Sanat ”isä, miksi me kannatammekaan Atléticoa?” lienevät tutut jokaiselle suomalaiselle jalkapallon ystävälle. Pedron tarina osui ja upposi suomalaisyleisöön, sillä niin moni meistä pystyi samaistumaan sen sanomaan. Saman kysymyksen olisi moni huuhkajakannattaja voinut esittää menneiden vuosien tai menneiden vuosikymmenien aikana. Miksi me kannatammekaan Huuhkajia?
Vaikka emme ole koskaan itse ääneen kyseenalaistaneet tuota pyhää suhdetta, olemme varmasti kuulleet nuo sanat ainakin tuhat kertaa kavereilta, tyttö- tai poikaystäviltä tai vanhemmilta, kun olemme jälleen yhden pettymyksiin päättyneiden karsintojen jälkeen tuijottaneet vesittynein silmin kenkiemme kärkiä koko seuraavan viikon.
Miksi kannatat Huuhkajia, kun ne eivät koskaan voita?
Pedron tarinaa lainatakseni: Mitäpähän tuohon voisi sitten vastata. Ja selittää ja selvittää sellaista suurta raastavaa, ihanan raastavaa vahvaa tunnetta, joka ei kuitenkaan ikinä palkitse. Se, joka ottaa niin kovin paljon, mutta antaa niin vähän. Mutta seuraavat karsinnat. Seuraavat karsinnat tulevat. Ja silloin me olemme vahvoja. Silloin meillä on entistä parempia pelaajia. Ja silloin me menemme kisoihin.
Seuraavat karsinnat ovat tulleet – ja taas pettäneet. Milloin jäivät Meksikon MM-kisat voiton päähän, milloin sydämemme repeytyvät riekaleiksi Unkarin viimeisen minuutin tasoituksen takia, milloin yllätystappio Azerbaidžania vastaan vesitti muuten mahtavasti sujuneet karsinnat.
Olisi kuitenkin naiivia ja jalkapallon aliarvioimista sanoa, että fanitus on vain menestyksen jahtaamista. Ei tietenkään ole. Mutta miten selittää asia sellaiselle, joka ei ole koskaan elämässään hakannut käsiään yhteen rummun tahdissa, laulanut ääni käheänä capon johdolla tai juhlinut maalia marraskuisessa kaatosateessa?
Emme me mene katsomoon vain nähdäksemme joukkueemme voittavan. Me janoamme jotain paljon suurempaa.
Jalkapallofanius on aikuisten larppaamista. Emme ole itse ottelussa tulessa, mutta elämme silti samat tunnekuohut kuin kentällä joukkuetta edustavat pelaajat. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se aito, varaukseton vapaus, jonka jokainen meistä saa osana stadionille ahtautunutta fanijoukkoa kokea.
Jalkapallokatsomossa meidät hyväksytään sellaisena kuin olemme. Jokainen saa saapua kannattamaan omaa lempijoukkuettaan juuri niin kuin haluaa. Ei ole väärää tai oikeaa tapaa kannattaa. On vain joukkue ja fanit, peli ja tunne.
Yhteiskunta yrittää painaa meidät kaikki samaan muottiin. Tehdä meistä kaikista hiljaisia ja kuuliaisia kanssaihmisiä, joiden oma mielipide on kullakin hetkellä vallassa olevan puolueen mielipide. Jotka käyvät kouluja, valmistuvat, tekevät töitä ja käyvät kaupassa herättämättä liikaa huomiota.
Tunteen purkauksia vaikkapa työmatkalla tai ruokakaupassa paheksutaan, koska kellään ei haluta olevan tunteita. Olethan vain harmaata massaa, joka nyt sattuu asioimaan kanssamme samaan aikaan heviosastolla, et oikea, suruja ja iloja tunteva ihminen. Emme halua kuulla ongelmistasi tai riemuistasi, emmekä ainakaan halua, että älämölölläsi muistutat meitä siitä, että meidänkin kuuluu olla vain hiljaista ja harmaata massaa.
Tämä kaikki tukahduttaa meidät, sammuttaa luovuuden ja pahimmillaan koko elämänjanon. Futisstadionille me kuitenkin sytytämme sen uudestaan eloon.
Pohjoiskaarteessa – tai missä tahansa muussa katsomonosassa millä tahansa muulla stadionilla – myös aikuisen on soveliasta käyttäytyä kuin lapsi. On sallittua huutaa, raivota, kirota ja juhlia. Jopa tirauttaa muutama kyynel – ilosta tai surusta.
On soveliasta, ja jopa toivottua, näyttää omat tunteensa. On täysin luonnollista jakaa omat ilon ja surun hetkensä muiden, usein jopa ventovieraiden, ihmisten kanssa. Toisin kuin muualla yhteiskunnassa, jalkapallokatsomossa hyväksytään se, että ihmiselämän tunteiden kirjo on laaja, ja joskus ne purkautuvat mitä näkyvimmillä ja erikoisimmilla tavoilla.
Siksi jalkapallostadionilla ihminen tuntee aidosti elävänsä. Ei ole enää tarvetta näyttää iloista naamaa, vaikka vituttaisi, ei tarvetta yrittää pysyä housuissaan, jos on aihetta riemuun. Ei tarvitse yrittää seistä kädet taskussa ottamatta katsekontaktia kehenkään, vaan voi vapaasti hypätä halaamaan tuntematonta, jos se sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä.
