Mitä yhteistä on Eurajoelle rakennettavalla Olkiluoto 3:lla ja Chelsealla? Kummankin rakentajat tuntuvat syytävän rahaa ympäriinsä vain korjatakseen valuvikoja, joita ei ymmärretty ottaa huomioon aikaisemmin, mutta näyttävät samalla vain kehittävän uusia rahareikiä.
Siinä missä Olkiluoto 3:n on arveltu nousevan jopa maailman kalleimmaksi rakennukseksi, pamautti Chelsea tammikuussa pöytään historian kalleimman yhden seuran siirtoikkunan. Lontoolaisseura käytti tammikuussa pelaajahankintoihin yhteensä 329 miljoonaa euroa. Kyseessä on vasta toinen kerta, kun yksittäinen seura ylittää 300 miljoonan rajapyykin yhden siirtoikkunan aikana.
Tuhlausvimmastaan huolimatta Chelsea tuskin joutuu ongelmiin seurojen rahankäyttöä rajoittavan Financial Fair Play -säännöstön (FFP) kanssa, sillä Lontoossa osattiin hyödyntää Fifan sääntökirjasta löytyvää porsaanreikää ovelasti.
Fifan virallisten sääntöjen mukaan pelaajasopimusten enimmäispituus on kaikkialla maailmassa viisi vuotta. Sääntökirjassa on kuitenkin lauseke, joka sanoo, että ”muun mittaiset sopimukset voidaan hyväksyä, jos ne noudattavat paikallista lainsäädäntöä”. Englannissa – kas kummaa – ei sopimusten pituutta rajoittavaa lainsäädäntöä ole.
Chelsean tammikuun hankinnoista Benoît Badiashile ja David Fofana saivat seitsemän vuoden pahvit. Mykhaylo Mudryk ja Enzo Fernández taas ovat sopimuksen alla vuoteen 2031 asti. Myös viime kesän hankinnoista esimerkiksi Wesley Fofanalla on seitsemän vuoden ja Marco Cucurellalla kuuden vuoden sopimus.
Tällä on merkitystä, koska FFP:n sääntöjä ei sovelleta sen perusteella, kuinka paljon rahaa seurat todellisuudessa kuluttavat, vaan sen perusteella, miltä luvut niiden kirjanpidossa näyttävät.
Kirjanpidollisesti hankintoja ei tarvitse kirjata kokonaisuudessaan sille kalenterivuodelle, jona ne on hankittu, vaan hankintahinnan voi jakaa osiin sille ajalle, jonka hankinta tuottaa arvoa. Tätä yhdelle tilikaudelle merkattua summaa kutsutaan poistoksi. Kirjanpitoon merkitään poistoja niin kauan, että hankinta on kokonaan maksettu, hieman samaan tapaan kuin asuntovelallinen ei maksa asuntoaan kerralla, vaan pienissä osissa useiden vuosien aikana.
Vaikka jalkapallossa poistoja tehdään ihmisistä, mikä, jos asiaa pysähtyy ajattelemaan, on itsessään melko irvokasta, ei kirjanpidollisesti siinä ole mitään erikoista. Kuljetusalan yritys voi tehdä poistoja ostamistaan rekoista, metsäalan yritys hankkimistaan tehtaista ja jalkapalloseura pelaajista. Kirjanpidossa hankinnat rinnastuvat toisiinsa.
Se kuitenkin on huomionarvoista, että jalkapallomaailmassa poistot määräytyvät pelaajan tekemän sopimuksen perusteella. Mitä pidempi sopimus, sitä pidemmälle aikajaksolle seura voi hankintahinnan jakaa.
Toisin sanoen Chelsean tammikuussa tehdyt hankinnat näkyvät vuoden 2023 kirjanpidossa vain 41 ja puolen miljoonan suuruisina. Loput 329 miljoonasta jaetaan tulevien vuosien kirjanpitoon. Esimerkiksi Mudrykista, jonka sopimus on Valioliigan historian pisin, Chelsea maksaa kirjanpidollisesti vain vajaat yhdeksän miljoonaa vuodessa.
Vaikka kirjanpito ei taiteenlajina herättäisikään suurta värinää lantion alueella, on asia jalkapalloilullisesti tärkeä, sillä se vääristää TV-rahojen jo vääristämää kilpailua entisestään Euroopan eri sarjojen välillä.
Otetaan vertailukohdaksi AC Milan, joka on voittanut mestaruuden yhdessä Euroopan neljästä suurimmasta liigasta lähempänä nykyhetkeä kuin Chelsea. Milan oli kiinnostunut hankkimaan tammikuun siirtoikkunassa AS Romassa pelaavan Nicoló Zaniolon, mutta ei onnistunut saamaan kasaan Roman vaatimaa 30 miljoonaa euroa.
Ja vaikka Milan olisikin pystynyt Zaniolon ostamaan, ja tehnyt hänelle maksimimittaisen, eli viiden vuoden, sopimuksen, olisi se kirjanpidollisesti maksanut pelaajasta kuusi miljoonaa euroa vuodessa tämän sopimuskauden ajan. Toisin sanoen vain kolme miljoonaa vähemmän kuin Chelsea Mudrykistä.
Uefa on toki pyrkinyt tasoittamaan kilpailuasetelmaa kaventamalla kaikkein rikkaimpien seurojen etumatkaa. Chelsean keinottelu johti siihen, että ensi kesästä eteenpäin Uefan hallinnoimissa kilpailuissa mukana olevat seurat saavat tehdä pelaajista poistoja maksimissaan viiden vuoden ajan.
