Kun jalkapallon siirtoikkuna Euroopassa maanantaina sulkeutuu, päättyy yksi historian erikoisimmista siirtokesistä.
Kun ikkuna heinäkuun lopussa aukesi, tiesimme jo, mitä odottaa: lainasiirrot yleistyvät, huippupelaajien arvo laskee, eivätkä seurat voi ostaa myymättä ensin. Koronapandemian vaikutukset eivät voi olla vaikuttamatta seurojen talouteen.
Tai niin sen piti mennä.
Tähän mennessä jalkapallojoukkueet ympäri maailmaa ovat käyttäneet noin kolme ja puoli miljardia euroa pelaajahankintoihin, laskematta mukaan agenttien palkkioita tai pelaajien palkkoja. Pelkästään Valioliigassa pelaajia on ostettu noin 1,1 miljardilla eurolla.
Miljardin euron raja ylitettiin Valioliigassa vasta viidennen kerran historiassa. Kaikkien aikojen ennätys on kesältä 2019, jolloin pelaajahankintoihin käytettiin 1,5 miljardia euroa.
Toisin sanoen mikään ei ole muuttunut.
Jalkapallotalous ei perustu tarpeeseen, vaan haluun
Tottenhamin seurajohto katsoi kesällä olevansa lähes 200 miljoonan euron lainan tarpeessa selvitäkseen pandemian aiheuttamista takaiskuista. Silti se on löytänyt pelaajahankintoihin 95 miljoonaa.
Arsenal antoi 55 työntekijälle lähtöpassit taloudellista ahdinkoa helpottaakseen, mutta pystyi kuitenkin sijoittamaan 36 miljoonaa euroa puolustuksensa vahvistamiseen sekä tekemään kovapalkkaiset sopimukset Pierre-Emerick Aubameyangille ja Willianille.
Newcastlessa Mike Ashley lomautti osan seuran työntekijöistä, mutta maksoi sitten Callum Wilsonista ja Jamal Lewisista 39 miljoonaa. Manchester Unitedin varapuheenjohtaja Ed Woodward varoitti, ettei tänä kesänä kyettäisi tekemään hankintoja normaaliin tapaan. Ja kenties United ei niin olekaan tehnyt – se on upottanut itselleen vaatimattomasti pelaajahankintoihin vasta 40 miljoonaa.
Wolves katsoi tarpeelliseksi käyttää 80 miljoonaa kolmeen pelaajaan, joista Fabio Silva ja Ki-Jana Hoever ovat pelanneet elämässään vain kourallisen aikuisten pelejä. Maltillisesta siirtopolitiikastaan tunnettu Liverpool on silti sijoittanut uusiin pelaajiin 80 miljoonaa, kun valioliigan tuhlauskärki, Chelsea, on polttanut 250 miljoonaa. Ja lista jatkuu.
Ja vain muutama kuukausi sitten koko huippujalkapallon tulevaisuuden uskoteltiin olevan vaarassa.
Kun kausi maaliskuussa katkaistiin, viesti seurojen omistajilta oli selvä: Jalkapallo ei ollut koskaan kohdannut tämän veroista kriisiä. Kaikkia sarjoja ei tultaisi pelaamaan loppuun. Ne, jotka pelattaisiin, pelattaisiin tyhjille katsomoille. Seurojen tulot romahtaisivat. TV-sopimusten ehdot eivät täyttyisi.
Seurojen suurin kuluerä, pelaajat, joutuisivat kantamaan vastuun. Jos palkkoja ei leikattaisi, seuraisi konkurssiaalto. Joissain seuroissa, kuten Borussia Mönchengladbachissa, Union Berlinissä, Juventuksessa sekä Barcelonassa, pelaajat jättivät vapaaehtoisesti palkkoja nostamatta, jotta seuran muille työntekijöille pystyttiin maksamaan.
Niin Serie A kuin Valioliiga suosittelivat palkkojen leikkaamista kolmanneksella. Etenkin Englannissa suositus kuitenkin aiheutti kritiikkiä: pelaajat olivat valmiita leikkaamaan palkkojaan, mutta halusivat tietää, mihin rahat käytettäisiin. Kun seurojen työntekijöitä alettiin lomauttaa, pelaajien huoli kasvoi. Jos he antavat omistaan, mikseivät seurojen omistajat tee samoin?
