Ranskan ja Saksan välinen EM-kisojen avauskierroksen ottelu meinasi tiistaina saada pelottavan käänteen, kun stadionin yllä liitovarjolla liitänyt mielenosoittaja menetti varjonsa hallinnan ja oli pudota suoraan katsojien päälle ennen ottelun alkamista.
Itse peli sen sijaan näytti kuvottavan puolensa, kun Ranskan Benjamin Pavard päästettiin jatkamaan ottelua normaalisti sen jälkeen, kun hän oli saanut kovan osuman päähänsä Robin Gosensin polvesta.
Se, että Pavard palasi vielä kentälle menetettyään tajuntansa, on kisojen oksettavin temppu tähän asti. Se osoittaa, kuinka vähän laji-ihmiset aidosti pelaajien terveydestä välittävät ja kuinka ongelmalliset jalkapalloon juurtuneet asenteet ovat. Puolustajan peluuttamista ei pitäisi ohittaa olan kohautuksella, se pitäisi käsitellä lähes rikoksena ihmisoikeuksia vastaan.
Se, että Ranskan lääkintähenkilökunta reagoi tajuttomuuteen tällä tavoin vain kolme päivää Christian Eriksenin tapauksen jälkeen, asettaa koko tilanteen vielä irvokkaampaan valoon. Viimeistään Eriksenin selviämisen olisi pitänyt tehdä kaikille selväksi, että ihmishenki on jalkapalloa tärkeämpi ja pelaajien loppuelämän elämänlaatua ei tulisi asettaa tulilinjalle kullan kiilto silmissä.
Päävammoissa ei ole kysymys hetkellisestä pimenemisestä, vaan mahdollisesti koko loppuelämän kestävästä, elämää rajoittavasta tai sen päättävästä, sairaudesta. On toki ymmärrettävää, että joukkueet haluavat voittaa hinnalla millä hyvänsä, mutta aivojen terveyden suhteen kompromisseja ei tulisi tehdä.
Valitettavasti tilanteesta on vaikea olla yllättynyt, sillä näin jalkapallossa on toimittu käytännössä aina.
David Luiz ja Raúl Jiménez iskivät marraskuisessa valioliigaottelussa Arsenalin ja Wolvesin välillä päänsä yhteen sillä seurauksella, että Jiménez kiidätettiin kallonmurtuman vuoksi sairaalaan. Iskun kovuudesta – ja siitä, että verenvuotoa Luizin otsasta ei saatu tyrehtymään koko puoliajan aikana – huolimatta Arsenalin lääkintähenkilökunnalle ei tullut mielenkään pakottaa brasilialaispuolustajaa vaihtoon.
Luiz toki selvitti kaikki pakolliset testit tilanteen jälkeen, joiden avulla arvioidaan pelaajan kykyä jatkaa ottelua. Mielestäni voidaan kuitenkin kyseenalaistaa kysymysten, kuten ”mitä joukkuetta vastaan pelasti viime viikolla?” riittävyys, jos pelaaja menettää tajuntansa tai saa tyrehtymättömän avohaavan otsaansa.
Niin syvälle juurtunutta on voiton tavoittelu ja mahdollisuuksien pitäminen avoinna jalkapallossa, etteivät joukkueet halua ”kuluttaa” yhtä vaihtoa mahdollisen aivotärähdyksen kärsineen pelaajan pois ottamiseen. Siksi Englannin jalkapalloliitto otti kokeiluun aivotärähdysepäilystä aiheutuvan lisävaihdon, joka ei kuluta normaaleja vaihtoja ottelun aikana.
Jostain syystä Uefa ei kuitenkaan suostunut ottamaan aivotärähdysvaihtoa käyttöön EM-kisoissa. Uefa vakuutti, että sen lanseeraama protokolla pääiskujen hoitamiseksi olisi riittävä. Tiistaina tuota protokollaa ei kuitenkaan noudatettu, mikä herättää lisäkysymyksiä sen suhteen, kuinka tosissaan pelaajia oikeasti halutaan suojella.
Ammattilaisjalkapalloilijat ovat toki tottuneita pelaamaan erilaisten vammojen kanssa. Harva EM-kisojen tähtipelaajistakaan on todennäköisesti täydessä kunnossa raskaan sarjakauden jälkeen.
