Gianluigi Donnarumma nojasi polviinsa ja piilotti kasvonsa niin Stadio Renzo Barberan yleisöltä kuin TV-katsojiltakin. Jorginhon katseesta paistoi totaalinen epäusko ja ahdistava, jopa pelottava, tyhjyys. Giorgio Chiellini piti yllä hyvää urheiluhenkeä ja kävi onnittelemassa vastustajan pelaajia, mutta topparin ilmeestä näki, että pään sisällä kiehui. Kenties enemmän kuin koskaan.
Samaan aikaan sekä Pohjois-Makedonian pelaajat että joukkueen Palermoon matkustaneet fanit juhlivat villisti voittoa historian toiseksi eniten maailmanmestaruuksia voittaneesta maasta. Pohjois-Makedonia oli juuri pudottanut Italian ulos jalkapallon MM-kisoista ja pitänyt samalla oman unelmansa maan historian ensimmäisestä MM-paikasta elossa. Voitto, joka jollekin toiselle joukkueelle olisi voinut tuntua rutiinilta, tuntui pohjoismakedonialaisille lähes mestaruudelta.
Italia teki pelissä lähes kaiken oikein. Se piti palloa tuplasti niin paljon kuin Pohjois-Makedonia, loi hurjat 32 maalintekoyritystä, antoi tuplasti enemmän syöttöjä kuin vastustajansa ja laukoikin kuusi kertaa useammin. Vain maalit jäivät puuttumaan.
Italia oli tilastojen valossa se kuuluisa moraalinen voittaja. Se tuskin Pohjois-Makedonian faneja kiinnosti, kun Aleksandar Trajkovskyn laukaus painui toisella lisäaikaminuutilla Donnarumman selän taakse. Jalkapallossa maalit ratkaisevat, ja Pohjois-Makedonia teki torstaina yhden Italiaa enemmän.
Itse käsite moraalisesta voittajasta on hieman harhaanjohtava. Kyseessä kun ei ole näkemys absoluuttisesti paremmasta joukkueesta. Koko käsitteen ytimessä on ajatus siitä, että joukkue, joka luo enemmän kuin rikkoo, on ansainnut voiton useammin kuin päinvastaisen strategian valinnut joukkue. Moraalisella voittajalla ei siis lopulta ole mitään tekemistä paremmuuden kanssa, vaan se perustuu vain käsitykseemme jalkapallon viihteellisyydestä.
Jalkapallon viihteellisyys on kuitenkin subjektiivista, eikä ole yksiselitteistä selitystä sille, mikä on aidosti viihdyttävää jalkapalloa. Millainen, itse asiassa, edes pohjimmiltaan on hyvä jalkapallo-ottelu?
Torstaina Palermon illassa nähtiin kaksi hyvin erilaista joukkuetta. Italia hyökkäsi ja rakensi. Pohjois-Makedonia vetäytyi. Italia luotti siihen, että sen pallollinen pelaaminen tuottaa riittävästi maalipaikkoja, jotta lopulta myös maaleja syntyy. Pohjois-Makedonia luotti siihen, että se pystyy pitämään ottelun maalittomana.
Italia pelasi niin sanotusti parempaa jalkapalloa. Silti Pohjois-Makedonian voi perustellusti sanoa olevan joukkueista parempi – sen lisäksi, että se oikeasti voitti ottelun – koska se pystyi maksimoimaan omat resurssinsa Italiaa paremmin.
Asetelma asettaa viihdyttävyyden käsitteen kyseenalaiseksi. Italia pelaa kauniimpaa jalkapalloa kuin Pohjois-Makedonia, mutta kauneuden arvostuksellakin on rajansa, jos se ei tuota tulosta. Erilaisista pelitavoista huolimatta lupaan, että ottelu tuottaa Pohjois-Makedonian faneille iloa pidemmäksi aikaa kuin italialaisille.
