Merkittävä suomalainen jalkapallotoimija, Suunnanmuutos-blogi, ilmoitti tällä viikolla sulkevansa kantensa viisivuotisen matkansa päätteeksi. Vaikka päällisin puolin kyseessä on vain yksi blogi, on menetys suomalaiselle jalkapallokulttuurille valtava, sillä Erkko Meren, Aleksi Piiraisen ja JP Savolaisen perustama sivusto oli yksi ainoita suomalaisen juniorityön puolestapuhujia.
Ennen kaikkea menetys on kuitenkin valtava juuri ruohonjuuritason työntekijöille, joita Suunnanmuutos-blogi on nostanut valokeilaan, ja joille sivusto on tarjonnut sekä väylän saada oman äänensä kuuluviin että ansaita sitä kiitosta, jota ilman nämä maamme jalkapalloinfrastruktuurin elintärkeät palaset muuten jäisivät.
Viimeisessä kirjoituksessaan Meri kertoi esimerkin siitä, kuinka erään pienemmän paikkakunnan valmentaja herkistyi, kun hänelle annettiin – saman kolmikon perustaman – juniorivalmentajayhdistyksen tunnustus hyvästä työstä.
Tällaiset teot kertovat siitä, kuinka arvokkaasta toimijasta suomalainen jalkapalloyhteisö joutuu luopumaan, mutta myös siitä, kuinka totaalista juniorivalmentajien arvostuksen puute halki suomalaisen jalkapallopyramidin on. Kyse kun ei ole siitä, etteikö Suomessa tehtäisi laadukasta juniorityötä, vaan siitä, ettei sitä joko osata tai haluta tunnustaa.
”Suomessa juniorivalmentaja voi tehdä viisi vuotta laadukasta työtä ja saada ensimmäisen kerran kiitosta vasta sen jälkeen, kun hän lopettaa seurassa – jos silloinkaan”, Meri kirjoittaa. Jos juniorivalmentajien työn huomioiminen jää Suunnanmuutos-blogin kaltaisten objektiivisten ja vapaaehtoispohjalla toimivien toimijoiden harteille, ei suomalainen jalkapalloyhteiskunta ole vielä tajunnut, kuinka arvokas tekijäjoukko sillä on käsissään.
Eikä kysymys edes koske vain juniorijalkapallon parissa, usein ilman kunnon korvausta, töitä tekeviä uuden futissukupolven kasvattajia. Aidon arvostuksen puute on krooninen tauti, johon suomalaiset sortuvat kauttaaltaan niin miespelaajien, naispelaajien kuin tuomarienkin osalta.
Veikkausliigalle naureskelusta on tullut tietyissä piireissä yleinen vitsi, vaikka sarja onkin toki onnistunut kohentamaan imagoaan Härmän vallanneen jalkapallobuumin myötä. Naispelaajat ja Kansallinen liiga ovat puolestaan kärsineet luulotaudeista ja perusteettomasta vähättelystä koko olemassaolonsa ajan. Loppua ei ole näköpiirissä vieläkään, vaikka sekä taso että imago on naisten jalkapallossa noussut räjähdysmäisesti tällä vuosituhannella.
Erotuomareiden, ottelutapahtumien mahdollistajien, arvostus on Suomessa täysin nollassa.
Kansallinen liiga julkaisi virallisella Instagram-tilillään päivityksen, jonka tekstinä oli “Kohta pääsee taas avautumaan erotumareille”. Jos maan pääsarjan viestintävastaavat ajattelevat, edes vitsin varjolla, että tämä on oikea tapa suhtautua erotuomareihin, ei tarvitse ihmetellä, miksi tavallisen kansalaisen arvostus kyseistä ammattikuntaa on vieläkin alemmissa kantimissa.
Kaikki tämä vaikuttaa siihen, miten haluttavana oleminen osa jalkapalloyhteisöä nähdään. Siihen, kuinka moni poika tai tyttö haluaa jalkapallon aloittaa, kuinka moni osaava valmentaja jaksaa pysyä juniorityön parissa tai kuinka moni alansa ammattilainen haluaa vuodesta toiseen viheltää pelejä ilman kiitosta tai kunnollista korvausta.
Jos arvostus on näin olematonta, miten voimme yllättyä siitä, etteivät esimerkiksi juniorivalmentajat tai erotuomarit näe roolia elämäntyönään? Jalkapallokulttuurin vakiinnuttamisen kannalta elintärkeiden toimijoiden työnteosta pitäisi pyrkiä tekemään äärimmäisen helppoa. Nyt tilanne on päinvastainen.
Kuten Meri kirjoittaa, on arvostuksen puute valitettavan monelta osin seurausta jalkapalloyhteisön omasta toiminnasta. Ongelman juurisyyssä piilee kuitenkin myös ratkaisun avain, sillä samasta syystä juuri jalkapalloyhteisö voi itse olla suurin muutoksen mahdollistaja.
Hieman ironisesti – ja vähintäänkin ennalta-arvaamattomasti – yhden keinon ongelman ratkaisuun jalkapallotoimijoille tarjoaa Gary Bishop elämäntapaoppaassaan Unf*ck Yourself.
