämä ovat Aberdeenin toistaiseksi ainoat kansainväliset voitot.
Belgialaisen KV Mechelenin tähdenlento kantoi kauden 1987–88 suureen sensaatioon, kun se kaatoi loppuottelussa Ajaxin maalein 1–0. Seura ei ole historiassaan varsinaisesti kuulunut kotimaansa suurmenestyjiin kerättyään palkintokaappiinsa neljä maan mestaruutta, joista kolme tuli 1940-luvulla. Keväällä 1988 Mechelen oli hallitseva Belgian cup-mestari korjattuaan pokaalin palkintokaappiinsa ensimmäistä kertaa. Mechelen korjasi samalla vauhdilla myös UEFA:n Super cupin sekä neljännen ja toistaiseksi viimeisen Belgian mestaruutensa seuraavalla kaudella.
Aasinsillalla Mechelenin menestyksestä päästään kätevästi suomalaisseurojen suurimpaan menestykseen kilpailussa. Samalla kaudella 1987–88 RoPS teki kotimaista historiaa etenemällä turnauksessa kolmannelle kierrokselle, kahdeksan parhaan joukkoon. Rovaniemeläiset selvittivät avauskierroksella tieltään Glentoranin Pohjois-Irlannista ja toisella kierroksella albanialaisen Vllaznian. Lopulta Ranskan mahtiseura Marseille tähtipelaajansa Jean-Pierre Papinin johdolla soittautui liian kovaksi vastukseksi ja marssi välieriin yhteismaalein 4–0.
Kaudella 1983–84 FC Haka eteni puolestaan puolivälierävaiheeseen, jossa Juventus oli vahvempi yhteismaalein 2–0. Torinolaisten maalintekijöinä kunnostautuivat Beniamino Vignola & Marco Tardelli. Sekä RoPS että Haka pelasivat kotiottelunsa kaukana Suomesta – rovaniemeläiset Leccessä ja koskilaiset Strasbourgissa.
Suomalaisista pelaajista Cup-voittajien cupia pääsi nostelemaan Petri Tiainen, joka todisti vaihtopenkiltä Ajaxin 1–0-voittoa Lokomotiv Leipzigistä keväällä 1987. Tiainen ei kuulunut amsterdamilaisten kokoonpanoon aiemmilla kierroksilla mutta valikoitui osaksi miehistöä loppuotteluun.
Uudistunut Mestarien liiga söi elintilan
UEFA päätti uudistaa kärkituotteensa Euroopan cupin kaudeksi 1992–93. Paikalleen jämähtänyt kilpailuformaatti kaipasi ravistelua sekä ennen kaikkea enemmän osallistujia ja näkyvyyttä, joilla puolestaan tuotiin lisää rahaa kattojärjestölle. Kaksi ensimmäistä kautta uusi kilpailu pelattiin vielä vanhalla karsinta- ja lohkosysteemillä, jossa lohkovaiheeseen selvisi kahdeksan joukkuetta. Kaudeksi 1994–95 joukkuemäärää lisättiin ja pelattiin ensimmäistä kertaa neljässä neljän joukkueen lohkossa. Tuon kauden päätteeksi Jari Litmanen ja Ajax juhlivat Mestarien liigan voittoa.
Uudistunut Mestarien liiga vei pienemmiltä kilpailuilta, etenkin Cup-voittajien cupilta, elintilaa ja sen edelleen laajentuminen vuodelle 1997 oli lopullinen tyrmäysisku. Lopulta kauden 1998–99 loppuottelu Villa Parkilla Birminghamissa jäi historian viimeiseksi kamppailuksi. Lazion tshekkitähti Pavel Nedvedin maali Mallorcan verkkoon sinetöi roomalaisseuralle voiton ja jäi samalla kilpailuhistorian viimeiseksi osumaksi. Kaikkiaan 39 vuosirengasta kerännyt kilpailu siis alkoi ja päättyi italialaisjuhliin.
Erikoisena knoppina turnauksesta on mainittava tittelin puolustamisen vaikeus. Peräti kahdeksan eri seuraa (Atletico Madrid, Anderlecht, Ajax, Arsenal, Fiorentina, Milan, Parma ja PSG) ylsivät voittonsa jälkeen seuraavalla kaudella finaaliin puolustamaan mestaruuttaan. Yksikään näistä seuroista ei siihen pystynyt, joten kilpailussa ei koskaan nähty “tuplamestaria”. Cup-voittajien cupin 39 kilpailukautena nähtiin 32 eri mestaria. Tällä upealla varianssilla oli kääntöpuolensa, sillä se vaikeutti Cup-voittajien cupin pysyvää juurtumista ja kilpailumuoto oli lopulta melko nopeasti kuopattavissa.