Toisaalta jalkapallon viihdyttävyys on mahdollista laittaa myös yhtä ottelua suurempaan kontekstiin. Pohjois-Makedonian pelaaminen on tylsää katsottavaa, mutta vain 2 miljoonan asukkaan maan nouseminen ensin EM-kisoihin ja sitten voiton päähän MM-kisoista on tarinana äärimmäisen nautinnollinen. Hyvin lähellä sitä tarinaa, jonka Huuhkajien fanit olisivat halunneet toteutuvan erään toisen maan toimesta.
Lisäksi jalkapallo-ottelun katsojaystävällisyyttä voi arvioida panosten kautta. Jos Italia olisi marssinut ottelusta jatkoon ylivoimaisen esityksen päätteeksi, olisi ottelu tarjonnut neutraalille katsojalle hyvin vähän viihdettä. Nyt, kun ratkaisua saatiin odottaa lisäajalle saakka, piti jännitysnäytelmä fanit TV:n ääreen liimattuina koko pelin. Eikö sitä silloin voi kuvailla katsojakokemuksen kannalta paremmaksi kuin 5–0 murskavoittoa?
Juuri panosten vaikutus pelin seuraamisen mielekkyyteen oli vahvasti läsnä myös Ruotsin ja Tšekin välisessä karsintaottelussa. Todistin paikan päällä, kuin kaksi kurinalaisen joukkuepuolustuksen nimeen vannovaa joukkuetta pelasivat näennäisesti puuduttavan maalittoman ysikymppisen. Siitä huolimatta ottelu piti koko Friends Arenan yleisöä otteessaan täydet 120 minuuttia.
Ruotsalainen jalkapalloyleisö ei ollut saapunut stadionille odottaen hyökkäävää jalkapallojuhlaa. He odottivat kahden tasaisen joukkueen tiukkaa vääntöä, ja sellaisen myös saivat. Realistiset ennakko-odotukset ja maksimaalinen panos pitivät huolen siitä, että ottelu tarjosi viihdyttävyydessään kaiken sen, mitä siltä sopi odottaa. Ruotsin ja Tšekin välinen ottelu toteutti katsojien odotukset lähes prikulleen, kuten hyvän jalkapallo-ottelun kuuluukin.
Juuri odotusten ja toteuman välinen ristiriita on lähes poikkeuksetta syy pettymykselle. Yllättävän iso osa faneista odottaa kahden huippujoukkueen väliseltä ottelulta maali-ilottelua, vauhtia ja draamaa, vaikka todellisuudessa ne harvoin tätä tarjoavat.
Hyvänä esimerkkinä toimii viime kevään Mestarien liigan finaali, jossa kaksi Euroopan parasta joukkuetta esitti niin lähelle täydellisyyttä viritettyä jalkapalloa, että se toimi lähes antiteesinä viihdyttävää jalkapalloa vastaan. Chelsean ja Manchester Cityn välisessä ottelussa tehtiin yksi maali ja lauottiin kohti maalia vain kolme kertaa koko ottelun aikana.
Kahden huippujoukkueen väliset ottelut ovat itse asiassa useinkin melko tapahtumaköyhiä. Eikö jalkapalloilullinen kliimaksi tietyssä mielessä olekin juuri 0–0; kahden niin hyvän joukkueen kohtaaminen, ettei kumpikaan pysty hajottamaan toisen täydellistä kokonaisuutta? Voi olla, ettei peli ole tässä tapauksessa kovinkaan viihdyttävää, mutta onko viihdyttävyys ainoa hyvän katsojakokemuksen mittari?
Ehkä juuri tästä syystä perinteisessä mielessä viihdyttävintä jalkapalloa ovat Euroopassa viime vuosina tarjoilleet yhtä askelta kovimman eliitin takana tulevat joukkueet. Englannissa Marcelo Bielsan Leeds ehti nousta jo käsitteeksi. Italiassa Atalanta on puolestaan ottanut jalkapallohipsterien lempijoukkueen aseman koko maanosan viihdyttävimpänä joukkueena. Ennen Atalantaa samaa titteliä piti hallussaan Dortmund.
