Viime kesän naisten EM-kisoja raportoidessani kiinnostuin siitä, millaista kasvatustyötä seurojen kannattaisi tehdä maksimoidakseen pelaajan mahdollisuudet ammattilaisuuteen. Helmarien kisajoukkueen pelaajista suurin osa oli lähtöisin seuroista, joilla ei ole pääsarjatasolla pelaavaa edustusjoukkuetta, mikä pakotti pohtimaan, millainen on hyvä kasvuympäristö ja mitkä ovat pienen seurayhteisön edut suurempiin seuroihin verrattuna.
Onnekseni sekä Tanskassa että Belgiassa on tutkittu sitä, mitkä tekijät yhdistävät Euroopan huippuakatemioita. Pyrin tässä jutussa vetämään tutkimusten löydöksiä yhteen ja sovittamaan niitä suomalaiseen kontekstiin.
Yksi merkittävimmistä tekijöistä onnistuneen ammattipelaajan kasvattamisen kannalta on jalkapallon sitominen tiiviiksi osaksi muuta elämää, sen sijaan, että se jäisi muusta elämästä irralliseksi harrastukseksi.
Käytännössä tällä tarkoitetaan sitä, että seura keskustelee ja toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa esimerkiksi pelaajan koulun ja lähiomaisten kanssa. Tämä auttaa muita sidosryhmiä ymmärtämään, mitä ammattilaiseksi tähtäävä harjoittelu edellyttää ja miten se vaikuttaa pelaajan elämään, mutta myös helpottaa lasta tai nuorta itseään suunnittelemaan omaa elämäänsä, kun valintoja esimerkiksi koulun ja jalkapallon välillä ei tarvitse tehdä.
Urheilun ei tarvitse olla muusta elämästä erillinen saareke edes nuorelle pelaajalle. Yhteiskuntamme tukee ja kannustaa ihmisiä kouluttautumaan ja etenemään urallaan, minkä takia esimerkiksi korkeakoulututkinnot voi pääosin sovittaa joustavasti töiden teon oheen. Urheilu eroaa muista aloista siinä mielessä, että ammattilaisiksi haluavat ovat tehneet päätöksen uravalinnastaan viimeistään jo teini-iässä. Se ei kuitenkaan ole syy antaa heille muita huonompia mahdollisuuksia uransa rakentamiseen.
Koulun ja jalkapallon yhteensovittamista on tehty muun muassa Belgiassa 2000-luvun alusta lähtien. Jokainen voi nähdä tulokset katsomalla Belgian maajoukkueen kokoonpanoa.
Äkkiseltään voisi kuvitella, että suurten paikkakuntien seuroilla tai suurten seurojen akatemioilla olisi tässä etulyöntiasema. Niiden merkitys ja arvostus on kansallisesti yksittäistä pikkuseuraa suurempi, ja ne vaikuttavat suurten harrastajamäärien kautta todella monen lapsen ja nuoren elämään. Olisikin helppo ajatella, suuremmilla hauiksilla vaikuttaminen esimerkiksi vanhempiin tai kouluihin olisi helpompaa.
Pienen paikkakunnan seuralta tällainen elämän yhteensovittaminen saattaa kuitenkin käydä kuin luonnostaan. Seurat ovat paikallisesti merkityksellisempiä ja hallitsevat isompaa osaa paikkakunnan elämänmenosta. Lisäksi seurojen ja koulujen päättäjät sekä vanhemmat eivät välttämättä ole kolme eriävää kokonaisuutta, vaan piirejä saattavat pyörittää osittain samat ihmiset. Tällöin joustavuuttakin on enemmän.
Pelkkä elämän eri osa-alueiden yhteen sitominen ei kuitenkaan auta, jos niiden tavoitteet ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Tavoitteita ei kuitenkaan tarvitse eriyttää. Tutkimusten mukaan koulumenestyksen ja jalkapalloilullisen kehityksen liittäminen yhteen voi parhaimmillaan nostaa tuloksia kummallakin saralla.
