Tietysti sen oli mentävä niin. José Mourinhon potkut samana päivänä, kun uutisointi Euroopan Superliigasta levisi kulovalkean tavoin ympäri jalkapallomaailmaa, olivat kuin viimeinen naula arkkuun; osoitus siitä, että jalkapallo on siirtynyt uuteen aikaan.
Kun tieto Mourinhon potkuista levisi maanantaiaamuna julkisuuteen, näytti vielä hyvin mahdolliselta, että Superliiga sittenkin toteutuisi. Juuri portugalilainen on viimeinen valmentaja, joka on onnistunut rikkomaan suurseurojen status quon. Siksi oli satumaisen osuvaa, että miehen uran viimeinen pesti jalkapallon huipulla päättyi samana päivänä, jona jalkapallo, sellaisena kun me sen tunnemme, oli tuomittu kuolemaan.
Jos Euroopan Superliigaa olisi pelattu kaksikymmentä vuotta sitten, ei José Mourinhoa olisi. Portugalilainen ei olisi koskaan vienyt Portoa maailman arvostetuimman seurajoukkuekilpailun voittoon, sillä Portoa ei siihen kilpailuun olisi hyväksytty. Maailmassa, jossa Superliiga hallitsee otsikoita, ei Mourinho olisi koskaan noussut yhdeksi historian suurimmista valmentajista.
Tämä olisi Mourinhon tappio, mutta ennen kaikkea fanien tappio. Juuri Porton Mestarien liigan voiton kaltaiset tarinat ovat niitä, jotka pitävät sen jalkapallon, jota me rakastamme, hengissä. Se, että pienemmillä seuroilla on mahdollisuus – edes teoreettinen – horjuttaa isompiaan tekee jalkapallosta seuraamisen arvoista.
Muistatko, missä olit, kun Ajax eteni ensimmäistä kertaa 22 vuoteen Mestarien liigan välieriin? Entä silloin, kun Leicester, vastoin kaikkia maailman odotuksia ja todennäköisyyksiä, marssi valioliigan voittoon keväällä 2016? Muistatko, millaisia tunteita sinussa heräsi, kun Huuhkajat varmistivat historiansa ensimmäisen arvokisapaikan marraskuussa 2019?
Kuvittele sitten maailma, jossa kaikki tuo olisi mahdotonta.
Juuri tuon mahdollisuuden, sen viimeisen lahjomattoman kilpailun rippeen, joka jalkapallosta on jäljellä, halusivat Superliigan perustajat viedä meiltä pois. Heidän näkökulmastaan ajatus siitä, että pienemmät seurat tai maajoukkueet voisivat haastaa isompansa, on oksettava. He uskovat, että suurseuroilla on oikeus leikkiä keskenään, koska ne ovat sen taloudellisella kasvulla itselleen mahdollistaneet.
Lopulta Superliiga kuitenkin kaatui omaan mahdottomuuteensa. Jalkapallon ystävät – siis he, jotka lajista aidosti välittävät – yhdistivät voimansa tavalla, jota ei koskaan ennen ole nähty. He, jotka lajin kasvun ovat mahdollistaneet, näyttivät voimansa ja tuhosivat vain ja ainoastaan omaan ahneuteensa keskittyneen suunnitelman.
On jotenkin kuvaavaa, että saksalaisseurat – ne, joiden on kuunneltava päätöksenteossa fanejaan – ilmoittivat ensimmäisinä, etteivät ole Euroopan Superliigassa mukana. Siitä hatunnosto kummankin seuran johdolle, mutta pitää muistaa, ettei asia ole ihan niin puhtaanvalkoinen, miltä se päällepäin näyttää.
Ei ole kysymystäkään, etteikö esimerkiksi Bayern Münchenin johtoporras olisi halunnut Superliigaan liittyä, mutta he tiesivät, etteivät koskaan saisi päätökselleen fanien tukea. Se kertonee kaiken olennaisen siitä, kenen intressejä Superliigan perustamisella ajettiin.
Samalla sarjan perustajat unohtivat sen, kenen lompakkojen varaan koko laji on rakennettu. Miten seurat olisivat koskaan kasvaneet nykyiseen asemaansa ilman paikallisten fanien luomaa seurakulttuuria? Voi olla, että TV-oikeudet ovat korvanneet lipputulot suurseurojen tärkeimpänä tulonlähteenä, mutta vain siksi, että paikalliset fanit ovat mahdollistaneet seurojensa kasvun globaaleiksi kiintotähdiksi.
