Kun PSG ja Manchester City kolisuttelivat sapeleitaan tiistaina Mestarien liigan välierässä, ottivat yhteen seurat, jotka ovat käyttäneet eniten rahaa tämänhetkiseen joukkueeseensa koko maailmassa.
Niin paljon kuin ottelussa olikin kyse kahden mahtavan jalkapalloseuran yhteenotosta, oli vähintään samassa mittakaavassa tapetilla kahden samanlaista ideologiaa edustavan – ja samanlaisella omistuspohjalla toimivan – seuran keskinäinen välien selvittely.
Kun Manchester City ryhmä helmikuun aikana voitti kaikki ottelunsa ja otti vastustamattoman otteen Valioliigan mestaruudesta, kierrätti Pep Guardiola jokaisessa ottelussa vähintään neljää pelaajaa. Parhaimmillaan jopa seitsemän pelaajaa vaihtui kahden avauskokoonpanon välillä. Silti kertaakaan ei tuntunut siltä, että joukkueen kokoonpano olisi heikentynyt. Kun vaihtopenkkiä kuluttaa pelaajia 350 miljoonan euron arvosta, luo se väistämättä tietynlaista ylivoimaa kilpakumppaneihin nähden.
PSG ei puolestaan ole rosteriaan pystynyt samanlaisessa tahdilla kierrättämään, mikä saattoi koitua sen kohtaloksi – joukkue joutui lähtemään kamppailuun kärjessään vain 50 miljoonan euron hankinta Mauro Icardi, kun sen todellinen syömähammas, 145 miljoonan euron Kylian Mbappé, paranteli pohjevammaansa penkillä.
Kun Mestarien liigan välierissä pelaavista neljästä seurasta Real Madrid näyttää joukon köyhimmältä, on kenties perusteltua kysyä, onko pankkitilin saldosta lopulta tullut se tekijä, johon mestaruudet ratkeavat?
PSG:n ja Cityn seurakulttuurien välinen ero on kuitenkin todiste siitä, ettei näin ole. Vaikka rahalla saa, pelkästään sillä ei pääse eurooppalaisen jalkapallon kaapin päälle.
Transfermarkt:n mukaan näiden kahden seuran pelaajien yhteenlaskettujen markkina-arvojen erotus on vain noin 130 miljoonaa euroa. Kentällä joukkueiden välinen tasoero oli kuitenkin huomattavasti tätä suurempi. Kumpikin seura kylpee rahassa, mutta vain toinen niistä on käyttänyt sitä tarpeeksi fiksusti noustakseen todelliseksi malliseuraksi.
Siinä missä PSG elää ja kuolee kahden yksilön varassa, on Cityllä joukkueellinen sen tason pelimiehiä, ettei yhdenkään poissaolo pysäyttäisi karavaanin kulkua. Ja silti seuran tärkeimmät investoinnit eivät ole suinkaan kohdistuneet pelaajiin, vaan kaikkeen siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu.
Vaikka seuran omistajaporras on vähintäänkin kyseenalainen, on vaikea olla ihailematta sitä, mitä Manchesterissa on jalkapalloilullisessa mielessä luotu. Maailman parhaat fasiliteetit, planeetan edistynein junioriakatemia ja astrofyysikoiden palkkaaminen seuran dataosastolle ovat vain osaratkaisuja kokonaisuudessa, jonka tarkoitus on – ja on aina ollut – rakentaa parhaat mahdolliset puitteet Guardiolalle.
On kuitenkin olemassa asioita, joita edes rahalla ei saa. Yksi niistä on kokemus. Niin hyvä jalkapallojoukkue kuin City onkin koko Guardiolan aikakauden ollut, oli senkin käytävä läpi oma kasvutarinansa – Monaco-tappioineen, VAR-kärsimyksineen ja Lyon-pettymyksineen – ennen kuin se oli valmis kasvamaan seuraksi, joka todella ansaitsee paikkansa Euroopan huipulta.
Sillä vaikka joukkue dominoisikin kansallista liigaansa, ei menestys siirry automaationa eurokentille, kuten sekä PSG että City ovat vuosien varrella todistaneet. Usein jopa tavalla, joka on asettanut kliseen ”europelien paineet” avain uusiin mittasuhteisiin.