Belgiassa akatemioiden pääpainona on kasvattaa hyviä ja itsenäisesti toimeen tulevia ihmisiä. Siksi koulumenestystä ja kehittymistä myös kenttien ulkopuolella arvostetaan. Anderlechtissa, jonka akatemiaa pidetään yhtenä maailman parhaista, on menty jopa niin pitkälle, että lapsilta evätään oikeus osallistua jalkapalloharjoituksiin, jos kouluarvosanat putoavat liikaa.
Anderlechtin akatemiassa pelaa noin 200 lasta ja nuorta, joista vain muutama prosentti tulee elättämään itsensä jalkapalloammattilaisena. Siksi päämääränä on opettaa pelaajille, ettei heidän ihmisarvonsa määräydy jalkapalloilullisen osaamisen kautta. Tutkimuksissa älykkyyden ja sosiaalisten taitojen kehittymisen on nähty lopulta hyödyttävän myös urheilullista kehitystä.
Aiempaan linkittyen voi pohtia, onko tietynlaisen elämänlaadun ja kasvatustyön vaaliminen jopa helpompaa pienemmillä paikkakunnilla. Toimintaa ei ohjaa samanlainen tuloksellisuuden tavoittelu kuin suuremmilla seuroilla, joiden akatemiatoiminnassa on kiinni merkittävä määrä rahaa.
Toisaalta pienemmillä seuroilla ei välttämättä ole tarvetta yrittää muovata junioripelaajista ammattilaisia ainakaan oman seuran tarpeisiin. Tämä saattaa vapauttaa toimintaa vaalimaan myös muita arvoja kuin ammattimaisuutta, mikä taas voi auttaa kasvattamaan pelaajia ihmisinä.
Toinen tutkimuksissa kasvattajaseuroja yhdistänyt piirre oli halki seuran ulottuva lämmin ja tervehenkinen yhteisöllisyys. Akatemia- tai seuraympäristö oli pelaajille kuin toinen perhe, jonka parissa he kokivat olonsa turvallisiksi. Ammattimaisen pelaajakasvatuksen taustalla onkin aina oltava pelaajia – ja vielä tärkeämpää, ihmisiä – kannustava kulttuuri, jossa virheitä tai omaa identiteettiään ei tarvitse hävetä tai pelätä.
Sekä Tanskan että Belgian huippuakatemioissa painotus on kehittymisessä, ei tuloksissa. Joissakin Belgian akatemioissa joukkueita ei edes saa laittaa paremmuusjärjestykseen. Fokus on alati asioissa, jotka palvelevat pitkän aikavälin kehittymistä, vaikka ne eivät näkyisikään välittöminä tuloksina kentän puolella. Nuorille opetetaan, että itseään haastaessa saa tehdä virheitä. Voittaminen ei ole toimintaa ohjaava tekijä.
Molemmissa tutkimuksissa painotettiin tarvetta luoda seurayhteisöön avoimuuden ja jakamisen kulttuuri, jossa itseään saa toteuttaa, ja jossa arvokas tieto vaihtaa häpeilemättä omistajaa seuratasolta toiselle.
Yksi esimerkki avoimuudesta löytyy monikulttuurisuudesta; menestyvät akatemiat eivät painota kulttuurisidonnaisia asioita, vaan antavat jokaiselle tilaa edustaa itselleen arvokkaita asioita. Monikulttuurisuuteen oppiminen kasvattaa erilaisuutta hyväksyviä ihmisiä myös jalkapallokentän ulkopuolella.
Monikulttuurisuuteen päästään luonnollisesti helpommin isommilla paikkakunnilla ja sitä kautta isompien seurojen akatemioissa ja muissa juniorijoukkueissa. Tähän vaateeseen on pienten paikkakuntien seurojen vaikea vastata.
