Aivan liian tiivistahtisen – suoraan sanottuna älyvapaan – Nations Leaguen ottelurupeaman jälkeen eurooppalainen sarjakausi on vihdoin paketissa. Meillä Suomessa sarjakausi pyörii, mutta suurimmassa osassa Eurooppaa nappulakengät siirretään kaapin nurkkaan, kilpailullisuus unohdetaan ja jalkapallon annetaan poistua mielestä, ainakin hetkeksi.
Mistään kovin pitkästä lomasta ei toki kaikkien kohdalla voi puhua, sillä ensimmäiset suurseurat aloittavat Mestarien liigan karsintansa jo heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Maailman kärkiseuratkin, joiden ei tarvitse karsinnoista välittää, ovat pyytäneet pelaajansa palaamaan harjoitusvahvuuteen jo heinäkuun alussa.
Liverpoolissa, esimerkiksi, uusi harjoituskausi alkaa jo 4. heinäkuuta. Tämän hetken kaksi parasta seuraa, Liverpool ja Manchester City, pelaavat kumpikin ensimmäiset harjoitusottelunsa heinäkuun puolivälissä – vain kuukausi sen jälkeen, kun seurojen pelaajat ovat tahkonneet kovia minuutteja maajoukkuepaidassa.
Tässä ei toki sinällään ole mitään erikoista. Arvokisavuosina kesälomat jäävät lyhyiksi. Myös tänä vuonna pelataan miesten arvokisajalkapalloa, vaikka se onkin helppo unohtaa, kun MM-kisoista on kisapaikan valinnalla riisuttu kaikki perinteikkyys ja arvokkuus.
Silti kaikki on nyt eri tavalla. Normaalisti maailman kärkipelaajat saavat edes joka toinen kesä hengähtää ja ladata akkujaan. Koronan kurittama kausi 2019–2020, sen takia vuodella eteenpäin siirretyt EM-kisat ja tämän vuoden sarjakauteen radikaalisti vaikuttavat MM-kisat ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, ettei eurooppalaisten huippusarjojen pelaajilla ole ollut kunnollista lomaa kolmeen vuoteen. Eteläamerikkalaisilla tilanne on vielä lohduttomampi, sillä Copa América on pelattu sekä 2021 että 2019, mikä venyttää heidän lomattomuutensa jopa neljään vuoteen.
Kaiken lisäksi juuri nyt akkujen lataamiselle olisi polttava tarve. Ensi kausi on otteluohjelmaltaan, etenkin eurokilpailuissa mukana oleville seuroille, historian rankin, kiitos kesken kauden pelattavien MM-kisojen. Pelaajien jatkuva ylikuormitustila ei valitettavasti voi olla vaikuttamatta otteluiden tasoon ja loukkaantumisten määrään tulevalla kaudella.
Ja siltikin armoton pelitahti, joka, jos Uefa ja Fifa saavat tahtonsa läpi, tulee tulevaisuudessa vain kiihtymään, on vain yksi eurooppalaisen jalkapallon suurista ongelmista.
Kun Bayern München ja PSG – samana viikonloppuna – varmistivat omien kansallisten sarjojensa mestaruuden, oli kummankin juhlinnassa tietynlaista pidättyväisyyttä, jopa apeutta. Pelaajien elekielestä näki, ettei pääsarjamestaruus merkinnyt juuri mitään; tai ainakaan niin paljoa kuin sen olisi kuulunut. Monella tavalla juhlinta näytti siltä, että kyseessä oli vain normaali after work raskaan työrupeaman päätteeksi.
PSG:n fanit menivät jopa niin pitkälle, että poistuivat stadionilta juhliakseen mestaruutta keskenään ilman pelaajia. Joukkueen Mestarien liigan putoamiseen pettyneet fanit vihelsivät mestaruuden voittaneelle ryhmälle, koska tämä onnistui voittamaan ”vain” Ranskan liigan.
Tämä osoittaa, että eurooppalainen sarjajalkapallo on pahasti rikki.
Tasoerot niin Euroopan sarjojen välillä kuin kärkisarjojen sisälläkin ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei kannattajia tai pelaajia kiinnosta enää muu kuin usean kilpailun dominointi. Pariisissa ja Münchenissä kausi tuomittiin epäonnistumiseksi, vaikka seurat voittivat omat pääsarjansa ylivoimaisesti.
Manchester Cityn leiristä huokui pettymys siihen, ettei Mestarien liigan voitto tullut vieläkään, vaikka tämän hetken vaikeimmin voitettava pokaali eli Valioliigan mestaruus matkaan tarttuikin. Myös Liverpoolissa kaudesta jäi valju maku kahdesta cup-voitosta huolimatta.
Suurseurat ovat karanneet muilta niin totaalisen yksipuolisesti, etteivät ne osaa arvostaa yksittäisiä voittoja. Siitä, että kausi päättyy vähintään yhden pystin kanssa, on tullut ennemmin oletusarvo kuin juhlinnan aihe.