Puoli vuotta myöhemmin voimme todeta, ettei tilanne ole niin paha kuin pelättiin. Maailmanloppu vältettiin, suurin osa Euroopan sarjoista saatiin pelattua loppuun ja uusi kausi on jo täydessä vauhdissa. Katsomot ovat pääosin pysyneet tyhjinä, mutta kentällä elämä jatkuu kuten ennenkin.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pandemia olisi vaikuttanut seurojen talouteen.
Euroopan seurajoukkueiden liiton mukaan seurat ovat menettäneet noin neljä miljardia euroa pandemia myötä. Uefan oli hyvitettävä TV-yhtiöille 580 miljoonaa euroa televisioimatta jääneistä otteluista. Valioliiga joutuu maksamaan Sky Sportsille takaisin 180 miljoonaa.
Valioliigan toimitusjohtajan Richard Mastersin mukaan seurat menettävät kollektiivisesti noin 760 miljoonaa euroa, jos koko kausi pelataan tyhjille katsomoille. Esimerkiksi Manchester United menettää 5,5 miljoonaa jokaiselta kotipeliltä, jonka se joutuu pelaamaan ilman kannattajia.
Vielä huolestuttavampaa on se, ettemme voi tietää, onko tämä vasta alkua. Pandemian todelliset vaikutukset – ja lopullinen kesto – ovat vielä hämärän peitossa. On mahdollista, että lopullisesta laskusta on maksettu vasta pieni osa.
Jalkapallo ei ole muusta yhteiskunnasta irrallinen osa. Laman uhka on sillekin todellinen. Jos TV-yhtiöiden tulot laskevat, ovat ne valmiita maksamaan nykyistä vähemmän televisiointioikeuksista. Fanituotteiden myynti vähenee ja mainostajien panostus jalkapalloon laskee. Puhumattakaan sponsorituloista. Jalkapallo, kuten koko yhteiskunta, vasta odottaa pandemian lopullisia vaikutuksia.
Silti siirtosirkus pyörii kuten ennenkin. Pelaajien pahimmat pelot ovat käyneet toteen: omistajat ovat käyttäneet säästämänsä eurot korvatakseen osan niistä pelaajista, jotka palkkojaan suostuivat leikkaamaan.
Voimmekin miettiä, kuinka paljon järkeä tässä kaikessa on. Kun pandemian kokonaisvaikutukset ovat vielä pimennossa, pelaavat seurat rulettia tuloilla, jotka eivät kenties koskaan realisoidu. Toteammeko kahden vuoden päästä, että ehkä tämä kesä olisi sittenkin ollut hyvä elää säästölinjalla?
Olisiko Liverpool pärjännyt entisellä hyökkäyskalustollaan, Arsenal ilman uutta topparia tai Chelsea ilman joukkueellista uusia pelaajia? Toki säästöt olisivat voineet näkyä lyhyellä aikavälillä tuloksissa, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet pitkässä juoksussa näkyä seurojen elinvoimaisuudessa.
Omistajien päätös elää veitsen terällä kertoo siitä, kuinka poikkeuksellinen jalkapallo verrattuna mihin tahansa muuhun liike-elämän alaan on. Ajatus siitä, että se pysähtyisi hetkeksi katsomaan, mihin suuntaan maailma kehittyy, on seuroille käsittämätön. Jalkapallotalous ei perustu tarpeeseen, vaan haluun. Haluamme ajatella, että kaikki on normaalisti.
Jää nähtäväksi, näemmekö ikkunan viime hetkillä paniikkimyyntejä, joilla seurat yrittävät kassaansa tasapainottaa, vai uskovatko seurat kykyynsä seilata myrskyn läpi painolastia keventämättä.
Joka tapauksessa omistajien keväiset pelottelut ovat vain kaukainen muisto, sanahelinää, jolla he pyrkivät turvaamaan oman selustansa myrskyävällä merellä. Nuo samat henkilöt poimivat nyt hedelmiä puista, jotka eivät kenties vuoden päästä kukikaan.
Vaikka maailma on kriisissä, huippujalkapallo porskuttaa ennallaan. Sillä niin kauan kuin on rahaa, on halua.