Tässä Cityn joukkueessa on kuitenkin jotain erilaista. Kun Marco Reus tasoitti ensimmäisen puolivälieräpelin Etihadilla aivan ottelun loppuhetkillä, City ei näyttänyt hermostuneelta, ei alistuneelta, kuten niin monesti aiemmin. Se näytti siltä, että peli oli edelleen täysin sen kontrollissa – ja nousi lisäajalla takaisin johtoon.
Tämänhetkinen City on lopulta kasvanut niihin saappaisiin, jotka sille on asetettu täytettäviksi jo vuosia sitten. Ja se on tehnyt sen pelaamalla mahtavaa jalkapalloa. Silti kritisoijia riittää. Rahalla ei voi ostaa myöskään arvostusta.
Vaikka City on joukkueena jopa eheämpi ja täsmävalmennetumpi kokonaisuus kuin Guardiolan Barcelona, jota jotkut pitävät kaikkien aikojen joukkueena, ei saa osakseen samaa varauksetonta arvostusta. Ja vaikka unohtaisi omistajapohjaan liittyvät moraaliset ongelmat, on syy siihen melko yksinkertainen.
Arvostus ja kiintymys syntyvät rikkinäisyyden ja tarinankerronnan kautta. Ihmiset tarvitsevat tarttumapintaa välittääkseen jostain, ja yleensä tuo tarttumapinta löytyy rosoisuuden kautta. Siksi historian suosituimmat supersankaritkin ovat maskinsa takana rikkinäisiä hahmoja. Täydellisyyteen on mahdotonta samaistua.
Barcelona on kaikessa suuruudessaankin kaoottinen instituutio, jossa mikään ei ole pysyvää, ja joka oli puoliksi jo upoksissa, kun Guardiola saapui kääntämään laivan kurssia. Seuran nostaminen takaisin huipulle vaati luovuutta, mielikuvitusta ja kompromisseja. Ja juuri siksi monet pitävät sitä yhtenä jalkapallohistorian hienoimmista luomuksista.
Cityssä pöytä oli katettu espanjalaista varten niin koreaksi, että lopputulos on ollut jopa liian fiini, liian kliininen. Päävalmentaja on saanut palapeliään varten kaikki toivomansa palat, eikä kompromisseja ole juuri tarvittu. Cityn nousu jalkapallomaailman eliittiin on tapahtunut jopa liiankin suoraviivaisesti, eikä ole syntynyt sellaista vaikeuksien voittamisesta kehkeytyvää tarinankaarta, joka tarjoaisi ihmisille tarttumapintaa.
Tämän kauden City on kuitenkin erilainen. Ensimmäistä kertaa Guardiolan aikakaudella ennen kauden alkua oli ilmassa kysymysmerkkejä espanjalaisen sopivuudesta pestiin.
Edessä oli katalonialaisen viides kausi Cityn päävalmentajana. Pätkä on pidempi kuin yksikään aiempi pesti miehen valmentajauralla. Guardiola on itse sanonut, että neljän vuoden välein joko päävalmentajan tai joukkueen täytyy vaihtua, jotta tekeminen pysyy tuoreena. Kärkkäimmät kriitikot sanoivat, että englantilaisseuran valmentajalla olisi kykyä tai kiinnostusta ajaa sisään nuorennusleikkausta, jota Cityn kokoonpanon koettiin tarvitsevan.
Takana puolestaan oli nöyryyttävä putoaminen Mestarien liigasta Lyonille. Ensimmäistä kertaa Guardiolan aikana pelaajien ja valmentajan suhteessa oli repeämiä. Osa pelaajista kritisoi käskyttäjänsä pelaajavalintojen ja taktisten muutosten epäjohdonmukaisuutta.
Ja silti lopputuloksena syntyi paras Manchester City koskaan. Ei koko kauden mittakaavassa, toki, sillä joukkueen alkukausi oli Guardiolan mittapuulla historiallisen huono. Se kuitenkin vain vahvistaa draamankaarta, sillä tämä joukkue on rakennettu vain kevättä varten.