On kuitenkin täysin eri asia riskeerata pelaajan polvi tai takareisi, jotka pahimmillaan vaarantavat uran huipputasolla, kuin riskeerata ihmisen aivotoiminta, joka voi pahimmillaan päättää koko elämän.
Olisi eri asia, jos päävammoille ei voisi tehdä mitään. Mutta on tieteellisesti todistettu fakta, että pelaamisen jatkaminen päävamman syntymisen jälkeen hidastaa ja vaikeuttaa paranemista. Erään Pediatricsissa julkaistun tutkimuksen mukaan jalkapalloilijoilla, jotka jatkavat pelaamista päävamman syntymisen jälkeen, kestää tuplasti kauemmin parantua vammasta kuin niillä, jotka otetaan saman tien vaihtoon.
Tämän tilaston luulisi kannustavan seurojakin pelaajien suojeluun ja päävammojen vaikutusten minimointiin. Todellisuudessa jalkapalloilullisten tekijöiden tulisi kuitenkin väistyä inhimillisten arvojen tieltä päävammoista puhuttaessa.
Glasgow’n yliopiston teettämän tutkimuksen mukaan jalkapalloa ammatikseen pelanneet tulevat nimittäin kärsimään dementiasta kolme ja puoli kertaa muuta väestöä todennäköisemmin. Valitettavasti tämäkin on kuitenkin lievemmästä päästä janaa, jos laitetaan järjestykseen seurauksia, joita jatkuvat aivotärähdykset voivat saada aikaan.
Urheilijoiden päävammojen tutkimiseen sai aikanaan vauhtia amerikkalaisen Dave Duersonin traaginen itsemurha vuonna 2011. 50-vuotias Super Bowl -voittaja kärsi kroonisesta traumaperäisestä enkefalopatiasta (CTE), joka on lukuisista päähän kohdistuneista iskuista johtuva aivojen vajaatoimintaa aiheuttava sairaus.
Viimeisin julkisuuteen noussut lukuisien päävammojen uhri lienee australialaisen jalkapallon pelaaja Jacinda Barclay, joka riisti oman henkensä viime vuoden lokakuussa. Barclayn aivoista ei löytynyt merkkejä CTE:stä, mutta hänen aivoistaan löydettiin rappeumaa, jonka oletetaan herkistävän mielisaurauksille sekä itsetuhoisille ajatuksille.
Barclayn ja Duersonin välissä on ollut monta muuta huippu-urheilijaa, jotka ovat menettäneet mahdollisuuden normaaliin loppuelämään lukuisten päävammojen seurauksena. Esimerkit ovat toki äärimmäisiä, mutta kertovat omaa karua kieltään siitä, kuinka vakavasti päähän kohdistuneisiin iskuihin tulisi jalkapallossakin suhtautua.
Vaikka päävammoja ja niiden seurauksia on tutkittu niin sanotuissa kovemmissa kontaktilajeissa, kuten jääkiekossa ja amerikkalaisessa jalkapallossa, jo paljon, on jalkapallon osalta tutkimus ollut jostain syystä vähäisempää.
Kenties jalkapallon kevyemmiltä vaikuttavat kontaktit ja päähän kohdistuneiden iskujen harvinaisuus verrokkilajeihin nähden ovat hämänneet sekä yleisöä että jalkapallopäättäjiä, eikä asiaa ole osattu ottaa tarpeeksi vakavasti.
Ne ajat, kun jalkapallo voitiin mieltää kontaktien osalta kevyeksi urheiluksi, ovat kuitenkin kaukana takanapäin. On totta, ettei jalkapallossa haeta kontaktia toiseen pelaajaan samalla tavalla tarkoituksenmukaisesti kuin vaikka jääkiekossa, mutta nykyfutiksen pelaajat ovat huippuunsa viritettyjä urheilijoita, jotka liikkuvat uskomattomalla nopeudella – ilman minkäänlaisia suojia. Se tarkoittaa sitä, että silloin kun kolahtaa, kolahtaa kovaa.