Myös Red Bullin joukkueita voi yleisesti pitää, paitsi moraalisesti kyseenalaisina, myös äärimmäisen viihdyttävinä. Kakkoskorin joukkueiden takana tulee vielä useita Bodø/Glimtin kaltaisia seuroja, jotka katoavat helposti tutkan alle, mutta tarjoavat usein enemmän hauskuutta kuin absoluuttiset huiput.
Kaikkia näitä seuroja yhdistää tietysti yksi nimittäjä: vauhti. Jokainen näistä joukkueista pelaa dynaamista korkean intensiteetin jalkapalloa, joka tuottaa paljon maalipaikkoja, ja josta on viimeisen viiden vuoden aikana tullut lähes synonyymi viihdyttävälle jalkapallolle. Vertikaalisuus on päivän sana, mutta silti aivan liian yksioikoinen tulkinta hyvästä jalkapallosta.
Jos pelin avoimuus ja vapaa virtaaminen olisivat itseisarvo sinänsä, olisi todennäköisesti hedelmällisempää katsoa Suomen vitosdivarin otteluita kuin maailman huippusarjoja. Tässä on kuitenkin yksi dilemma. Kaikki meistä haluavat nähdä myös huippuluokan yksilösuorituksia; absoluuttisesti parhaiden pelaajien pallonkäsittelyä ja avaavia syöttöjä.
Samalla kuitenkin tiedämme, etteivät nuo taidot pääsisi oikeuksiinsa, jos joukkuepelaaminen ei olisi äärimmilleen viritettyä. Ja juuri siksi osaamme myös arvostaa taktisesti täydellisyyteen hiottua ottelusuunnitelmaa, vaikkei se perinteistä viihdettä tarjoaisikaan.
Tämä asetelma luo kompleksisen ongelman: haluamme nähdä avointa ja vapaasti virtaavaa jalkapalloa, mutta emme tahdo luopua pelin organisoinnista. Toisaalta arvostamme hyökkäysilottelua ja maalijuhlia, toisaalta sitä, että ottelun panokset säilyvät mahdollisimman korkeina mahdollisimman pitkään. Voimme myös arvostaa joukkueiden saavutuksia yli yksittäisen peliesityksen.
Voiko hyvää jalkapallo-ottelua lopulta siis edes määritellä? Onko se kaksi mahdollisimman hyvää joukkuetta, jotka yrittävät murtaa toisiaan, vapaasti soljuvaa futista ja runsaasti maalipaikkoja ja piinaavaa suurten panosten luomaa jännitystä? Vai kenties sopivissa määrin juuri tätä kaikkea?
Miksi juuri sinä vaivaudut stadionille tai telkkarin ääreen kerta toisensa jälkeen?
Kun Robin Quaison vei Ruotsin jatkoajalla johtoon todella näyttävän seinäpelin päätteeksi, oli seurannut huutomyrsky yksi aidoimmista raa’an riemun hetkistä, joita olen jalkapallokatsomossa saanut kokea. Koko ottelun kestänyt jännitys ja kaikki pidätetyt tunteet kulminoituivat tuohon yhteen ikimuistoiseen hetkeen. Jos ottelusta jääneitä muistoja pidetään ottelun hyvyyden mittarina, oli torstainen kamppailu todella hyvä jalkapallo-ottelu.
Hyvää viikonloppua
Italian unelmat ovat murskana, mutta monen muun haaveet vielä elävät. Tiistai on toivoa täynnä myös Ruotsille, Puolalle, Portugalille ja Pohjois-Makedonialle, jotka kaikki toivovat etenevänsä Qatarin MM-kisoihin. Luvassa on, todennäköisesti, kaksi tavalla tai toisella todella hyvää jalkapallo-ottelua.
Kuten on myös tänään, kun Huuhkajat palaa viheriöille pitkän tauon jälkeen. Jos ottelua odotellessasi haluat kertoa, miksi sinä vaivaudut telkkarin ääreen, ota yhteyttä sähköpostilla juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaamalla pääset siihen eksklusiiviseen joukkoon, joka pääsee lukemaan viikon tekstiä jo perjantaina.
Hyvää viikonloppua.