Toisaalta pienemmissä seuroissa saattaa helposti syntyä avoimempi ja paremmin epäonnistumista sietävä kulttuuri, jos kilpailu pelipaikoista on pienempää ja toiminnan pääpaino on enemmän yhdessä kasvamisessa kuin tavoitteellisuudessa. Myös hierarkian tasot ovat pienissä seuroissa usein matalammat, kun samat ihmiset ohjaavat useaa ikäryhmää, mikä luonnostaan luo avointa kulttuuria.
Suurilla seuroilla on kuitenkin avaimet käsissään sen suhteen, että niillä tietotaitoa on jaettavaksi merkittävästi pieniä seuroja enemmän. Avoimen kulttuurin luominen on aina sitä työläämpää, mitä suurempi yhteisö on kyseessä, mutta onnistuessaan se takaa ennätyksellisen hyvät menestymisen edellytykset.
Suuremmilla seuroilla on myös parempi mahdollisuus kehittää pelaajia hitaasti ja jokaisen pelaajan henkilökohtaiselle tasolle sopivasti, kun resursseja ja tasojoukkueita on enemmän. Tässä piilee myös niiden suurin sudenkuoppa – kärsivällisyyttä on löydyttävä aivan toisella tapaa kuin pienissä seuroissa, jotka jo pelaajamassan pienuuden takia kehittävät pelaajia useita vuosia. Isossa akatemiassa on helppo sortua poimimaan parhaat päältä vain senhetkisen tason perusteella.
Kolmantena merkittävänä pelaajakehityksen osa-alueena tutkimuksissa nähtiin roolimallien läheisyys, yhtenäinen linja edustusjoukkueen ja juniorien välillä ja aikuisjoukkueiden ja juniorijoukkueiden välisen hierarkian puuttuminen. Käytännössä siis se, että edustusjoukkue koettaisiin tavoittelemisen arvoiseksi, mutta kuitenkin tutuksi ja lähellä olevaksi.
Yksi pelaajakehityksen suurimmista riskeistä piilee siinä, ettei edustusjoukkueen ja juniorijoukkueiden välillä ole yhtenäistä linjaa ja avoimen keskustelun kulttuuria. Jos pelaaja kokee, että hän – junioreista edustusjoukkueeseen hypätessään – siirtyy pelitavallisesti ja kulttuurillisesti täysin uudenlaiseen ympäristöön, kasvaa hänen epäonnistumisensa todennäköisyys moninkertaiseksi.
Useassa seurassa ympäri Eurooppaa edustusjoukkuetta kohdellaankin juniorijoukkueista erillisenä kokonaisuutena; tavoiteltavana, mutta tuntemattomana päämääränä. Harjoituskeskukset saattavat esimerkiksi sijaita eri paikoissa ja pelitapa tai harjoituskulttuuri olla täysin erilainen.
Nuoria on kautta historian kannustettu tavoittelemaan läpimurtoa nostamalla edustusjoukkue turhankin korkealle jalustalle. Tämä ei ole kuitenkaan nykyaikaista johtamista. Aidot kohtaamiset ja tuttuuden tunne ajaa pelaajia eteenpäin enemmän kuin hierarkkisilla etäisyyksillä pelottelu.
Tämä on asia, joka suurimmassa osassa maailman parhaita akatemioita ymmärretään. Niin Ajaxin ja Anderlechtin akatemiat kuin Barcelonan La Masiakin kasvattavat pelaajia pelitavallisesti ja kulttuurillisesti suoraan edustusjoukkueen tarpeisiin, jotta lopullinen hyppy olisi mahdollisimman kevyt.
Lisäksi junioripelaajat tarvitsevat samaistuttavia roolimalleja. Juniori- ja edustusjoukkueen pelaajien kohtaamisten puuttuminen syventää kuilua aikuisten ja nuorten välillä, eikä auta rakentamaan edustusjoukkueesta konkreettista tavoitetta. Läpi historian on koettu, että on hyödyllistä, jos eri juniori-ikäluokkien joukkueet ovat läheisessä tekemisessä toistensa kanssa – miksei sama voisi toteutua edustusjoukkueen kohdalla?
