Mitä tähtipelaajiemme arvot kertovat sinusta ja minusta?
Sitä voi olla vaikea muistaa nyt, mutta joskus oli aika, jolloin Manchester United oli Valioliigan keskikastin kriisiseura, Donald Trump Yhdysvaltojen presidentti ja koronan sijasta loukkaantumiset vakavin jalkapalloilijat pois pelikentiltä pakottanut tekijä.
Sitten maailma keikahti, merivettä pääsi tulvimaan sen kannelle ja ne uskomukset, joihin olimme kasvaneet luottamaan, pyyhkiytyivät verannan maton alle.
Pandemian runtelemassa maailmassa kaikki aikaisempi tuntuu jotenkin turhalta. Liigasijoitukset eivät olekaan enää maailman tärkein asia, muutaman kuukauden mittainen loukkaantuminen ei ole enää maailmanloppu, eikä kieltäytyminen Trumpin kutsusta Valkoiseen taloon olisi enää etusivun uutinen.
Silti tuon menneen maailman lieveilmiöt ovat edelleen tärkeitä – kenties nykyisessä kireyden ilmapiirissä jopa tärkeämpiä kuin koskaan. Sillä niin Marcus Rashfordin vuoden takainen selkävamma kuin Megan Rapinoen harkitsemattomat (vai harkitut?) kommentit laittoivat liikkeelle jotain paljon suurempaa. Jotain aidosti merkityksellistä.
Rashfordin valinta the Guardianin vuoden 2020 jalkapalloilijaksi on hyvä osoitus siitä, että myös jalkapallossa on opittu arvostamaan inhimillisyyttä. Englantilainen on kiistatta hyvä jalkapalloilija, mutta vasta hänen tekonsa kentän ulkopuolella ovat nostaneet hänet todella merkittävään asemaan.
Viime tammikuussa, lähes tarkalleen vuosi sitten, Rashford oli nuoren uransa kovimmassa paikassa. Alavireinen Manchester United oli rajujen arvostelujen kohteena ja hyökkääjällä oli edessään uransa ensimmäinen vakava loukkaantuminen.
Koko elämänsä jalkapallon ympärille rakentanut nuorukainen tarvitsi jotain muuta, mihin upottaa energiansa. Sitten seurasi koronapandemia, joka monin paikoin vain kärjisti yhteiskunnallista epäarvoisuutta. Rashford alkoi syventyä asiaan ja – brittiläiselle urheilijalle epätyypillisesti – alkoi ottaa asioihin kantaa.
Rehellisyyden nimissä on mainittava, ettei manchesterilainen ole vain opportunisti. Todellisuudessa Rashford on yrittänyt puuttua vähävaraisten perheiden ongelmiin jo pitkään. Pandemian luoma maailma vain tarjosi hänelle väylän saada äänensä lopulta kuuluviin.
Ja Rashford todella tietää, mistä puhuu; hän itse kasvoi yksinhuoltajaperheessä, jossa ruokaa ei ilman ilmaisia kouluruokailuja olisi riittänyt jokaiselle neljästä lapsesta.
Lopulta Britannian parlamentti joutui nöyrtymään Rashfordin käytännössä yksin masinoiman kampanjan edessä ja myöntämään tukipaketin, jonka avulla vähävaraisten perheiden lapset saivat nauttia ilmaisista kouluruokailuista myös koulujen ollessa koronan vuoksi suljettuina.
Rashfordin kampanjointi on ollut vaikuttavaa katseltavaa. Englantilainen on puuttunut äänekkäästi vakaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuitenkaan ketään syyllistämättä. Se on enemmän kuin mihin moni poliitikko koko uransa aikana pystyy.
Hyökkääjän taistelu lasten tasa-arvoisuuden puolesta on ollut niin vakuuttavaa, että lokakuussa hänelle myönnettiin brittiläisen imperiumin jäsenen kunnianimi. Kaikesta saamastaan huomiosta huolimatta Rashfordista paistaa kuitenkin aito välittäminen; se, ettei hän tee tätä itsensä vuoksi.
