Vuonna 2002 Ronaldo, vuonna 2006 Andrea Pirlo, vuonna 2010 Andrés Iniesta. Neljä vuotta myöhemmin Mario Götze ja vuonna 2018 Antoine Griezmann. Lista jalkapallon MM-kisojen finaalin parhaiksi pelaajiksi valituista pelaajista 2000-luvulla on komeaa katsottavaa.
MM-kisojen suurin viehätys piilee juuri siinä, että se tuo kaikki maailman parhaat pelaajat yhteen. Kerran neljässä vuodessa saamme katsoa, kuinka planeetan parhaat jalkapalloilijat ottavat mittaa toisistaan päivästä toiseen neljän viikon ajan. Siksi MM-kisojen loppuminen nostaa aina pintaan tietynlaisen haikeuden tunteen – osin siksi, että kuukauden jalkapallojuhla on ohi, mutta osin myös siksi, että tiedämme sen olevan aina jonkin aikakauden päätös.
Ensi vuonna monta suuruutta jättää jälleen MM-areenat taakseen pysyvästi. Vaikka kaksikko fysiikan lakeja uhmaakin, on hyvin mahdollista, ettei esimerkiksi tuolloin 39-vuotiasta Lionel Messiä tai 41-vuotiasta Cristiano Ronaldoa enää vuoden 2026 USA:n ja Meksikon MM-kisoissa nähdä. Aika ottaa kiinni pelaajista poikkeuksellisimmatkin.
Myös Neymar saattaa näyttäytyä suurelle yleisölle viimeistä kertaa jalkapalloilijana Qatarin kisoissa. Ei siksi, että aika olisi tehnyt tehtävänsä tuolloin 30-vuotiaan brasilialaisen fysiikalle, vaan siksi, että se on tehnyt tehtävänsä hänen mielelleen.
PSG:n tähtipelaaja kertoo avoimesti hänestä tehdyssä dokumentissa, ettei tiedä, onko hänellä riittävästi henkisiä voimavaroja jatkaa jalkapallon parissa vuoden 2022 MM-kisojen jälkeen.
Nähtäväksi jää, tuleeko Neymar todella lopettamaan uransa maajoukkueessa, tai jopa jalkapallossa ylipäätään, tulevaan kauteen. Kommenteillaan hän tuli kuitenkin raottaneeksi arkkua, jonka sisällöstä ei julkisuudessa yleensä haluta keskustella: huippupelaajillakin on mielenterveys, joka voi horjua.
Meidän voi olla helppo nauraa päätökselle, ja leimata brasilialainen luovuttajaksi – tai joksikin muuksi – mutta tiedämmekö todella, mitä teini-ikäisestä lähtien koko maailman silmien alla olleen tähden päässä liikkuu?
Olisi itse asiassa suhteellisen helppo ymmärtää, jos Neymarin, tai kenen tahansa vastaavassa asemassa olevan, henkisen sietokyvyn mittari kääntyy punaiselle jo hyvissä ajoin ennen kolmattakymmenettä syntymäpäivää.
Brasilialainen on yksi seuratuimmista ja rakastetuimmista, mutta myös kritisoiduimmista ja vihatuimmista, jalkapalloilijoista (ja ihmisistä) koko planeetalla. Voi olla, että Neymar on omalla käytöksellään kentällä ja sen ulkopuolella pedannut ainakin osan pedistään, mutta sen kritiikin laatu, jota hyökkääjä saa osakseen, on silti täysin kohtuutonta.
Samaa Levyä on toki toisteltu pitkään, mutta jalkapalloilijatkin ovat ihmisiä, eivät koneita. Myös heillä on, huolimatta siitä, mitä he ammatikseen tekevät ja kuinka paljon tienaavat, tunteet, eivätkä perättömät syytökset ja jatkuva vihapuhe voi olla menemättä ihon alle ja vaikuttamatta pelaajien mielenterveyteen.
Kun päälle laitetaan vielä sellaiset paineet, joita meistä kukaan ei ole kokenut, on yhtälö valmis. On itse asiassa jopa pienoinen ihme, että niin moni pelaaja jaksaa nykyisellä some-aikakaudella koko uransa ilman, että kasetti hajoaa.
Pelaajien käytöksen kritisoiminen on tietysti helppoa, mutta mielenkiintoisempaa – ottamatta kantaa tässä yhteydessä siihen, onko kritiikki aiheellista vai ei – on kysyä, miksi pelaaja käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.
