Ottelu Senegalin ja Zimbabwen välillä oli tasan 0–0. Afrikan mestaruuskisojen suurin ennakkosuosikki oli jäämässä turnauksen avausottelussaan nöyryyttävään tasapeliin Fifan rankingissa 101 sijaa alempaa löytyvää Zimbabwea vastaan.
Paineita joukkue ei silti näyttänyt kokevan. Tai jos koki, ei sitä voinut päätellä siitä, miten Senegal pelasi. Kun Zimbabwe nosti prässiään lähes Senegalin maaliviivalle, päätti joukkueen keskuspuolustaja Abdou Diallo hieman leikitellä vastustajansa kanssa.
PSG:n keskuspuolustaja nosti pallon rennon oloisena Zimbabwen hyökkääjän pään yli. Ja sitten teki saman uudestaan. Tilanne purkaantui vasta, kun Diallo pelasi päänkorkuisen syötön joukkuetoverilleen ja Senegal joutui sortumaan hieman hätäiseen purkupalloon.
Senegal voitti ottelun lopulta 1–0 Sadio Manén lisäajan seitsemännellä minuutilla viimeistelemällä rangaistuspotkumaalilla. Joukkueen kahdessa seuraavassa ottelussa ei tehty maaliakaan. Senegal jatkoi silti, vastoin todennäköisyyksiä, lohkovoittajana pudotuspeleihin, joissa se on murskannut vastustajansa iskemällä kolmeen otteluun kahdeksan maalia.
Huomenna Senegal pelaa Afrikan mestaruuskisojen finaalissa Egypti vastaan. Manélle, Diallolle, Kalidou Koulibalylle ja kumppaneille kyseessä on toinen peräkkäinen mahdollisuus voittaa maanosan mestaruus, joka, luonnollisesti, on heidän silmissään verrannollinen Euroopan mestaruuteen.
Silti Euroopassa Afrikan mestaruuskisoja tunnutaan järjestäen vähäteltävän. Se, että pelaaja lähtee edustamaan maataan maanosansa mestaruusturnaukseen kesken eurooppalaisen jalkapallokauden, koetaan ennemminkin rangaistuksena kuin kunniana.
Tämä johtuu tietysti jalkapalloyhteisön eurooppakeskeisyydestä. Me haluamme edelleen, jopa globalisoituneen maailman aikaan, ajatella, että olemme jalkapallomaailman itseoikeutettuja hallitsijoita. On jokseenkin kuvaavaa, että Pitso Mosimane, joka johti egyptiläisen Al Ahlyn kaksi kertaa vuoden sisään Afrikan Mestarien liigan voittoon, tai Abel Ferreira, joka teki saman tempun Palmeirasin kanssa Copa Libertadoresissa, puuttuivat kumpikin Fifan ehdokaslistalta vuoden 2021 parhaaksi valmentajaksi.
Toinen syy on turnauksen ajankohta. Arvoturnaus, joka pelataan kesken sarjakauden, kun ei eurooppalaisten suurseurojen vinkkelistä ole asianmukainen arvoturnaus ollenkaan.
Tästäkin argumentista toki paistaa oma kehu kauas. Kuten Suomessa hyvin tiedämme, pelataan myös kesällä pelattavat arvoturnaukset kesken sarjakauden, vaikkeivat Euroopan eliittisarjojen päättäjät sitä huomaisikaan. Lisäksi Afrikan Jalkapalloliitto yritti siirtää Kamerunissa järjestettävät mestaruuskisat pelattavaksi kesälle, vain todetakseen, ettei se sään puolesta ole yksinkertaisesti mahdollista.
MM-kisojen pelaaminen Qatarissa kesken kauden on yksi asia. Afrikan mestaruuskisojen isännöintimahdollisuuden epääminen puolelta maanosan maista on kokonaan toinen. Talvella pelattavien Afrikan mestaruuskisojen paheksuminen eurooppalaisten ilmasto-olosuhteiden perusteella on yksinkertaisesti ylimielistä.