Ja siinä mielessä englantilainen on täydellinen 2000-luvun kuvaaja: ihminen, joka tietää vallitsevista yhteiskunnallisista ongelmista huomattavista edeltäviä polvia enemmän, ja joka välittää niistä aidosti.
Rashford ei ole toki kampanjointinsa kanssa yksi. Vaikka the Guardianin valinta vuoden 2019 jalkapalloilijaksi on kentän puolella heistä menestyneempi, voidaan silti väittää, että merkittävimmän jäljen itsestään Rapinoekin on jättänyt kentän ulkopuolella.
Kaksinkertainen maailmanmestari kuvailee itseään tyynesti jalkapalloilijaksi, joka ei varo liikaa sanomisiaan. Juuri sanomisillaan Rapinoe on kuitenkin noussut todellisuuteen suuruuteen. Sillä hänen sanoillaan on ollut todellista painoarvoa.
Yhdysvaltalainen on avoimesti kommentoinut, ettei ymmärrä, kuinka jalkapalloilijat voivat olla sotkeentumatta politiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin, sillä ovathan hekin yhteiskunnan jäseniä ja sen vaikutuksen alaisena.
Rapinoe on ainakin tehnyt oman osansa sen yhteiskunnan parantamiseksi, jossa hän elää. Kalifornialainen on kampanjoinut vahvasti niin seksuaaliseen suuntautumiseen, ihonväriin kuin sukupuoleenkin liittyvien tasa-arvokysymysten puolesta. Laituri oli mm. yksi äänekkäimpiä Yhdysvaltojen maajoukkueen mies- ja naispelaajien palkkauksen tasa-arvoistamisen vaatijoita.
Vuoden 2019 kultaisen pallon voittaja oli myös ensimmäinen valkoihoinen urheilija maailmassa, joka polvistui Yhdysvaltojen kansallislaulun aikana Colin Kaepernickia tukeakseen. Trumpia Rapinoe ehti arvostella useaan otteeseen tämän maskuliinisesta, valkoista ylivaltaa korostavasta johtamistyylistä.
Vahvoista kannanotoistaan huolimatta oman rooliinsa urheilun tasa-arvokeskustelun keskiössä yhdysvaltalainen suhtautuu nöyrästi. Hän ei korosta omaa merkitystään, vaan sanoo avoimesti saaneensa mahdollisuuden nousta esiin vain, koska Kaepernickin ja MeToo-liikkeen kaltaiset toimijat avasivat väylän avoimelle keskustelulle.
Myös siinä mielessä Rapinoe on 2000-lukua ja someaikakautta hallitsevan suvaitsevuuden ja ymmärtäväisyyden kasvatti. Hän ei vain halua pönkittää omaa statustaan, vaan jahtaa aitoa muutosta. Hän osaa katsoa maailmaa muiden kuin itsensä näkökulmasta ja ymmärtää, että on olemassa ongelmia, jotka eivät välttämättä kaikille näyttäydy. Rapinoen mukaan ”jokaisella on vastuu tehdä kaikki voitavansa, jotta maailmasta tulisi parempi paikka.”
Sekä Rapinoe että Rashford edustavat uutta ajattelutapaa yhteiskunnassamme. Ongelmakohdat, joihin he puuttuvat, ovat erilaiset. Lähtökohta on silti sama: jokaisen ihmisen tulisi saada tasa-arvoiset mahdollisuudet elämäänsä. Osuvasti he edustavat myös täydellisen erilaisia ihmistyyppejä; eri sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, ihonväriä sekä sosioekonomista taustaa.
Jo pelkästään esillä olemalla he parantavat ymmärrystä siitä, että jalkapallossa, kuten yhteiskunnassa muutenkin, pitää olla mahdollisuus nousta huipulle, olivat lähtökohdat mitkä tahansa.
Rapinoe ja Rashford edustavat myös sitä ajatusmaailmaa, joka pyrkii rikkomaan ihmisten lokeroinnin myyttiä. Enää itseään ei tarvitsee määrittää vain yhden attribuutin kautta. Enää sinun ei tarvitse olla jalkapalloilija tai aktivisti; voit olla molempia. Ja on uusi tai.