Kuten Bishop alleviivaa, muuttavat omat ajatuksemme, puheemme ja tekomme sitä, mihin uskomme. Vaikka vakuuttelisimme itsellemme, että arvostamme kyllä valtakunnan jokaista jalkapallotoimijaa, ei sillä ole mitään merkitystä, jos kaveriporukan saunailloissa heitämme läppää juniorivalmentajien laadusta tai naisten jalkapallo tasosta. Se, mitä sanomme ääneen, vaikka vain vitsinä, muuttuu lopulta vallitsevaksi totuudeksi mielessämme.
Ihminen onnistuu suurimman osan ajasta – lähes poikkeuksetta, itse asiassa – siinä, mihin hän alitajunnassaan uskoo. Jos alitajuntamme on viritetty uskomaan, ettei lämmintä kädenpuristusta vastaan töitä tekevä juniorivalmentaja voi olla ammattilainen, näkyy se väistämättä myös siinä, millaista kulttuuria luomme ympärillemme. Kuinka moni suomalainen on esimerkiksi aidosti perillä veikkausliigatuomareiden tasosta kansainvälisessä vertailussa? Silti uskomme sokeasti alitajuntaamme viritettyä ääntä heidän osaamattomuudestaan.
Mitä jos alkaisimme tietoisesti muuttaa omaa käyttäytymistämme ja puhettamme niin juniorien parissa töitä tekeviä, tuomareina toimivia kuin naispelaajiakin kohtaan? Olisiko se liikaa vaadittu? Lopulta tietoiset ajatukset ja lauseet siirtyvät myös alitajuntaamme ja sitä kautta osaksi kollektiivista käyttäytymistämme.
Kyse kun ei ole vain juniorivalmentajien ulkoisesta arvostuksesta. Kyse on myös heidän itsetunnostaan. Jos koko yhteiskunta alkaa uskoa juniorivalmentajien kykyihin, alkavat he uskoa siihen myös itse. Juniorityön laatu nousee juniorivalmentajien paremman itseluottamuksen myötä. Samalla entistä kovemmat osaajat haluavat hakeutua juniorivalmennuksen pariin, koska kokevat työn aiempaa arvostetumpana yhteiskunnan silmissä. Juniorivalmentajien yhteiskunnallisesta arvostuksesta tulee itse itsensä täyttävä ennustus.
Me kaikki yhdessä voimme nostaa juniorityön laatua – kuten myös erotuomaritoiminnan ja naisten jalkapallon – arvostusta Suomessa, eikä se vaadi meiltä muuta kuin asenneilmapiirin muutosta.
Toki kansallinen voimaantumisen tunne auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Lopulta tarvitaan myös tekoja. Suunnanmuutos-blogin kaltaisia toimijoita tarvitaan, mutta vastuuta ei voida sälyttää ikuisesti vapaaehtoistoimijoiden harteille. Palloliiton ja muiden instituutioiden on ryhdyttävä sivustaseuraajista aktiivisiksi toimijoiksi.
Viestinnässä on nostettava normaalisti vähemmälle huomiolle jääviä toimijoita esiin. Osaavia juniorivalmentajia on huomioitava ja palkittava entistä paremmin. Jalkapallotoimijoiden on näyttävä muulle yhteiskunnalle yhtenäisenä, toisiaan arvostavana perheenä – ei erillisinä lohkoina, jotka somessa painavat toisiaan alaspäin.
Lopulta kasvanut arvostus vaikuttaa myös siihen, millaisia rahamääriä esimerkiksi juniorivalmennuksen pariin virtaa ja mitä juniorivalmentajilta voidaan vaatia. Yhteiskunnan arvostama ammattiryhmä alkaa saada enemmän rahallista tukea, jolloin myös vastuuta voidaan penätä eri tavalla.
Lopulta myös juniorivalmentajat alkavat olla yhä paremmin koulutettuja, entistä osaavampia ja paremmin palkattuja. Juniorityön laatu nousee kasvaneen arvostuksen seurauksena.
Ensin arvostus olisi kuitenkin saatava kohdalleen. Ja se onnistuu, jos me jalkapalloyhteisön jäsenet niin päätämme. Yksi Bishopin elämäntapaoppaan teeseistä on lause “minä suostun näkemään vaivaa”. Juniorijalkapallon toimijat, erotuomarit ja naisjalkapallon kehittäjät ovat nähneet vaivaa ilman ansaitsemaansa arvostusta jo pitkän aikaa. Olisiko meidän vuoromme nähdä sen verran vaivaa, että osoittaisimme heille sitä kunnioitusta, jonka he ansaitsevat? Se olisi lopulta koko suomalaisen jalkapalloilun voitto.
Hyvää viikonloppua
Jos haluat lähettää jutusta palautetta, ote kirjoittaan yhteyttä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Ajankohtaisista futisaiheista puolestaan voit pysyä kärryillä yksinkertaisesti Sallisen sivukatsomon uutiskirjeen tilaajaksi liittymällä.
Suomalainen jalkapallokulttuuri on meidän jokaisen omistama, ja siksi sen rakentaminen on meidän jokaisen vastuulla. Se on jotakin yhteistä, jotakin äärimmäisen rakasta, mutta joskus myös hieman vaativaa. Pidetään siitä huolta.
Hyvää viikonloppua.