TV:n välityksellä kontaktit eivät välttämättä näytä niin pahoilta kuin ne oikeasti ovat. Kuka olisi hidastuskuvan perusteella pitänyt Kevin De Bruynen ja Antonio Rüdigerin viatonta yhteentörmäystä Mestarien liigan finaalissa vaarallisena? Lopputuloksena belgialaisen kasvot kuitenkin murtuivat kahdesta kohtaa.
Emme voi antaa enää sen, ettei jalkapallossa jaeta tarkoituksellisia kroppaan kohdistuneita pommeja, hämätä. Koko lajiyhteisön on alettava ottaa päävammat vakavasti. Sen avulla luomme terveempiä pelaajia, parempaa jalkapalloa ja, ennen kaikkea, terveempiä ja onnellisempia ihmisiä.
Amerikkalaisessa jalkapallossa ja rugbyssa katsomoon sijoitetut ”aivotärähdysvalvojat”, joiden tehtävä on arvioida iskujen vaikutus eri perspektiivistä, ovat jo standardi. Jalkapallolla on kestänyt kauan matkia näinkin yksinkertaista toimintatapaa, mutta vuoden 2022 MM-kisoissa kyseiset valvojat nähdään onneksi futiksessakin.
Vieläkin pidemmälle voitaisiin kuitenkin mennä. Rugbyssa jokainen epäilty aivotärähdys aiheuttaa välittömän vamman laadun arvioinnin, joka suoritetaan kentän laidalla ja joka kestää 10 minuuttia. Tuloksia verrataan saman pelaajan ennen kauden alkua saamiin testituloksiin. Tämä antaa huomattavasti varmemman kuvan pelaajan tilasta kuin nopea lasittuneiden silmien tarkistus ja kysymyspatteristo.
Ymmärrän toki, että tämä muuttaisi lajin luonnetta esimerkiksi vaihtopelaajien suhteen merkittävästi, eikä siksi herätä pelkkiä hurraa-huutoja. Yhteiskunnan arvot kuitenkin muuttuvat ja urheilulajit adaptoituvat. Kymmenen minuutin väliaikainen vaihto, joka tarvittaessa muuttuu pysyväksi, tuskin herättäisi suurta kritiikkiä, jos sen avulla luotaisiin parempia jalkapallouran jälkeisiä ihmiselämiä.
Eriksenin tapaus osoitti meille, mihin nopealla ja oikeaoppisella reagoinnilla voidaan yltää. Sen lisäksi se osoitti, kuinka solidaarinen ja empatiakykyinen jalkapallokansa osaa tarpeen tullen olla. Tilanne yhdisti kahden vastakkain asetetun joukkueen pelaajat ja fanit yhdeksi jalkapalloperheeksi, jota ei kiinnostanut voitto tai tappio paljon vakavamman asian rinnalla.
Olisiko meidän jo aika ottaa opiksi, ja yhdistää voimavaramme myös muiden ihmiselämää uhkaavien vammojen estämiseksi?
Lähteet: The Guardian, Goal, Duodecim
Hyvää viikonloppua
Olkoon siinä riittävästi avautumista yhdelle viikolle. Pavardin tilanteen käsittely osoitti jalkapallon nurjan puolen, mutta Huuhkajien uskomaton taival ja fanien toiminta Kööpenhaminassa on näyttänyt meille lajin kauneuden. Maanantai-ilta saattaa vielä nostaa tuon kauneuden uusii sfääreihin, kun Huuhkajat pelaavat pudotuspelipaikasta.
Jo nyt piskuinen, monien mielestä vailla mahdollisuuksia turnaukseen lähtenyt Suomi on sulattanut jalkapallokansa sydämet ja on yksi, suonette kliseisen termin käytön, EM-kisojen moraalisista voittajista. Tämä ei kuitenkaan Markku Kanervan ryhmälle riitä, kun jatkopaikka häämöttää käden ulottuvilla. Jalkapallon EM-kisat, pudotuspeli, juhannuslauantai – tämä on tähtiin kirjoitettu.
Huuhkajien jatkopaikkaa odotellessa voit ottaa yhteyttä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna ajatuksia, huolita tai murheita jakaaksesi. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen voit tilata tästä. Se kannattaa. Ei siitä sen enempää.
Niille, jotka matkustivat Pietariin. Tai jättivät matkustamatta. Pysykää terveinä – ja kannustakaa Huuhkajat pisteille.
Hyvää viikonloppua.