Kuinka moni suomalainen olisi päätynyt Liverpoolin kannattajaksi ilman You’ll Never Walk Alonea, tarinoita Anfieldien myyttisistä euroilloista ja seuran menestystä 70- ja 80-luvuilla? Kuinka moni etäkannattaja asettuisi viikonlopusta toiseen television ääreen ilman tarinoita yllättävistä mestaruuksista, karvaista pettymyksistä ja kiehuvista, elämää täynnä olevista stadioneista?
Ne ovat syitä, miksi me lajia rakastamme. Jalkapallon ytimeen kuuluu lupaus siitä, että mikä tahansa peli, jossa on panosta, voi olla unohtumaton. Se saa meidät palaamaan vastaanottimien ääreen kerta toisensa jälkeen.
Voi olla, että jalkapallo on kasvanut yli näistä romanttisista ajatuksista, mutta rehellisesti: kuka haluaa katsoa pelejä, joissa ei ole panosta, ja joissa katsomot ovat täynnä turisteja, jotka välittävät enemmän hyvästä selfiestä kuin ottelun tunnelmasta?
He, jotka elävät jalkapalloa sielullaan, tietävät vastauksen. Siksi myös pelaajat liittyivät Superliigan vastarintaan, muodostaen fanien yhteisen rintaman, ohittamattoman seinän, tavalla, joka nostaa kyyneleen jalkapalloromantikon silmäkulmaan, jos sitä pysähtyy liian pitkäksi aikaa ajattelemaan.
Olisi kuitenkin naiivia ajatella, että Superliiga oli vain yksittäinen tempaus; erhe muuten virheettömässä koodissa. Todellisuudessa se oli vain jäävuoren huippu kehityskululle, joka on ollut nähtävissä jo pitkään, ja jota ovat olleet rakentamassa niin Uefa, pelaajat kuin kannattajatkin.
Eurooppalainen jalkapallo on kulkenut kohti vääjäämätöntä jo kauan. Jokainen Mestarien liigan formaatin muutos on vain kasvattanut suurseurojen valta-asemaa ja suurentanut kuilua niiden ja muiden seurojen välillä. Rahaa on virrannut entistä enemmän sinne, missä sitä jo ennestään on ollut.
Näin käy myös tuoreimman Mestarien liigan uudistuksen kohdalla. Joukkuemäärän nostaminen, otteluiden lisääminen ja kahden ”perintöpaikan” luominen ei palvele ketään muuta kuin niitä, joilla hävittävää on eniten. Uefa kyllä pyllistää suurseurojen suuntaan, mutta se tekee sen tavalla, joka sille itselle sopii – ja joka kerryttää myös sen kassavarantoja.
Samalla siirtosummat ja palkat ovat jatkaneet nousuaan kohti stratosfääriä. Erling Håland vaatii seuraavalta seuraltaan yli 600 000 euron viikkopalkkaa. Kaikki kunnia norjalaiselle, mutta milloin yksikään 20-vuotias on ollut tuollaisen summan arvoinen? Agentit ovat paisuttaneet pelaajien palkat pisteeseen, jossa seurat ovat talousvaikeuksissa siksi, etteivät enää selviä palkkakuluistaan.
Florentino Pérez totesi Superliigan kaatumisen jälkimainingeissa, ikään kuin pahoitellen, ettei seuroilla ole yksinkertaisesti enää varaa hankkia Hålandin tai Kylian Mbappén kaltaisia pelaajia ilman Superliigan tuomia tuloja.
Pérezillä oli ulostulossaan häivähdys totuutta, sillä ovathan ne loppukädessä fanit, jotka pakkautuvat täydelle stadionille ihmettelemään uutta hankintaa kuin Korkeasaaren suurinta vetonaulaa.
Mutta liikemiehenä espanjalaisen tulisi toki ymmärtää, että hintojen karkaamisessa saavuttamattomiin on yksinkertaisesta markkinoiden ylikuumenemisesta. Ratkaisu tilanteeseen on siirtosummien ja palkkojen aleneminen, ei markkinoiden keinotekoinen muokkaaminen.