Pohjimmiltaan juuri tästä tabujen, estojen ja yhteiskunnan raja-aitojen hajottamisesta futisfaniudessa on kyse. Katsomossa emme ole pankkiireja, kokkeja, assistentteja tai tarjoilijoita, emme perheen isiä, äitejä tai lapsia. Siellä olemme kaikki samanarvoisia kannattajia, joista jokaisen käsistä lähtee samanarvoinen taputus ja keuhkoista samanarvoinen huuto.
Siksi jalkapallokannattaminen ei ole vain vapautta toteuttaa itseään – se on myös yhteisöllisyyttä, jota ei muualta maailmasta löydä.
Yhteiskunnasta on vaikea löytää montaa tiiviimpää yhteisöä kuin tietyn urheiluseuran tai maajoukkueen fanit. Mikään muu ei tuo ennestään toisilleen tuntemattomia ihmisiä yhteen samalla tavalla kuin yhdessä koetut voitot ja tappiot.
Jalkapallojoukkueen fanit ovat kuin yhtä perhettä. Kun löydät kylän paikallisesta, juna-asemalta tai leipomosta toisen kannattajan joukkueesi huivi kaulansa ympärillä, tiedät heti, mistä puhua. Voit viettää illan täysin tuntemattomassa ihmisporukassa antamatta sen haitata ollenkaan, sillä tiedät, että he kaikki ovat kaltaisiasi.
Kun marssit laulavassa fanijoukossa kohti stadionin portteja, et välitä siitä, onko vieressäsi marssiva henkilö vanha ystävä vai täysin uusi tuttavuus. Stadionin uumenissa on yhdentekevää, heitätkö ylävitosia maalin jälkeen tutun vai vieraan kanssa, tai lohduttaako sinua tappion hetkellä vanha vai nuori kanssakatsoja.
Yhteinen rakkauden kohde tarjoaa ihmisten välille sellaisen linkin, jota ei muualta saa. Jotkin läheisimmistä ystävyyssuhteistani ovat syntyneet juuri jalkapallon avulla. Ei ole tarvittu kuin peli ja luontevasti soljuva keskustelu. Missä muualla yhteiskunnassa on mahdollista saada yhtä ennakkoluuloton ja varaukseton vastaanotto kuin jalkapallokatsomossa?
Yhteisöllisyyden tunne saa tietysti vielä extralatauksen silloin, kun kyseessä on Suomen maajoukkue. Maajoukkueen tukena seistessämme tiedämme, että kyseessä on kotimaamme, jota kohtaan tunnemme rakkautta, kaipuuta ja ylpeyttä. Merkityssuhteita ei tarvitse hakea kaukaa, eikä kiintymystä tarvitse perustella kellekään. Se vain on.
Siksi myös yhteenkuuluvuuden tunne on maajoukkueen peleissä suurempi kuin missään muualla. Kun kannatamme Suomea, olemme kaikki yhtä kotimaatamme edustavaa joukkoa. Kuntarajojen välinen vastakkainasettelu häviää, murrealueista johtuva nokittelu katoaa. Kun kannustat Suomea, olet osa perhettä.
Marraskuinen ilta vuonna 2019 osoitti, millainen tunnelataus Huuhkajien kannattamiseen on sidottu. Olisi kuitenkin turha väittää, että kannattajat olivat katsomossa vain menestysmahdollisuuksia takia. Sillä jalkapallofanius on niin paljon muutakin. Voittaminen on vain sivujuonne kaikelle muulle, mitä urheilun seuraaminen meille antaa.
Urheilun seuraaminen on aikuisten leikkiä. Se on tapa unohtaa kaikki muu, jättää hetkeksi taakseen muun elämän murheet ja riemut, ja keskittyä vain käsillä olevaan hetkeen. Se on keino olla oma itsensä, ja hyväksyä muut sellaisina kuin he ovat – se on väline olla taas hetken lapsi. Ja nyky-yhteiskunnassa meidän jokaisen olisi hyvä katsoa maailmaa hieman useammin lapsen silmin.
Siksi me kannatamme Huuhkajia.
Hyvää EM-avausta
Suomi pelaa miesten jalkapallon EM-kisoissa. Olen kirjoittanut nuo sanat tämän kevään aikana kymmeniä kertoja, mutta edelleen se tuntuu yhtä hyvältä.
Yhteisöllisyyden ja vapauden takia me virittäydymme ajatuksissamme samalla taajuudelle tänään klo 19:00, kun Maamme-laulu ensimmäistä kertaa kajahtaa miesten arvokisoissa. Yhteisöllisyys elää ajatuksissamme, vaikkemme stadionille kokoontumaan pääsisikään.
Vuosi on ollut poikkeuksellinen, ja jokainen otteluliput haltuunsa saanut on käynyt pitkin kevättä Jaakobin painia siitä, tulisiko paikan päälle lähteä vai ei. Valitsit kumman vain, teit oikean päätöksen.
Jos koit, ettei näissä oloissa ole perusteltua matkustaa minnekään, päätit oikein. Jos taas koit, ettet voi mistään hinnasta jättää väliin Huuhkajien ensimmäisiä arvokisoja, päätit myös oikein. Seurasimme kisoja sitten Kööpenhaminasta, Pietarista tai koti-Suomesta, olemme kaikki yhtä arvokkaita maajoukkueen kannattajia. Sillä Huuhkaja-fanit ovat yhtä isoa perhettä.
Ja tänään tuolla perheellä on juhlapäivä.
Yhdy kisahumuun lähettämällä palautetta sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon uutiskirje ilmestyy myös EM-kisojen aikana, ja sen voit tilata itsellesi tästä.
Hyviä EM-kisoja.