Pelkkä jalkapallo ei enää määritä kuluvan vuosituhannen tähtiä – he ovat paljon muutakin kuin urheilijoita.
Siinä mielessä tilanne on toki sama kuin jo 60-luvulla. George Best ei ollut vain jalkapalloilija, hän oli viihde-elämän tähti, rattopoika ja playboy. Yhteiskunnan maskuliiniset arvot peilautuivat faneista Bestiin ja Bestistä takaisin faneihin.
Kun 60-luvulla saattoi nähdä George Bestin lauantain ottelukierroksen jälkeen baarissa, voi 2020-luvulla nähdä Marcus Rashfordin täyden ysikymppisen jälkeen auttamassa ruokalähetysten kanssa. Kumpikin peilaa ja edustaa oman aikansa arvoja – arvot vain ovat ajan saatossa muuttuneet.
Matkan varrella on toki otettu askeleita suuntaan, jos toiseenkin. Mad Men -aikakautta edustanutta Bestiä seurasi Johan Cruyff ja ammattimaisuuden vastaisku. 80- ja 90-lukujen taitteessa puolestaan hengitettiin jälleen maskuliinisuuden murrosta mm. Paul Gascoignen kautta. Toisaalta Gazza oli lädikulttuurin ilmentymä, toisaalta pelaaja, joka osoitti, että pelaajillakin on oikeus tunteille ja välittämiselle. 2000-luvun alku oli David Beckhamin ja henkilöbrändäyksen ensiaskelten aikakautta.
Nyt Rapinoe ja Rashford ovat uuden suvaitsevuuden aikakauden sanansaattajia. Tähtipelaajat ovat aina henkilöineet vallitsevan aikakauden ilmapiiriä, eikä nykyaika tee siihen poikkeusta. Jalkapallo on tarvinnut niin Beckhamia, Bestiä kuin Gascoigneakin, jotta se on voinut synnyttää Rapinoen ja Rashfordin kaltaisia vaikuttajia. Ja lopulta olemme tilanteessa, jossa aikakautemme suurimmat tähdet eivät voi muuttaa vain jalkapalloa, vaan koko maailmaa, parempaan suuntaan.
Jalkapallo on osa yhteiskuntaa, ja sen pelaajat ovat yhteiskunnan kuvaajia siinä missä me muutkin. Ilmiö ei ole uusi – mutta tällä kertaa sillä on oikeasti väliä. Sillä vihdoin yhteiskunnallinen keskustelu kannustaa puuttumaan epäkohtiin. Ja siinä keskustelussa jalkapallon rooli ei ole seistä sivustakatsojana.
Toki aina löytyy vastavoimakin; niitä, jotka vaativat jalkapalloilijoiden keskittyvän vain jalkapalloon. Meidän kaikkien onneksi heidän äänensä ovat kuitenkin hukkumassa vähemmistöön.
Hyvää viikonloppua
Se olkoon riittävästi yhdellä kertaa. Vaikka maailma onkin keikahtanut nurinkurin, on silti syytä positiivisuuteen. Ihmisten välinen kunnioitus ja tasa-arvo ottaa askeleita eteenpäin jatkuvasti, myös jalkapallossa. Vielä on ongelmia ratkaistavaksi, mutta suunta on oikea.
Megan Rapinoeta lainatakseni, kannetaan siis oma vastuumme siitä, että maailmasta tulisi parempi paikka. Siihen ei vaadita aikaa eikä rahaa – tällä hetkellä siihen riittää se, että kunnioitamme muita ja annamme kaikille heidän kaipaamansa tilan ja etäisyyden tartuntojen ehkäisemiseksi.
Palataan asiaan ensi viikolla. Sitä ennen voit lähettää palautetta sähköpostitse juuso@teravinkyna.com, tai laukaista verbaalisen kanuunasi risujen tai ruusujen muodossa Twitterissä @TeravinKyna. Ja annoit palautetta tai et, suosittelen lämpimästi uutiskirjeen tilaajaksi rekisteröitymistä. Kaikkein tärkeimpänä silti: pysyttele terveenä.
Hyvää viikonloppua!