Valitettavasti tiivistahtiset kaudet todennäköisesti vain korostavat tasoeroja entisestään. Vaikka suurseurat saattavat kovassa pelitahdissa kompastella, se ei haittaa, koska lähimmät kilpailijat kompastelevat yhtä lailla. Siitä vielä askelta alempana olevilla seuroilla, joilla ei ole esimerkiksi europelejä rasitteinaan, ei yksinkertaisesti ole resursseja haastaa kärkiseuroja.
Tilanne on vaarallinen koko jalkapalloekosysteemin kannalta. Pienemmiltä seuroilta katoaa se aidon kilpailun vietti, joka tekee urheilusta urheilua. Suuremmilta seuroilta puolestaan katoaa kyky nauttia mestaruuksista, koska ne pitikin voittaa. Pian kukaan ei enää juhli mitään.
Mitä tilanteelle sitten voisi tehdä? Loppukädessä ainoa vaihtoehto on tavalla tai toisella kaventaa tasoeroja ja hillitä tiettyjen seurojen ylivoimaa. Tämä kuitenkin sisältää sekä lukuisia konkreettisia että ideologisia haasteita.
Otetaan esimerkiksi vuonna 2010 käyttöönotettu Financial Fair Play, joka tänä keväänä päätettiin vähin äänin poistaa käytöstä. Ideologisesti FFP, sekä sen korvaajaksi tulevat kestävyyssäädökset, rajoittavat seurojen kuluttamista suhteessa siihen, kuin paljon ne ansaitsevat.
Vaikka ajatus kulutuksen rajoittamisesta on kaunis, niin pahimmillaan FFP-sääntöjen tiukentaminen voisi johtaa entistä suurempaan eriarvoisuuteen. Seurat, jotka tienaavat eniten, voivat myös kuluttaa eniten ja näin dominoida siirtomarkkinoita. Pienemmillä seuroilla ei puolestaan ole edes teoreettista mahdollisuutta ottaa taloudellista riskiä etumatkan umpeen kuromiseksi, koska se on säännöillä estetty.
FFP:n tilalle tuleva malli sitoo sen summan, jonka seurat saavat käyttää palkkoihin tai siirtokorvauksiin, lopulta 70 prosenttiin seuran tuloista. Sääntelyllä pyritään estämään Barcelonan kaltaiset kohtalot, joissa seurat elävät yli varojensa. On silti epäselvää, mitä muutos tulee tekemään kilpailulle.
Uuden sääntelyn alla Leicester, esimerkiksi, saisi vuodessa käyttää 178 miljoonaa palkkoihin ja pelaajahankintoihin Manchester Cityn 451 miljoonaa vastaan (summat laskettu Deloitte Football Money League 2022 -raportin perusteella). Mitkä ovat tällöin Leicesterin todelliset mahdollisuudet kuroa Cityn etumatka umpeen?
Luonnollisesti paras tapa tasapainottaa kilpailua olisi tiukka palkkakatto, joka asettaisi kaikkien seurojen maksimikulutuksen samalle tasolle. Tämä ei kuitenkaan jalkapallossa ole mahdollinen – ensinnäkin lajin kansainvälisen luonteen takia, toisekseen siksi, ettei EU:n lainsäädäntö anna sille mahdollisuutta.
Loppukädessä ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis se, että Uefa jakaisi omat tulovirtansa aiempaa tasaisemmin seurojen ja sarjojen kesken. Kaikki, mitä liitto tekee, viittaa kuitenkin siihen, ettei tätä kannata odottaa.
Toukokuussa Uefa sai Madridin tuomioistuimelta helpottavan päätöksen. Euroopan lajiliitto saa nyt rankaista Euroopan Superliigaa perustamassa olleita seuroja parhaaksi katsomallaan tavalla. Samalla tuomioistuin tuli käytännössä linjanneeksi, että Uefalla, ei seuroilla, on oikeus hallinnoida jalkapalloa Euroopassa.
Superliiga-hankkeessa vielä mukana olevat kolme seuraa, Barcelona, Real Madrid ja Juventus, ovat valittaneet tuomiosta. Valitus käsitellään Euroopan unionin tuomioistuimessa heinäkuun puolivälissä. Olettaen, että EU:n tuomioistuin ei kumoa päätöksen lainvoimaisuutta, Uefa saa käytännössä vapaat kädet kehittää eurooppalaista jalkapalloa siihen suuntaan kuin haluaa.
Uefa on kuitenkin aina ollut kallellaan suurseuroihin päin, eikä ole mitään syytä, miksi tilanne muuttuisi radikaalisti tulevaisuudessakaan. Liitto on itse asiassa nyt jo ilmoittanut, rivien välistä toki, että se suosii jatkossa entistä enemmän perinteisiä suurseuroja.
