Manchester Unitedissa revittiin vihdoin irti laastari, jolla seura oli yrittänyt paikata vuotavaa avohaavaa viimeiset kolme vuotta. Ole Gunnar Solskjær oli sopivan hyväntuulinen väliaikaispaikkaaja José Mourinhon luomaan kriisiin, muttei koskaan olisi saanut olla mestaruuksia tavoittelevan seuran pysyvä valinta.
Hänen korvaajakseen palkattu Ralf Rangnick sen sijaan on kaikkea muuta kuin lyhytaikainen ratkaisu. Saksalainen visionääri tulee vaatimaan, että koko seurakulttuuri alistuu hänen toimintatavoilleen ja hänen tavalleen ajatella jalkapalloa. Hänen tavoitteensa on ennen kaikkea luoda pysyvä toimintakulttuurin muutos, vaikka pesti nimellisesti väliaikainen onkin.
Rangnickilla on myös meriitit sitä vaatia, sillä juuri hänen voi jopa väittää vaikuttaneen eniten siihen, millaista jalkapalloa maailmalla tällä hetkellä pelataan.
Se armottomaan ja väsymättömään liikkeeseen pohjautuva redbullilainen jalkapallo, mitä me nyt kutsumme nimellä gegenpressing, on ennen kaikkea Rangnickin jalkapalloa. Yksikään Red Bull -organisaation jäsen ei tuntenut kyseistä termiä, ennen kuin Rangnick palkattiin seuraan urheilutoimenjohtajaksi.
Jopa Jürgen Klopp ja Thomas Tuchel ovat maininneet juuri Rangnickin suurimmaksi taktiseksi innoittajakseen. On mahdollista, ettei kumpikaan maailman parhaisiin valmentajiin lukeutuvista saksalaisista peluuttaisi nykyisen kaltaista jalkapalloa ilman Rangnickin vaikutusta.
Manchesterissa on kuitenkin viimevuosina yritetty väkisin uida globaalin jalkapalloevoluution vastavirtaan.
Kun RB Leipzig kohtasi PSG:n kesällä 2020 Mestarien liigan välierissä, kohtasi ottelussa kahden erilaisen jalkapallojoukkueen lisäksi kaksi täysin erilaista jalkapalloideologiaa.
Siinä, missä Leipzigin pelaajat olivat harjoitelleet kollektiivista vastaprässiä niin usein, että olisivat pystyneet siihen silmät ummessa, johti PSG:n hyökkäystä pelaajisto, joka yökkää aina sanan ”prässi” kuullessaan. Leipzigin ideologiaan kuului koko joukkueen armoton työnteko. Pariisilaisten kulttuurin työnteko ei kuulunut – tai kuulu – ollenkaan.
PSG onkin ennen kaikkea pelaajalähtöinen seura, jolla ei ole selvää pelillistä suuntaa tai filosofiaa. Samaan suuntaan on Manchester United mennyt sen jälkeen, kun Sir Alex Ferguson lopetti uransa yhdeksän vuotta sitten.
Skotlantilaisen ajanjakson jälkeen United on varmistanut, ettei se anna pelaajamateriaalin laadussa tasoitusta kenellekään – seura on käyttänyt tuona aikana pelaajahankintoihin neljänneksi eniten rahaa koko maailmassa – muttei ole hetkeksikään pysähtynyt miettimään, millainen seura se haluaa olla.
United on rekrytoinut hyvin erilaisia valmentajia yhden toisensa perään, ja ikään kuin sanonut, että ”tässä on pelaajasi, tee niillä jotain”. Niin pelaaja- kuin valmentajarekrytoinnista on puuttunut punainen lanka, joka ajaisi seuraa kohti tavoiteltua päämäärää. Strategiana on ollut Chelsealta ja PSG:ltä kopioitu sekametelisoppa, mutta ilman mainittavaa menestystä.
Red Bullin organisaatiossa seurojen toimintamalli on sen sijaan täysin alisteinen Rangnickin luomalle punaiselle langalle. Seurat rekrytoivat ja kasvattavat vain valmentajia ja pelaajia, jotka sopivat toimivaksi todistettuun muottiin. Sijaa kompromissille ei ole.
Siksi Red Bull -seurat rekrytoivat järjestäen juuri nuoria pelaajia. Jotkut sopivat ideologiaan jo valmiiksi, toiset koulitaan siihen sopiviksi. On täysin eri asia muovata uransa alkuvaiheessa olevia nuoria sopimaan ideologiaasi kuin alkaa sovittamaan jo kaiken nähneitä ja voittaneita konkareita muottiin, johon he eivät sovi.
Leipzigissä yksi tärkeimmistä pelitavallisista rakennuspalikoista perustui tieteelliseen analyysiin siitä, että pallon voittaminen takaisin omalle joukkueelle on todennäköisintä viiden sekunnin sisällä sen menettämisestä, ja maalintekopaikan luominen on todennäköisintä kymmenen sekunnin sisällä pallon voittamisesta itselle.
Tämän takia kaikki tuntuu tapahtuvan redbullilaisten seurojen peleissä nopeutettuna. Pelaajia kuormitetaan fyysisesti sitä tarkoitusta varten, että näillä olisi otteluissa mahdollisuudet toimia mahdollisimman nopeasti päätöksen tehtyään. Ja heitä ehdollistetaan Ivan Pavlovin opein muodostamaan päätöksiä vastustajaa nopeammin.