Esimerkiksi Neymar on käytännössä koko uransa kantanut kokonaisen kansakunnan odotuksia niskassaan. Teini-ikäisestä lähtien pelaajaa on tituleerattu uudeksi Ronaldoksi tai Peléksi, miettimättä yhtään, miten se hänen mieleensä vaikuttaa. Vuonna 2014 yli 200 miljoonaa ihmistä odotti silloin 22-vuotiaan tähden kantavan Brasilian käytännössä yksin maailmanmestaruuteen.
Koko jalkapallohistoriasta ei löydy montaa pelaajaa, joka olisi joutunut samanlaisten paineiden hautaamaksi. Vuonna 2014 odotukset oli ladattu niin pelkistetysti Neymarin harteille, että koko Brasilian muu joukkue yksinkertaisesti romahti, kun se menetti tähtensä sairastuvan puolelle.
Santosin kasvattia on lapsesta asti ajettu siihen ajatusmaailmaan, että hänen on oltava joukkueensa tähti ja kannettava koko joukkueen odotukset yksinään. On tuskin sattumaa, että Neymar on pelannut ikimuistoisimmat ottelunsa silloin, kun kaikkien katseet ovat hänessä ja hän saa määrätä pelin kulun. Miekan terä on kuitenkin kaksipuolinen, ja paineet voivat myös helposti kääntyä yliyrittämiseksi ja kiukutteluksi, jos peli ei lähde sujumaan odotetulla tavalla.
Nuoresta asti opittu ajatusmaailma siitä, että hänen on oltava joukkueensa suurin vastuunkantaja, ajoi Neymarin siirtymään Barcelonasta PSG:hen ja nostamaan itsensä jalustalle Brasilian maajoukkueessa. Vaikka kyseessä olisi menetys jalkapallolle, Neymarille itselleen saattaisi olla jopa hyväksi se, jos hän Seleçãon jättäisi. Kenties se vapauttaisi hänet kahleista, ja mahdollistaisi sen potentiaalin saavuttamisen, jonka me kaikki tiedämme olevan olemassa.
Harva Euroopassa tuskin ymmärtää, millaisen paineen alla Brasilian kulloinenkin ykköstähti on. Jalkapallo ei ole Etelä-Amerikassa intohimo, se on uskonto, elämä ja riippuvuus. Fanitus, ja sitä kautta odotukset, on eläimellistä. Neymar ei ole ensimmäinen brasilialainen, joka on kärsinyt sen takia. Ronaldon ennen vuoden 1998 MM-finaalia saaman sairauskohtauksen syyksi on epäilty nimenomaan paineista johtuvaa paniikkikohtausta.
Odotukset nykyjalkapalloilijoita kohtaan eivät ole millään tavalla inhimillisiä. Mutta silti jalkapalloyhteisö odottaa, että pelaajien noihin odotuksiin yltävät – kerta toisensa jälkeen.
Bruno Fernandesin ja Marcus Rashfordin julkiset anteeksipyynnöt Twitterissä epäonnistuneiden rankkarien jälkeen kertovat kaiken olennaisen some-aikakauden jalkapalloyhteisöstä.
Kummankin pelaajan ulostulo herätti faneissa ja median edustajissa enemmän ihmetystä ja hilpeyttä kuin sympatiaa. Anteeksipyynnöille irvailtiin, mutta harva pysähtyi miettimään, miksi Fernandes ja Rashford (tai heidän somevastaavansa) niin tekivät.
Yhdenkään pelaajan ei tulisi pyytää anteeksi epäonnistumistaan kentällä. Ainoa asia, mitä me voimme pelaajilta nojatuoleissamme vaatia on, että he yrittävät. Että he antavat kaikkensa sille logolle, jolle sillä hetkellä pelaavat. Joskus se ei vain riitä. Epäonnistuminen kuuluu urheiluun yhtä olennaisesti kuin onnistuminen. Jos jokainen pilkku menisi sisään, niitä olisi turha laukoa ollenkaan.
Pelaajat eivät pyytäneet anteeksi siksi, että olisivat aidosti pahoillaan epäonnistumisesta. He pyysivät anteeksi siksi, jotta somekansan raivo pysyisi edes jollain tavalla hallinnassa. Kukaan jalkapalloilija ei halua kokea Bukayo Sakan kohtaloa, ja julkiset anteeksipyynnöt ovat, joskin turhia, yksi tapa välttää se.