Läpimurron kynnyksellä olevia pelaajia pitäisi ruokkia positiivisilla kokemuksilla edustusjoukkueesta, ei pelotella vaatimustason täydellisellä muutoksella.
Lopulta vain tämä viimeinen kohta on sellainen, jossa pienemmät seurat eivät voi isompien kanssa kilpailla. Ketään vähättelemättä on aiheellista kysyä, onko esimerkiksi Kakkosessa tai Kolmosessa pelaava edustusjoukkue riittävä motivaattori juniorille, joka tähyää ammattilaiseksi? Ja ovatko harrastuksenaan jalkapalloa pelaavat edustusjoukkueen pelaajat riittäviä sankareita roolimalleiksi?
Suomessa on totuttu ehkä liikaakin siihen, että lapset hakevat idolinsa ulkomailta kotimaan kenttien sijasta. Muutos parempaan on nähtävissä, Huuhkajien ja Helmarien menestymisen takia, mutta se vaatii toteutuakseen myös sopivaa työntövoimaa. Seurojen olisikin tuotava omia pelaajia esiin myös tarinoina ja roolimalleina, joita nuorten on helppo kunnioittaa.
Seuroilla, jotka pelaavat divaritasolla, ei välttämättä ole myöskään ole päätoimista edustusjoukkueen päävalmentajaa tai edes mahdollisuutta juurruttaa tietynlaista pelitapaa toimintaansa. Tällöin linjan yhtenäistäminen jää ennen kaikkea juniorivalmentajien harteille. Ajatuksen tasolla mallin ottaminen lähimpänä olevasta pääsarjaseurasta ei välttämättä ole huonoin mahdollinen.
Lopulta pelaajat toki vaihtavat maisemaa, jos heidän potentiaalinsa riittää tavoittelemaan ammattilaisuutta. Etenkin ulkomaille tähyävien pelaajien on päästävä riittävän ajoissa tarpeeksi haastavaan ympäristöön, jotta heidän kehityksensä voi jatkua.
Kaikilta muilta osin pieni seura sitten voikin olla itseään suuremman kilpakumppanin veroinen. Kulttuurillisesti pienen seuran ympäristö voi monella tapaa olla jopa sallivampi pelaajan kehittymiselle ja kasvamiselle kuin äärikilpailtu akatemiaympäristö.
Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistuttaa, että niin pienistä seurayhteisöistä kuin jättimäisistä akatemioista löytyy sekä hyviä että huonoja pelaaja- ja ihmiskasvattajia. On olemassa tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toimivat paremmin pienissä tai suurissa yhteisöissä, mutta lopulta inhimilliset ratkaisut määrittävät sen, millä tasolla nämä toteutuvat.
Kaiken lisäksi kasvatustyökin on tiettyyn pisteeseen asti resurssityötä. Kaikki osa-alueet ovat sellaisia, joilla hyvin johdetun ja isokokoisen akatemian on mahdollista olla pienempiä seurayhteisöjä edellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näin aina tapahtuisi. Kuten tutkimukset osoittavat, onnistunut pelaajakasvatustyö sisältää paljon sellaisia piirteitä, joita ei voi saavuttaa pelkällä rahalla. Nämä osa-alueet maksimoimalla myös pienet ja pienten paikkakuntien seurayhteisöt voivat dominoida kasvatusrintamalla.
Hyvää viikonloppua
Se riittää tältä erää. Eiköhän siis palata asiaan ensi viikolla. Siihen asti minut löytää epäsäännöllisesti Twitteristä. Voit myös tilata jutut tuoreeltaan inboxiisi liittymällä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tai tutustua aiempiin teksteihin täältä.
Kohti maajoukkuetaukoa! Hyvää viikonloppua.