Kerrankin espanjalainen oli valmis tinkimään omista periaatteistaan. Kaiken ei tarvinnut olla täydellistä jo heti syksystä lähtien, vaan sisään ajettiin rauhassa uusia pelillisiä elementtejä, jotka rakensivat suorituskykyä kevättä kohti. Puolustus laitettiin kuntoon hyökkäyksen kustannuksella, sillä Guardiola tiesi, että sitä tullaan kevään koitoksissa mittaamaan.
Päävalmentaja on joutunut joustamaan toimintavoistaan muutenkin. City on joutunut tulemaan pitkiä pätkiä toimeen ilman puhdasta keskushyökkääjää, mikä on sekin lopulta kääntynyt vain joukkueen eduksi. Tiivis ottelutahti on myös tehnyt aiempien kausien kaltaisesta yksityiskohtien hiomisesta mahdotonta, ja joukkueen harjoituksissa katsotaankin nyt paljon aikaisempaa vähemmän videoita.
Juuri yksittäisten otteluiden ylianalysointia onkin aikaisempina vuosina pidetty Guardiolan suurimpana sudenkuoppana. Siihen ovat turhautuneet niin fanit, sekä puolueettomat että omat, kuin pelaajatkin.
Se on ollut myös yksi syy – rikkauksien lisäksi – siihen, miksi Cityn pelaamista on syytetty jopa intohimon puutteesta. Joukkueen toiminta on ollut arkkitehtuurista, äärimmäisyyksiin viritettyä mekaniikkaa, jota on helppo pitää kliinisenä, jopa sieluttomana. Kun taustalla jylläävät arabimiljardöörien rahavarat, on muovisesta mielikuvasta vaikea päästä eroon.
Pelaajien reaktiot tiistai-illan kamppailun jälkeen kuitenkin osoittivat, että tämänhetkinen City on kaikkea muuta kuin sieluton. Pelaajien voitonnälkä, jopa pakkomielle, Mestarien liigan suhteen on jotain sellaista, mitä ei monesta muusta seurasta tällä hetkellä löydy. Edes Valioliigan suurimpia palkkoja maksavassa seurassa pelaajien ykkösmotivaattori ei sittenkään ole raha; se on voittaminen.
Myös Guardiola osoitti, että voittaminen on lopulta se, mikä merkitsee. Espanjalainen luopui PSG:tä vastaan lähes kaikista periaatteistaan. Joukkue puolusti välillä kuin Atlético Madrid parhaimmillaan. Ottelun päätyttyä Guardiolan kasvoilta kuitenkin näkyi, että se kannatti, sillä lopulta se on voittaminen, joka todella sytyttää.
Seura itsessään voi olla vain kyseenalaisten poliittisten intressien ajuri, mutta kentän tasolle se ei jalkaudu. Manchester City pelaa tällä hetkellä historiansa parasta jalkapalloa. Ja se pelaa sitä koko sielullaan.
Hyvää viikonloppua
Manchester ei ole ainoa paikka, missä tällä viikolla osoitetaan voitontahtoa. Kun HJK ja KuPS kohtaavat tänään Suomen Cupin finaalissa, astelee Olympiastadionin kentällä kaksi äärimmäisen nälkäistä joukkuetta.
Ottelu tulee noudattamaan viime viikonlopulta tuttua, varovaista kaavaa. Kumpikin joukkue suhtautuu puolustamiseen uskomattomalla pieteetillä, eikä jatkoaika maalittoman ysikymppisen jälkeen ole mahdoton ajatus. Pokaalia tulee syleilemään se joukkue, joka viime viikon kohtaamisessa jätti enemmän paukkuja varastoon.
Siinä kaikki tältä erää. Jos haluat ottaa kirjoittajaan yhteyttä, anna sanaisen arkkusi laulaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi voit liittyä tästä. Tee se, niin et koskaan missaa sitä, mikä jalkapallomaailmassa eniten puhuttaa.
Palataan ensi viikolla. Siihen asti: Pysykää terveinä.
Hyvää viikonloppua.