Pelaajat ovat kaikkea muuta kuin immuuneja sille vihapuheelle, jota he somessa osakseen saavat. Jos kyse olisi edes pelaajien suoritusten kritisoinnista, voisi asian jotenkin ymmärtää, mutta henkilökohtaisuuksiin ja täydellisiin asiattomuuksiin menemistä on mahdotonta perustella millään muulla kuin sairaalla mielellä.
Jalkapalloilijat eivät ole millään tapaa viattomia, eikä heidänkään vastuutaan omasta käytöksestään voida painaa villaisella. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, kuinka iso osa pelaajien negatiivisesta käytöksestä on yksinkertaisesti vain peilipintaa, joka kimmottaa faneilta saadun kohtuuttoman raivon takaisin.
Muun muassa Granit Xhaka on todennut, yhtään pelaajan Arsenal-faneja kohtaan osoittamia eleitä puolustelematta, kuinka hänellä yksinkertaisesti läikkyi yli sen jälkeen, kun hän joutui jatkuvasti kuuntelemaan kehotuksia kuten ”tapa vaimosi” tai ”toivottavasti tyttäresi saa syövän”.
Xhaka myöntää, että jatkuvat herjaavat kommentit ovat päässeet ihon alle ja vaikuttaneet hänen minäkuvaansa. On itse asiassa mahdoton kuvitella, miten vastaavan kaltaiset kommentit eivät vaikuttaisi pelaajien itsetuntoon ja mielenterveyteen. Etenkin, kun iso osa huippupelaajista joutuu altistumaan rajattomalle vihalle teini-iästä lähtien.
Sosiaalinen media on tuonut fanit ja tähdet lähemmäksi toisiaan kuin koskaan aikaisemmin. Mutta sen sijasta, että fanit vaalisivat tuota suhdetta, he tekevät kaikkensa ajaakseen pelaajat pois digitaalisilta alustoilta.
Vihapuheen määrä somessa on nousussa, mutta niin on myös urheilijoiden, jotka lopettavat somen käytön kokonaan. Osa ei yksinkertaisesti vain kestä sitä negatiivisuuden määrää, jonka saa osakseen, osa tekee sen varatoimenpiteenä, koska tietää kommenttien vaikuttavan negatiivisesti mielenterveyteensä ja sitä kautta suorituksiinsa.
Maailma on tullut pisteeseen, jossa urheilijoilla on enemmän valtaa ja rahaa kuin koskaan aiemmin, mutta samalla heihin kohdistuvat paineet ja viha ovat kasvaneet kohtuuttomuuksiin. Koskaan aiemmin ei urheilijoiden mielenterveys ole ollut tällaisella koetuksella.
Olemme kuitenkin, onneksi, tulleet yhteiskuntana siihen pisteeseen, jossa mielenterveysongelmista puhuminen, ja oman jaksamisen vaaliminen, on täysin sallittua ja jopa kannustettavaa.
Voi olla, että Neymar lopettaa uransa 30-vuotiaana, koska kokee, että terve mieli on tärkeämpää kuin mahdolliset saavutukset jalkapallokentällä. Päätös olisi valtava menetys jalkapallolle, mutta suuri voitto terveelle yhteiskunnalle. En olisi yllättynyt, jos tulevaisuudessa yhä useampi pelaaja valitsisi terveyden maineen ja mammonan sijasta.
Jossain kohtaa voidaan tulla jopa siihen pisteeseen, että jokin tietty seura kieltää pelaajiltaan sosiaalisen median käytön, koska tietää sen vaikuttavan negatiivisesti heidän jaksamiseensa. Sitä tuskin ovat somessa henkilökohtaisuuksiin menevät ivaajat osanneet ajatella.
Hyvää viikonloppua
Sen pituinen se. Jos teksti resonoi, tai vaikkei resonoisikaan, voit jatkaa keskustelua aiheesta sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna.
Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi puolestaan pääset helposti tästä.
Kannattaa myös ottaa Byyrin muut kanavat seurantaan. Timanttista jalkapallosisältöä kyllä riittää. Vaikka näin lauantaipäivän ratoksi. Hyvää viikonloppua.
