Sallisen sivukatsomo: Voitto on voitto – mutta kenelle se pitäisi antaa?

Samalla, kun suomalaisten katseet ovat kääntyneinä kohti HJK:n ja KuPS:n eurokarsintoja, ja kansainvälinen media täyttyy siirtohuhuista ja Real Madridin sekä Liverpoolin merkityksettömistä harjoituspeleistä AC Milania ja Athletic Bilbaota vastaan, pelataan toisella puolella palloa maailman arvostetuimman urheilukilpailun jalkapalloturnauksen välieriä.

Kun karsinnat europeleihin käyvät kuumimmillaan ja tuleva kausi alkaa ottaa täysiä kierroksia alleen, kukaan ei muista, että jossain pelataan menneen kauden viimeistä – tai kenties tulevan ensimmäistä – maajoukkuefinaalia.

Niin olematon on olympiajalkapallon arvostus, että kun koko maailma hehkutti Copa Américan päätteeksi Lionel Messin voittaneen uransa ensimmäisen maajoukkuepokaalin, kaikilta jäi huomaamatta, että argentiinalainen itse asiassa pokkasi olympiakultaa vuonna 2008.

Mutta olympialaisiahan ei toki jalkapallomaailmassa lasketa arvoturnaukseksi (tämä koskee tietysti vain miesten jalkapalloa; naisille olympiaturnaus on ollut jo kauan lajin arvostetuimpia). Tämä on ollut jalkapallon kohtalo olympialaisissa jo pitkään. Kukaan ei muista, eikä ketään kiinnosta. Turnaus pelataan pois alta, ja jalkapallomaailma jatkaa omaa elämäänsä huomioimatta asiaa ollenkaan.

Silti väitteet siitä, ettei jalkapallo olympialaisissa aiheuta tunteita, ovat roskaa. Kysykää vaikka Dani Alvesilta, joka kypsässä 38 vuoden iässä ja kaiken voittaneena päätti vielä lähteä tavoittelemaan yhtä kruunua uralleen. Koko jalkapallohistorian eniten pokaaleja voittanut pelaaja osoitti, että jopa olympialaisilla on paikkansa jalkapallokartalla, jos voitonnälkää on riittävästi.

Brasilialainen ei toki ole ainoa huippupelaaja, joka on antanut arvoa miesten olympiajalkapallolle. Espanjan maajoukkue, esimerkiksi, on täynnä EM-kisoissa esiintyneitä tähtiä Pedrin, Pau Torresin ja Dani Olmon johdolla. Jokainen huippu-urheilija haluaa voittaa, ja vaikkeivat olympialaiset nautikaan jalkapallomaailman varauksetonta arvostusta, on olympiakulta useammankin tähtipelaajan mielestä tavoittelemisen arvoinen.

Monelle pelaajalle olympialaiset voivat jopa olla ainoa sauma voittaa jotain maajoukkueurallaan – jollekin toiselle ne voivat olla tapa pyyhkiä menneisyyden tappioiden kyyneleet unohduksiin. Yhtä lailla, jokaiselle turnaukseen osallistuvalle ne ovat merkitykselliset.

Toki jo se, että saa kutsua itseään olympiaurheilijaksi, on monelle riittävän suuri houkutin. Olympialaiset itsessään ovat myyttiset, ja pääsy olympialaisiin kunnianosoitus ja elinikäinen muisto. Jopa huippujalkapalloilijoille olympiatunnelman kokeminen ja olympiakylässä, muiden tähtien keskellä, asuminen on ainutlaatuinen kokemus, jota ei muualla ole tarjolla.

Kuten Dani Alves totesi, “olympialaiset ovat maagiset: pelkästään niiden ajatteleminen saa tunteelliseksi”.