Toki turnauksen aliarvioimiseen vaikuttaa myös se, kuinka usein se pelataan. Samalla, kun me Euroopassa olemme pinttyneet kiinni ajatukseen siitä, että arvokisat on pelattava neljän vuoden välein, pelataan Afrikassa maanosan mestaruuskisoja joka toinen vuosi. Samasta syystä Copa Américan arvostus on ollut viime vuodet selvässä laskussa – turnaus kun tunnutaan nykyään pelattavan sattumanvaraisesti aina silloin, kun huvittaa.
Ja siltikään meidän ei tulisi tuomita Afrikan mestaruuskisoja niin nopeasti. Africa Cup of Nations, kuten turnaus virallisesti tunnetaan, saattaa olla kaikista maailman maanosaturnauksista se viihdyttävin. Ja juuri viihteestähän jalkapallossa on lopun kaiken kysymys.
Siinä, missä eurooppalainen jalkapallo on pitkään ollut organisointikyvyn riemumarssia, yksilöiden alistamista kollektiiville, on Afrikassa perinteisesti ajateltu jalkapalloa enemmänkin vahvojen yksilöiden kautta.
Tämän on toki muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana merkittävästi, kun eurooppalaiset jalkapallonäkemykset ovat vallanneet alaa myös Afrikassa, mutta kaikista maanosaturnauksista juuri Afrikan mestaruusturnaus on se, josta voi vielä löytää erilaisuutta ja hieman epäortodoksisia jalkapalloajatuksia.
Kun Euroopassa lasketaan todennäköisyyksiä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, annetaan Afrikassa yksittäisille pelaajille hieman enemmän päätäntävaltaa sen suhteen, miten tilanteet pelataan. Lopputuloksena on useampia pienen maaliodottaman yrityksiä, jotka nykyään puuttuvat eurooppalaisesta jalkapallosta kokonaan.
Ja aivan syystä. Useimmiten näistä yrityksistä ei seuraa mitään hyvää. Mutta silloin, kun kärkkäri neljästäkymmenestä metristä osuu kohdalleen, on tulos mykistävä.
Toisaalta joskus todennäköisyyksiä vastaan tehty arvio voi mennä myös väärin. Kun Norsunluurannikko pelasi Sierra Leonea vastaan, laski Elefanttien maalivahti Badra Ali Sangaré, että hänen kannattaa ennemmin yrittää kopata huonosti palautettu pusku boksin nurkasta kuin antaa vastustajalle kulmapotku. Tuloksena oli pallon karkaaminen kainalosta takaisin peliin ja Sierra Leonen 2–2 tasoitus, Sangarén katsellessa tilannetta voimattomana ja tuskissaan nurmen pinnasta.
Siinä, missä Mikkel Damsgaardin jäljitelmä David Luizin potkutekniikasta oli kesän 2021 EM-kisojen ainoa maali suorasta vapaapotkusta, on samaan pystynyt tämän vuoden Afrikan mestaruuskisoissa Achraf Hakimi lohkovaiheessa Gabonia vastaan, Hakimi uudestaan Malawia vastaan ja Youssouf M’Changama Kamerunia vastaan. Ottelussa, jossa Komorit taisteli voitosta loppuun asti, vaikka pelasi 83 minuuttia miehen vajaalla ja laitapuolustaja maalivahtina.
Myös tunteiden palo, tai ainakin niiden näyttäminen, tuntuu olevan Eurooppaa suurempaa. Egyptin ja Marokon välisessä puolivälieräottelussa erotuomari joutui kokeilemaan taitojaan järjestysmiehenä pitääkseen kiehuvat pelaajat poissa toistensa kurkuista. Etiopialaiset puolestaan juhlivat lohkovaiheen päätöskierroksen tasapeliä Burkina Fasoa vastaan avoimen onnellisina – huolimatta siitä, ettei tuloksella ollut minkäänlaista merkitystä. Lohkojumboksi jääneestä joukkueesta oli silti hienoa päättä turnaus hyvään tulokseen ja antaa edes jotakin takaisin faneilleen, jotka tukivat joukkuetta, vaikkei menestysmahdollisuuksia juuri ollut. Etiopialla kun ei, toisin kuin sen vastustajilla, ollut joukkueessaan yhtään Euroopan kentillä pelaavaa pelaajaa.