Alex Morgan on uuden ajan Gianfranco Zola
Englannin Superliigan avauskierroksella 33 debyyttinsä tehneestä pelaajasta vain kuusi oli englantilaisia. Määrä ei toki sinällään ole yllättävä. Kesän 74 uudesta hankinnasta vain 23 oli kotoisin Britteinsaarilta. Ulkomaalaisten pelaajien invaasio on tullut ryminällä Superliigaan.
Vaikka kehityssuunta on ollut nähtävissä jo pidempään, oli mennyt kesä poikkeuksellinen, sillä Englantiin siirtyi lukuisia maailman kärkipelaajia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa maailmanmestaruutta juhlineet Rose Lavelle, Tobin Heath ja Christen Press sekä Tanskan maajoukkueen kapteeni Pernille Harder kutsuvat nyt Englantia uudeksi kodikseen.
Vaikka Harderin siirtosumma on historian korkein naispelaajasta maksettu siirtokorvaus, aiheutti suurimman mediakohun Tottenhamiin siirtynyt Alex Morgan. Yhdysvaltalainen on globaali megatähti ja yksi koko lajin tunnetuimmista kasvoista. Instgramissa Morganilla on 9,2 miljoonaa seuraajaa, joka on enemmän kuin Spursin naisten ja miesten joukkueilla yhteensä.
Normaalioloissa 31-vuotias hyökkääjä ei toki olisi Lontooseen päätynyt. Toukokuussa esikoisensa saanut kaksinkertainen maailmanmestari kuitenkin tarvitsee peliaikaa täyteen kuntoon päästäkseen, ja pelien jatkuminen näyttää tällä hetkellä varmemmalta Englannissa kuin Yhdysvalloissa.
Vaikka Morgan ei tule heti olemaan siinä iskussa, missä olemme hänet tottuneet näkemään, pelkästään hänen siirtymisensä Englantiin on sarjalle suuri voitto. Se myös kertoo isossa kuvassa siitä, mihin suuntaan Superliigaa ollaan viemässä.
Vuonna 1992 alkaneen Valioliigan ensimmäisellä kaudella sarjassa pelasi vain 11 pelaajaa Britteinsaarten ulkopuolelta. Tällä kaudella Valioliigassa on pelaajia 56 eri maasta, ja yhteensä sarjaa on jo edustanut 113 eri kansalaisuutta. Vuonna 1995 voimaan tullut Bosman-sääntö mahdollisti pelaajien vapaan liikkuvuuden EU:n alueella ja mullisti Valioliigan kehityksen.
Ulkomaalaisten pelaajien viehätys on nostanut Valioliigan nykyiseen loistoonsa ja tehnyt siitä maailman kovatasoisimman jalkapallosarjan. Kehitys henkilöityy Zianfranco Zolaan, joka vuonna 1996 siirtyi Italiasta Chelseaan. Heti ensimmäisellä kaudellaan italialainen valittiin liigan parhaaksi pelaajaksi ja vuonna 2003 hänet äänestettiin Chelsean kaikkien aikojen pelaajaksi.
Zola antoi kasvot niin Lontoon sinisten kuin koko liigankin uudelle nousulle. Valioliiga ei olisi nykyisessä pisteessään ilman ulkomaalaisten pelaajien tuomaa nostetta.
Siksi Superliigan kehityksessä on jotain hyvin tuttua. Globaalien superstarojen siirtyminen Englantiin kertoo siitä, että Superliiga jatkaa Valioliigan viitoittamalla tiellä. Vielä on toki kysymysmerkki, kuinka Brexit pelaajahankintoihin tulee vaikuttamaan, mutta yksi asia on varma: Superliigassa tehdään kunnianhimoisia peliliikkeitä, ja pian maailman kovatasoisinta jalkapalloa pelataan Englannissa muuallakin kuin miesten pääsarjassa.
Ota yhteyttä
Siinä kaikki tältä viikolta. Sallisen sivukatsomo ottaa mielellään vastaan kommentteja tai aihe-ehdotuksia. Niitä voit lähettää sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Jos puolestaan haluat saada tuoreimmat näkökulmat uunituoreeltaan sähköpostiisi toimitettuna, lisää itsesi jakelulistalle tästä.
Palaamme asiaan taas ensi lauantaina. Siihen asti keskittykäämme nauttimaan jalkapallosta ja jännittämään siirtoikkunan viimeisiä käänteitä.
Pysytään kaikki terveinä. Hyvää viikonloppua.