Eivät Neymarin Riossa vuodattamat kyyneleet kuitenkaan pelkästä maagisuudesta johtuneet; jokainen huippujalkapalloilija lähtee olympialaisiin vain ja ainoastaan voittaakseen. Joillekin voiton himo on jopa niin suurta, etteivät he osaa kieltäytyä maajoukkueensa kutsusta, vaikka se ehkä järkevää olisikin. Ja tämä on oikeastaan olympiajalkapallon suurin ongelma.

Olympialaisten änkeäminen jalkapallokalenteriin tekee jo valmiiksi liian täyteen pumpatusta kalenterista vielä täydemmän. Pedri on hyvä esimerkki tilanteen kestämättömyydestä: huippusarjojen pelaajilla on takanaan historian tiivein ja kiivastahtisin jalkapallokausi, jonka päälle huiput niin Euroopassa kuin Etelä-Amerikassa ahkeroivat vielä maanosien omat arvokisat.

Barcelonan pelaaja, joka missasi Espanjan joukkueessa EM-kisoissa vain yhden peliminuutin, päätti kuitenkin peruuttaa muutenkin lyhyen lomansa ja lähteä vielä urakoimaan olympialaisiin maansa nutussa. Pedri on toki itse vastuussa päätöksistään, ja hänen nuori kroppansa voi rasituksen kestääkin, mutta onko kestävää, että yksi maailman lupaavimmista pelaajista pelaa uransa tärkeimmässä taitekohdassa kilpailullisia pelejä kaksi vuotta putkeen, ilman minkäänlaista taukoa?

Samaa vastuunkantoa voi kuuluttaa myös Barcelonalta, sillä seurojen ei ole pakko vapauttaa pelaajiaan maajoukkueiden käyttöön olympialaisia varten. Olympialaiset eivät kuulu viralliseen jalkapallokalenteriin, eikä turnausta täten myöskään noteerata muuta vuosikalenteria suunniteltaessa.

Tämä kertoo toki paljon kisojen arvostuksesta, mutta samalla se on tapa suojella jo valmiiksi liian koville ajettuja pelaajia, jotka muuten kutsuttaisiin hätiin maidensa mitalisaaliin kasvattamisen toivossa.

Osittain samoista syistä, arvostuksen puutteesta ja pelaajien suojelemisesta, olympialaisiin saa nimetä vain kolme yli 23-vuotiasta pelaajaa. Osittain kyse on taas imagon suojelusta – molemmin puolin pöytää. Jalkapalloyhteisö (lue: Fifa) ei halua, että olympialaiset vievät huomion jalkapallon MM-kisoilta. Mutta toisaalta kansainvälinen olympiakomitea tietää, että maailman parhaiden pelaajien ollessa mukana jalkapallo jyräisi suosiossa kaikki muut olympialajit alleen.

Yhtälö on vaikea. Jalkapallo on kesälajien aatelia, ja ansaitsee paikkansa olympialaisissa. Toisaalta yksikään osapuoli ei halua, että laji on mukana täydellä teholla. Tämä laskee isossa kuvassa niin jalkapallon kuin olympialaistenkin arvostusta, mikä ei ole pitkässä juoksussa hyväksi kenellekään.

Olisiko siis aika tehdä sellainen muutos, jonka jälkeen palloa edelleen potkittaisiin kesäkisoissa, mutta jonka myötä sitä tekisivät oman lajinsa parhaat? Olisiko aika riisua jalkapallo olympialaisten ohjelmasta ja korvata se esimerkiksi futsalilla, katufutiksella tai rantajalkapallolla?

Nämä lajit voisivat nopeatempoisempina ja lyhyempien ottelujensa vuoksi olla neutraalille yleisölle jopa helpommin lähestyttäviä, mikä todennäköisesti lisäisi niin olympialaisten kuin kisoihin valitun lajinkin suosiota. Samalla nopeatempoisemmat lajit voisivat auttaa olympiakomiteaa houkuttelemaan vastaanottimien ääreen nuoria katsojia, minkä se tietää itsekin suurimmaksi haasteekseen.