Ilman sääntelyä tilanne ei kuitenkaan tule muuttumaan ennen kuin joku suurista ajaa itsensä lopulliseen konkurssiin – jos silloinkaan. Ulkopuolisten multimiljardöörien tulo jalkapallon pelikentälle on synnyttänyt epäterveen pelikentän, kun ne seurat, joilla ei samanlaista omistuspohjaa ole, ovat yrittäneet pysyä perässä. Esimerkiksi Barcelona on maailman rikkain seura, mutta samalla yksi pahiten velkaantuneista.
Ja kun omat tulot eivät ole riittäneet, ovat nämä seurat käyttäneet valta-asemaansa hyväkseen ja kiristäneet Uefalta uusia myönnytyksiä Superliigaa aseenaan käyttäen. Tämä on johtanut talouden lisäksi myös politiikan sairastumiseen jalkapallopiireissä.
Seuroilta – tai edes kansallisilta liitoilta – muutosta on kuitenkaan turha odottaa. Mikä tahansa seurojen kuluttamista rajoittava toimi johtaisi lopulta myös kilpailukyvyn rajoittamiseen ja etumatkan tarjoamiseen muunmaalaisille seuroille. Kansainvälisyys on muihin lajeihin verrattuna jalkapallon suurin rikkaus, mutta myös sen suurin ongelma.
Siksi sen on loppukädessä oltava ylikansallinen Uefa, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä.
Fanit näyttivät jo, että he osaavat katsoa korupuheiden taakse ja yhdistää voimansa muutosten aikaansaamiseksi. Kannattajat tarvitsevat kuitenkin jotain, minkä taakse yhdistyä; jotain konkreettista, mikä edustaa jalkapallon puhtaimpia arvoja, ei vain pienen piirin etua.
Uefalla on valta laittaa tällainen muutos alulle. Liitto on piilotellut hauistaan kauan, mutta kuten se tällä viikolla osoitti, sillä on voimaa näyttää kaapin paikka kapinallisille suurseuroille, kun sitä aidosti tarvitaan. Jalkapallon tulevaisuuden suunnan kääntämiseksi liiton tulisi kuitenkin unohtaa oma ahneutensa.
Siksi lähikuukaudet ja -vuodet ovat kenties eurooppalaisen jalkapallohistorian mielenkiintoisin ajanjakso. Vuosikymmenten tauon jälkeen Uefa näytti, että sillä on vielä mahdollisuus astua voiman valoisalle puolelle. Liitto otti, ainakin hetkeksi, suurseuroilta vallan takaisin itselleen. Avainkysymys kuuluukin: mitä se tekee sillä?
Se, ettei liitto rankaissut suurseuroja millään tavalla, oli jo askel taaksepäin. Ratkaisu oli kuitenkin myös ymmärrettävä, sillä lähes jokainen rankaisu kaatuisi lopulta fanien ja pelaajien, ei seurajohdon, niskaan.
Vielä on kuitenkin toivoa. Toivokaamme, että Uefa myös tarttuu siihen. Sillä jalkapallomaailmaa tarvitsee altavastaajia ja rakkaustarinoita. Se tarvitsee uusia Mourinhoja.
Lähteet: Bloomberg, Goal, Mundo Deportivo, NY Times, Sky Sports
Hyvää viikonloppua
Paras tapa taistella jalkapallon eriarvoistumista vastaan on antaa tukensa oman kylän ja maan joukkueille. Tänään meillä suomalaisilla on siihen parempi mahdollisuus kuin kertaakaan viimeiseen puoleen vuoteen.
Osoitetaan siis kantamme siihen, mikä jalkapallossa on oikeasti tärkeää, antamalla Veikkausliigalle se huomio, minkä kaunis sarja ansaitsee. Emme ehkä pääse vielä katsomoon, mutta katsojaluvut voimme silti nostaa uusiin ennätyksiin.
Sillä paikallinen jalkapallo on kaunista.
Keskustelua Superliigasta, tai mistä tahansa muustakin aiheesta, voit viritellä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon uutiskirjeen tilaajaksi voit puolestaan liittyä tästä.
Pysykää terveinä. Hyvää viikonloppua.