Tällaisen harjoituskulttuurin puuttuminen – ja sen muodostamisen mahdottomuus – oli kenties suurin yksittäinen syy sille, miksi Tuchel turhautui työhönsä PSG:ssä. Saman ongelman on helppo nähdä toistuvan Manchesterissa. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa Rangnick yrittäisi ehdollistaa Cristiano Ronaldon tai Paul Pogban vastaprässäämään pallon takaisin joukkueelleen viiden sekunnin sisällä sen menettämisestä.
Kenties Rangnickin malli onkin juuri pienempien seurojen malli – seurojen, jotka tietävät, etteivät ne voi voittaa muuten kuin vastustajaa parempaan systeemiin sitoutumalla. Seurojen, jotka eivät ole täynnä vastaanhangoittelevia egoja, joita on pakko miellyttää. Ja etenkin seurojen, joiden ei ole pakko hankkia joukkueellista egoja menestykseen tottuneita faneja ja sijoittajia miellyttääkseen.
Tämä, toisaalta, voi olla liian pitkälle menevä johtopäätös, sillä esimerkiksi Ronaldo on äärimmäisyyksiin menevä ammattilainen niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Ja kuten Kloppin Liverpool tai Tuchelin Chelsea ovat osoittaneet, vastaprässiin perustuva systeemi voi olla toimiva myös eliittiseuroissa.
Kummankin prosessi on kuitenkin ollut omanlaisensa. Kloppille annettiin aikaa juurruttaa oma pelityylinsä Liverpoolin DNA:han ennen kuin hänelle hankittiin yhtäkään valmista tähteä. Pelityyli ja harjoitusmetodit on helpompi myydä tähtipelaajille, kun ne on osoitettu toimiviksi.
Tuchel puolestaan mylläsi Chelsean pelaamisen ennätyslyhyessä ajassa. Lähtökohta oli kuitenkin sama. Kaikki joukkueen tekeminen alistettiin systeemille. Saksalaisvalmentaja onnistui siinä, missä hän PSG:ssä epäonnistui, koska joukkueessa ei ollut samanlaista pelaajajohtoista tähtikulttia kuin Pariisissa.
United on omalla tavallaan juuri liiallisen menestyksen kyllästyttämä tähtivetoinen seura. Mutta toisin kuin PSG:ssä, Manchesterissa kulttia ei johda, edes Ronaldon läsnä ollessa, pelaaja, vaan manageri.
Sekä Fergusonin että Sir Matt Busbyn aikakausi on ajanut Unitedin tilaan, jossa seuran manageri nähdään myyttisenä hahmona, messiaana, joka yksin ratkaisee ongelmista suurimmatkin. Vallan keskittämisestä managerille on tullut eräänlainen Unitedin tapa johtaa jalkapallo-organisaatiota. Man Utd oli, esimerkiksi, viimeisiä seuroja Englannissa, joka suostui myöntämään, että se tarvitsee erillisen urheilutoimenjohtajan, koska valmentaja ei voi nykypäivänä pitää enää kaikkia lankoja käsissään.
Täysin hakoteille United ei silti ole ollut, sillä Ed Woodwardin suunnitelma oli alun perinkin palkata Rangnick muuttamaan se, kuinka jalkapalloa Unitedissa tulkitaan. Solskjærin kohtalainen menestys vesitti kuitenkin tämän suunnitelman, sillä nostalgia oli liian helppo myydä niin faneille kuin sijoittajillekin. Ihmisille oli helppo myydä ajatus siitä, että Unitedin entiset tähdet voivat kasvattaa uusia tähtiä.
Samalla on kasvettu uuteen aikakauteen, jossa globaali näkyvyys ja seuran osakkeen kurssi ovat vähintään yhtä tärkeitä menestyksen mittareita kuin tulokset kentällä. Tuo aikakausi vaatii tähtihankintoja ja pelaajalähtöistä suunnittelua – siis käytännössä kaikkea sitä, mikä ei sovellu yksi yhteen Rangnickin ajatusten kanssa.
Tilanne on täynnä ironiaa, sillä loppukädessä Rangnick on juuri sitä, mistä United on viimeiset yhdeksän vuotta haaveillut: voimakastahtoinen johtaja, joka kyllä kääntää joukkueen kurssin, jos hänelle annetaan vapaat kädet sen tekemiseen. Se, että kurssin kääntäminen jatkuu mitä todennäköisimmin tämän kauden jälkeen seuran johtotehtävistä kentän laidan sijaan on vain kuriositeetti.
Jos United on valmis antamaan Rangnickille hänen tarvitsemansa päätäntävallan, tuloksena on väistämättä parempi jalkapalloseura kuin tämänhetkinen Manchester United. Ideologisesti tilanne on jopa yllättävän lähellä Fergusonin päivien Unitedia. Jää kuitenkin nähtäväksi, kuinka seurajohto reagoi, kun ensimmäiset muutosvastarintaiset pelaajat, fanit tai sijoittajat älähtävät.
United on vihdoin saanut messiaansa. Mutta onko se valmis ottamaan hänet vastaan?
Hyvää viikonloppua
Siinä kaikki tällä viikolla. Jos haluat keskustella lisää nykyjalkapallon vapahtajasta, löydät minut osoitteesta juuso@teravinkyna.com tai Twitteristä nöyrästi @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen voit tilata tästä – suosittelen lämpimästi.
Hyvää viikonloppua.