Ei ole mikään salaisuus, että olympialaisten arvostus nuorten parissa on laskenut huippuvuosistaan. Kansainvälinen olympiakomitea on jo reagoinut tähän nostamalla esimerkiksi rullalautailun ja 3×3 koripallon tapaisia lajeja olympiakartalle.

Esimerkiksi futsalin tai katufutiksen sisällyttämistä olympialaisiin puoltavat hyvin vahvasti samat syyt, joiden perusteella 3×3 koripallo kisoihin nostettiin. Peli on vauhdikkaampaa ja neutraalille yleisölle normaalia koripalloa viihdyttävämpää. Lisäksi lajilla on takanaan valtava fanipotentiaali.

3×3 koripallon juuret ovat katukoriksessa, joka on ESSEC:n kauppakorkeakoulun tutkimuksen mukaan maailman pelatuin urbaani joukkuelaji. Jos harrastajamäärä saadaan muutettua katsojiksi, on lajin potentiaali lähes rajaton.

Samaa voinee sanoa 5vs5- tai 7vs7-jalkapallosta tai sen erilaisista variaatoista. Joissakin arvioissa 5vs5-futis on jopa jalkapalloa pelatumpi laji maailmanlaajuisesti. Suomessakin jokainen harrastesarjaa, puistofutista tai muutoin nimettyä pienen kentän jalkapalloa pelannut olisi varmasti kiinnostunut katsomaan, miten lajin parhaat olympialaisissa onnistuvat.

Samalla pääsy mukaan olympialaisiin voisi olla avain koko lajin kasvulle. Kansainvälisen olympiakomitean jäsen Sari Essayah totesi edellisen viikon Urheilulehdessä, että monelle pienelle lajille olympiakisat ovat ainoa globaali näyteikkuna. Siksi olisikin elintärkeää, että myös pienemmät lajit löytävät paikkansa olympiakartalla.

Futsalia on mahdoton väittää pieneksi lajiksi. Kasvupotentiaalia on silti edelleen valtavasti. Rantajalkapallo ja katufutis, tai sen erilaiset pienen kentän muunnelmat, sen sijaan ovat juuri näitä pieniä, mutta suuren harrastajamäärän omaavia lajeja, joiden näkeminen olympialaisissa voisi räjäyttää lajin suosion katon läpi.

Samalla palattaisiin niiden perusasioiden äärelle, joista olympialaisissa on todella kyse: voitontahdosta, arvostuksesta ja aidosta kisakiimasta. Jokainen näistä lajeista saisi varmasti lajinsa parhaat mukaan olympialaisiin, mikä tarkoittaisi, että kentällä nähtäisiin lajinsa suurimmasta kruunusta taistelevia pelaajia. Ja eikö juuri siitä olympialaisissa ole kyse?

Hyvää viikonloppua

Jalkapallon olympiafinaali pelataan tänään klo 14:30. Vaikket olisikaan olympiafutiksen suuri ystävä, on peli katsomisen arvoinen jo miellyttävän alkamisajankohtansa takia – tai hyvä välipala suurempaan maajoukkuefutiksen nälkään. Toisaalta syyksi katsomiseen riittää ihan sekin, että saattaa nähdä Dani Alvesin taas voittavan jotain.

Viikon päästä puolestaan aloitetaan taas Euroopan suursarjoissa. Sitä edeltävä arkiviikko on kuitenkin suomalaisittain äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä niin HJK:lla kuin KuPS:llakin on äärimmäisen hyvä sauma tuoda europelejä kylmään ja hyiseen Pohjolaan.

Sallisen sivukatsomo palaa asiaan ensi viikolla. Jos haluat sivukatsomon toisen kauden kunniaksi liittyä viikkokirjeen tilaajaksi, voit tehdä sen tästä. Juttuideoita ja -toiveita pitkälle kaudelle voi sen sijaan antaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna.

Ensi viikkoon. Siihen asti: pysykää terveinä.

Hyvää viikonloppua.