Lisäksi FFP:n säännöt uudistuvat tämän kauden jälkeen. Tällä hetkellä seurat saavat käyttää siirtosummiin viisi miljoonaa euroa enemmän kuin ne ansaitsevat kolmen vuoden aikajänteellä. Ensi kaudesta eteenpäin seurat voivat käyttää vain 90 prosenttia vuosittaisista tuloistaan pelaajaostoihin, näiden palkkoihin sekä agenttien palkkioihin, ja tuo prosenttiosuus laskee aina 75 prosenttiin asti vuoteen 2025 mennessä.
Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että rajoitteet korkeintaan hidastavat Valioliigan markkina-aseman kasvua, eivät suinkaan estä sitä.
Valioliigaseurat ansaitsevat TV-sopimuksensa ansiosta kollektiivisesti lähes 800 miljoonaa euroa enemmän kuin seurat Serie A:ssa ja noin 700 miljoonaa enemmän kuin La Ligan seurat.
Tämä tarkoittaa sitä, että Bournemouth, seura, jonka stadionille mahtuu yksitoista tuhatta ihmistä ja joka taistelee Valioliigasta putoamista vastaan, pystyi tarjoamaan yhdestä Italian lupaavimmista pelaajista enemmän kuin Serie A:n hallitseva mestari.
Tulevaisuudessa ero tulee vain kasvamaan. Lopputuloksena päädymme tilanteeseen, jossa jalkapallossa on, amerikkakeskeisten lajien, kuten koripallon, jääkiekon tai amerikkalaisen jalkapallon, tapaan vain yksi huippusarja, jolle kaikki muut ovat alisteisia.
Eikä näin käy vahingossa. Valioliigan 20 seurasta jo puolet on amerikkalaisessa omistuksessa. Heistä usealla, esimerkiksi Chelsean Todd Boehlyllä ja Liverpoolin John Henryllä, on aiempia omistuksia Yhdysvaltojen suurten urheilusarjojen seuroista.
Nämä omistajat tietävät, mitä yhden liigan dominanssi tarkoittaa. Ja he haluavat maistaa samaa nannaa myös jalkapallossa. Lähi-Idästä kotoisin olevat, valtioiden rahoittamat, omistajat seuraavat mielellään perässä.
Jo nyt on nähtävissä se, että seurojen hankintapolitiikka muuttuu vuosi vuodelta amerikkalaisempaan suuntaan. Amerikan urheilusarjoissa parhaassa peli-iässä olevien huippupelaajien siirtymiset toiseen seuraan ovat todella harvinaisia. Sen sijaan joukkueita rakennetaan hankkimalla näennäisen ilmaisia pelaajia vapaiden agenttien markkinoilta tai lukitsemalla huippulupaavia nuoria pitkillä sopimuksilla.
Kumpikin trendi on tällä hetkellä vahvasti esillä myös jalkapallossa. Amerikkalaisomisteiset Liverpool ja Chelsea ovat hyviä esimerkkejä jälkimmäisestä ajattelutavasta. Kumpikin seura pyrkii ennen kaikkea hankkimaan nuoria, tasonsa jo osoittaneita, pelaajia ja kasvattamaan heistä pitkän aikavälin avainpelaajiaan. Näin pelaajan uran arvo saadaan maksimoitua ja hankinta- sekä palkkakulut pysyvät ennustettavimpina. Jalkapallossa ei ole toki Yhdysvalloista tuttua palkkakattoa, mutta asetelma uuden FFP:n alla on samankaltainen.
Tässä itsessään ei ole mitään väärää, mutta palkkakaton puuttumisen ja Valioliigan ylivoimaisten resurssien takia se tulee vääristämään kansainvälistä kilpailua entisestään. Vaikka nuorille tehtävät pitkät sopimukset ovat seuran kannalta suuri mahdollisuus, ovat ne myös merkittävä riski. Koskaan ei voi olla sataprosenttisen varma siitä, lunastaako pelaaja todella koko potentiaalinsa, tai siitä, välttyykö hän vakavilta loukkaantumisilta.
Ja koska jalkapallossa ei ole palkkakattoa, voivat muita rikkaammat valioliigaseurat korvata yhden hankinnan epäonnistumisen yksinkertaisesti ostamalla tilalle uuden pelaajan. Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa Valioliigasta löytyy tukuttain seuroja, joiden penkillä istuu kymmenkunta pelaajaa, jotka mahtuisivat minkä tahansa muun sarjan kärkijoukkueen avaukseen.
Samalla muissa liigoissa pelaavien seurojen on alettava nuorentaa omia joukkueitaan entisestään. Kun valioliigaseurat alkavat hankkia pelaajia entistä nuorempina, on muilla seuroilla vain yksi vaihtoehto rahoittaa omaa toimintaansa: löytää tulevaisuuden Mudrykit ja Fernándezit vielä nuorempina, ennen kuin rikkaammat seurat ehtivät apajille.
Valioliigaseurojen taloudellinen ylivoima ei ole vielä näkynyt dominanssina esimerkiksi eurokilpailujen puolella, mutta kun toimintaan alkaa rahan lisäksi tulla pitkän aikavälin järkeä, on vain ajan kysymys, milloin näin tapahtuu. Tämän vuoksi edessä on lopulta vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Uefa tai Fifa alkavat rajoittaa seurojen rahankäyttöä entisestään, ja tasoittavat kansainvälistä kilpailuasetelmaa – keinotekoisesti, mutta reilusti.
Tai sitten jalkapallokin siirtyy vain yhden sarjan dominointiin, joko mannereurooppalaisten seurojen onnistuttua ajamaan Superliigan läpi tai Valioliigan yksinkertaisesti kasvettua muiden ohi.