Myös turnausjärjestäjät itse ovat auttaneet draamankaaren luomisessa. Virallinen turnauskaavio kisojen virallisilla verkkosivuilla oli koottu alun perin väärinpäin, mikä sai ihmiset uskomaan, että Senegal ja Egypti kohtaisivat jo turnauksen välierässä. Totuus, kuten hyvin tiedämme, on täysin toinen.
Mutta jos on turnauskaavioon luottaminen vaikeaa, niin on myös siihen, kuinka kauan jalkapallo-ottelun tulisi kestää. Turnauksen aikana kun lisäaikaa on annettu milloin mitenkin paljon, mutta hyvin harvoin pelitilanteiden mukaisesti. Aina lisäaikaa ei ole edes pelattu loppuun.
Malin ja Tunisian välinen ottelu, jossa tuomari vihelsi pelin päättyneeksi jo 85 minuutin jälkeen, on toki jo kerännyt ivaotsikoita ympäri maailmaa. Tilanteen huumoriarvoa tuskin kuitenkaan lisää tieto siitä, että tuomari kärsi vaikeiden sääolosuhteiden takia auringonpistoksesta ja jouduttiin kiidättämään sairaalaan ottelun jälkeen.
Samalla ilmasto-olot ja kulttuurierot luovat kuitenkin ympäristön, joka on otollista vastapainoa sille eliittiselle ja loppuunsa viritetylle koneistolle, jota kutsutaan eurooppalaiseksi jalkapalloksi. Puvun sijasta T-paidoissa heiluvat päävalmentajat, vartalomaaleihin sonnustautuneet fanit ja itseään toteuttavat pelaajat kaikki luovat kuvaa hieman rennommasta ja leikkimielisemmästä turnauksesta – vaikka voittaminen otetaan silti täydellisen vakavasti.
Afrikkalainen jalkapallo ja Afrikan mestaruuskisat tarvitsevat vielä paljon huomiota ja tukea, jotta ne voivat ylittää tietyt haasteet organisoinnin ja infrastruktuurin toimimattomuuden suhteen. Vain sitä kautta turnaus voi nousta myös eurooppalaisella arvoasteikolla korkeammalle. Arvostus taas avaisi mahdollisuuksia esimerkiksi afrikkalaisille päävalmentajille, jotka vielä nykyäänkin loistavat Euroopassa vain poissaolollaan.
Mutta kasvu vaatii sitä, että afrikkalaista jalkapalloa osataan arvostaa siellä, missä arvostettavaa on, sen sijaan, että maanosan merkittävintä turnausta vähäteltäisiin joka käänteessä.
Vähäteltävää on nimittäin yllättävän vähän. Afrikan mestaruuskisojen parhaat joukkueet eivät olisi itselleen liian kovassa paikassa myöskään EM-kisoissa. Turnauksen tähdet kuuluvat jo maailman parhaiden seurajoukkueiden avainpelaajiin. Ja silti sen hienoin piirre – syy, mikä tekee siitä ehkä jopa maailman kiinnostavimman maanosaturnauksen – on erilaisuus.
Euroopassa on tehty kaikki mahdollinen sattuman ja inhimillisen virheen poistamiseksi jalkapallosta. Suuret hallitsevat vahvemmin kuin koskaan ja yllätyksiä nähdään yhä harvemmin. Samalla vallitsevat jalkapalloaatteet matkaavat ympäri planeettaa nopeammin kuin koskaan, ja kaikki huippuseurat ja -maajoukkueet lukevat peliä samalla tavalla. Ylisuorittamisesta on tehty arkipäivää, ja vain harva asia pystyy enää aidosti yllättämään tai riemastuttamaan.
Afrikan mestaruuskisat ovat kenties viimeinen arvoturnaus, josta voi aidosti löytää vielä jotain erilaista ja vallitsevaa status quoa horjuttavaa.
Hyvää viikonloppua
Sen pituinen se. Jotain erilaista ja yllättävää voi löytää myös ensi viikon kolumnista. Ennen sitä voit kuitenkin jakaa omia yllättäviä mietteitäsi sähköpostitse osoitteeseen juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Jos taas haluat saada ensi viikon tekstin tuoreeltaan sähköpostiisi, liity Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi.
Hyvää viikonloppua.