Mestarien liigan uusi formaatti astuu voimaan kaudella 2024–2025. Sekä joukkueiden että otteluiden määrä kasvaa, kuten kasvaa myös Euroopan suurimpien sarjojen paikkojen määrä kilpailussa. Euroopan kovimmista sarjoista pääsee jatkossa viisi seuraa neljän sijaan Mestarien liigaan. Lisäksi Uefa julkisti, että turnaukseen lisätään kaksi ”perintöpaikkaa” seuroille, jotka eivät olisi normaalisti päässeet turnaukseen mukaan, mutta ovat perinteisesti menestyneet Mestarien liigassa hyvin.
Uusi Mestarien liiga muistuttaa Superliigaa monin tavoin. Merkittävimpänä erona on vain se, että sen tulot valuvat seurojen sijasta Uefalle, joka saa jakaa ne eteenpäin haluamallaan tavalla. Loppukädessä tilanne on kuitenkin lähes sama.
Uefa jakaa Mestarien liigan palkintorahat seurojen kesken osittain sen mukaan, miten kyseiset seurat ovat menestyneet Uefan sarjoissa edellisinä vuosina. Esimerkiksi Chelsea, joka selvisi viime kaudella Mestarien liigaan Valioliigan neljänneltä sijalta, sai pelkästä osallistumisestaan 30 miljoonaa. Jos samalta sijalta Mestarien liigaan olisikin selvinnyt Leicester, joka jäi vain pisteen päähän Chelseasta, olisi se saanut osallistumisestaan kaksi miljoonaa.
Miten tällainen järjestely edesauttaa tasoerojen kaventamisessa ja kilpailullisuuden säilyttämisessä?
Uefan lisätulot tuovat teoriassa lisää mahdollisuuksia jakaa rahaa eteenpäin myös pienemmille seuroille. Todellisuudessa suuret tuntuvat kuitenkin aina hyötyvän pieniä enemmän.
Konferenssiliiga toi ainakin paperilla hieman lohtua pienempien sarjojen, kuten vaikka Veikkausliigan, seuroille, sillä nyt myös niillä on aito mahdollisuus päästä käsiksi eurokilpailujen tuloihin. Todellisuudessa viime kaudella Konferenssiliigan neljä eniten palkintorahoja kerännyttä seuraa tulivat Englannin, Ranskan, Italian ja Hollannin pääsarjoista.
Väkinäisen tulojen ja tasoerojen uudelleenjärjestelyn ei toki tarvitse olla itseisarvo, mistä päästäänkin ideologiseen ongelmaan. Toisin kuin amerikkalaisissa urheilusarjoissa, eurooppalaisessa jalkapallossa on aina asetettu suuri arvo kilpailullisuudelle ja urheilullisen menestyksen ensisijaisuudelle. Siksi esimerkiksi sarjoista putoaminen ja niihin nouseminen on niin pyhä asia.
Keinotekoinen tulojen tasoittaminen sotisi omalla tavallaan tätä vastaan. Uefa voikin halutessaan jättää puuttumatta asiaan. Ongelmallista nykytilanteessa on se, että Uefan tapa toimia ei ole enää tasa-arvoinen, vaan pahasti suurseuroihin päin kallellaan. Se syventää kuilua suurten ja pienten sarjojen sekä seurojen välillä entisestään.
Etenkin Euroopan pienemmissä sarjoissa kehityssuuntaa seurataan varmasti huolella. Palloliiton tutkimus- ja kehityspäällikkö ei kysyttäessä antanut kommenttejaan tähän juttuun, mutta voidaan olla varmoja siitä, että myös Suomessa mietitään kuumeisesti, mihin suuntaan eurooppalainen jalkapallo Konferenssiliigan, uuden Mestarien liigan ja uusien ”FFP”-sääntöjen aikakaudella menee.
Nyt näyttää nimittäin siltä, että Euroopan jalkapalloliitolta on turha odottaa tukea välimatkan umpeen kuromiseen. Siksi voikin olla, että seuraava radikaali hyökkäys Uefaa kohtaan ei tule suurten sarjojen toimesta, vaan pienempien liigojen yhteenliittymältä.
Hyvää viikonloppua
Vaikka eurooppalaisen jalkapallon tila huolettaa, kesä hymyilyttää. Kelit lämpenevät, juhannus lähestyy ja tänään pelataan Veikkausliigan historian toinen yöttömän yön kamppailu. Sekä mahdollisuus lähteä shortsit jalassa ulos että Veikkausliigan parantunut rohkeus kokeilla uutta lämmittävät mieltä.
Jos jokin lämmittää sinun mieltäsi, jaa ihmeessä tuntosi sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Tai älä. Sama se, kunhan olet onnellinen. Liity kuitenkin Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tästä, ja saat uuden tekstin luettavaksesi joka perjantai.
Hyvää viikonloppua.
